Team Voikkaa tavoitteessa

Sunnuntai 26.2.

McMäkinen on ollut vaelluksillamme luottokaveri, mutta Queenstownissa se oli karvas pettymys. Pienimmässäkin kylässä McCafe on auennut seitsemältä ja netin mukaan tämän hieman isomman kylän McCafe oli auki 24/7. Oven taakse keräytyi useita ihmisiä kahvikupin toivossa, mutta ovet pysyivät kiinni. Sisällä oli henkilökuntaa työskentelemässä ja siistijä viittoi, että ihan kohta avataan. Odotimme ovien aukeavan seitsemältä, mutta mitään ei tapahtunut, kunnes sisällä oleva nainen tuli ilmoittamaan, että paikka aukeaa puoli kahdeksalta. Olimme jäämässä ilman aamupalaa ja päivän reitillä ei olisi mitään kauppoja tai kahviloita, koska olimme menossa erämaahan. Onneksi kadun varrelta löytyi leipomo, josta sai ostettua myös kahvit.

Pyörät kyytiin ja menoksi.

Sunnuntaiaamu jatkui kuitenkin paremmissa merkeissä. Vesitaksissa oli vastassa hyväntuulinen kuljettaja ja saimme pyörät veneeseen heti, kun kävelimme laiturille. Veneeseen tuli muitakin aamuvirkkuja pyöräilijöitä. Kuljettaja lastasi vielä elitarvikelaatikoita kyytiin ja taksi lähti aikataulun mukaan kahdeksalta. Parasta Queenstownissa on se, kun sieltä pääsee pois. Tämä liian eläväinen kaupunki ei ole meidän mieleemme. Se tuli todettua nyt jo toistamiseen.

Walter Peak Station.

Lisää painetta renkaisiin. 

Venematka Wakatipu-järven yli kesti vain puoli tuntia. Pääsimme hyvissä ajoin matkaan, sää oli mukavan pilvinen ja oli silti paljon lämpimämpää kuin eilen aamulla. Mt Nicholas on yksi Uuden-Seelannin laajimmista ja historiallisimmista maaseutualueista. Reitin nimi oli tänään Around The Mountains ja tätä herkkua oli luvassa aina Mossburniin saakka. Julkiset wc:t ja telttailualueet oli merkitty karttaan. Hiekkatie oli alussa leppoisaa ajettavaa ja oli mukava päästä rauhalliseen ympäristöön. Tie muuttui muutaman kilometrin jälkeen kuitenkin kiharaisemmaksi ja kivisemmäksi ollen jossain kohtaa jo ikävän pomppuista ajettavaa. 

Hiekkatiesatanen.

Maisema-wc. 

Koko reitin viimeinen pitkä ylämäki Von Hill oli selätetty 30 kilometrin kohdalla. Paikalta oli upea näkymä yli 2000 metristen vuorten huipuille ja näiden korkeiden huippujen ympäröimänä tunsi itsensä kovin pieneksi. Alaspäin lähdettäessä maisema muuttui pikkuhiljaa selvästi tasaisemmaksi. Vuoret vaihtuivat laidunalueisiin.

Päivän varoitusarsenaali.

Kaunista!!!

Taas huipulla!

Liikenne pysyi rauhallisena aina puolimatkaan asti, mutta Lake Mavoran kohdalla alkoi takaa suihkia jonossa autoja, joilla kaikilla oli trailerin päällä vene tai moottoripyöriä. Pöllyävän hiekan määrä oli valtaisa. Olimme hetkessä aivan vaalean pölyn peitossa ja hiekkaa riitti silmät ja suu täyteen. Onneksi viimeisen 25 kilometrin matkalle reitti kääntyi hiekkatieltä pyöräilyreitille. Se oli ihan yhtä hauska pyöräpolku kuin kaikki muutkin tähän asti.

Mossburn Railway Hotel.

Päivän profiili.

Majoituimme Mossburn Railway Hotelliin, jonka isäntä oli varsin humoristinen veikko. Hän esitteli meille huoneen, aamupalahuoneen, pyörienpesupaikan ja pyörävajan omintakeiseen tyyliin. Vasta tämän jälkeen baari oli auki. Hän halusi ruokailun yhteydessä myydä meille oluen kannussa, koska se tuli halvemmaksi kuin kaksi tuoppia. Ja koska valitsimme väärän merkin, pöytään tuotiin maistiaiset paremmasta oluesta.  

Maanantai 27.2.

Viimeinen pyöräräilypäivä! Hotelliaamiainen oli itsepalveluperiaatteella ja aamiaishuone seinän takana. Kello soi kuudelta ja tänään ajaisimme Bluffiin, joten lähdimme heti aamulla puoli kahdeksalta liikkeelle. Eilinen pyöräilyreitti jatkui vielä 13 kilometriä ennen kuin siirryimme päällysteelle. Pyöräväylä oli tasainen, suora hiekoitettu ura ja päällystetie jatkui samanlaisilla linjoilla. Southland Traverse - reitti oli pitkiä suoria toisensa perään. Maisemissa ei ollut enää mitään erikoista. Reitti laskeutui 300 metristä meren pinnan tasalle eli pääosin ajaisimme loivasti alamäkeen koko päivän. Ei ollut varsinaisesti mikään kiire, mutta alkumatkalla ei ollut liikennettä, ei vastatuulta, ei kahviloita eikä oikein mitään kuvattavaakaan. Ensimmäiset 50 kilometriä taittui kahteen tuntiin ja vauhti kiihtyi vielä seuraavat parikymmentä kilometriä Wintoniin asti, josta löytyi leipomokahvila. Aamun Weetabixit ja paahtoleivät pitivät nälkää hetken, mutta olimme vasta puolimatkassa.

Käänny oikealle! 

Reitti muuttui vähän hitaammaksi käyden välillä hiekkateillä ja siirtyen Invercargillista kävelypolulle, mutta reissun pisin pyöräilypäivä oli myös nopein. Invercargillista Bluffiin on viime näkemän rakennettu yhdistetty kävely- ja pyörätie, eikä siellä onneksi tarvinnut ajaa pientareella rekkojen seassa. Kävelykin tien reunassa oli reilu kolme vuotta sitten melko ruuhkaista. Nyt oli lähinnä mukava lasketetella kohti Eteläsaaren eteläkärkeä. 

Pari kilometriä ennen maalia.

Päivän profiili. 

Oli hienoa päästä maaliin, vaikka samalla se oli hieman haikeaa. Matkanteko loppui ja edessä olisi pyörän pakkaamiseen ja logistiikkaan liittyvät selvittelyt. Majoituksemme oli 50 metriä saaren kärjestä ja pääsimme heti kirjautumaan sisään. Olimme varanneet huoneen, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin. Vastaanottovirkailija halusi esitellä meille eri vaihtoehtoja ja tarjosi sviittiä merinäköalalla 30 dollarin lisähintaan. Kiinni veti. Meillä oli koko ilta aikaa tuijotella merelle kuohuviinilasit kädessä.

Koordinaatit.

MAALISSA!

Lands End merinäköalalla.