Järistyksistä Tasmanianmeren tyrskyihin

 Torstai 16.2.

Kello oli soimassa aamulla kukonlaulun aikaan. Juna-asemalle oli kolmen kilometrin matka ja juna lähtisi 06.15. Paikalla oli oltava hyvissä ajoin, jotta pyörän saisi tavaravaunuun henkilökunnan avustuksella. Pyörät oli valmiiksi pakattuina ja nopea aamupala odotti jääkaapissa. Kuulosti liian helpolta.

Järistyksen keskus oli lähellä Paraparaumua.

Illalla koettiin maanjäristys. Tämä oli ensimmäinen kokemus laatuaan, sillä edellisellä Uuden-Seelannin reissulla maa ei järissyt kertaakaan, vaikka olimme täällä useamman kuukauden ajan. Nyt ulko - oven ketjulukko heilui, pyörät heiluivat ja tuntui kuin koko huone olisi liikkunut. Kuuden magnitudin järistyksen keskus oli lähellä Paraparaumua noin sadan kilometrin päässä Palmerston Northista ja järistys tuntui molemmilla saarilla. Tilanteessa tuli kerrattua muutama toimintaohje, jos järistely yltyisi kovemmaksi. Noin tuntia myöhemmin, kun olimme menossa nukkumaan, tuntui pieniä jälkijäristyksiä. Huoneemme oli maan tasossa, joten sikäli oli turvallinen olo. Olimme kuitenkin laittaneet vaatteet ja reput valmiiksi, jotta olisimme tarvittaessa nopeasti toimintavalmiina. Nukuimme yön hyvin ja levollisesti. 

Matka jatkuu!!! 

Olipa mukava hypätä aamulla pyörän selkään, vaikka vain hetkeksi. Uudet renkaat tuntuivat rullaavan hyvin päällystetyllä tiellä. Aamu oli raikas ja ilmassa oli tihkusadetta. Olimme ensimmäisinä tyhjässä asemarakennuksessa ja siirryimme pyörinemme laiturille odottamaan. Pikkuhiljaa asemalle valui muitakin ihmisiä. Osa oli työmatkailijoita. Tulipa junaan pyörineen myös ranskalainen perhe, jonka kanssa pyöräilimme sonnien seassa. 

Pyörät kyytiin ja kahville.

Junan henkilökunta näki meidät pysäkillä ja auttoivat ystävällisesti pyörät heti junan tavaravaunuun. Matkaliput sai ostettua junasta ja samalta tiskiltä löytyi aamukahvit. Matka oli juuri niin helppo kuin miltä se kuulosti. Ikkunasta näkyi, että veden pinta oli paikoin vielä korkealla ja lähellä ratakiskoja. Onneksi tilanne oli kuitenkin sen verran normalisoitunut, että pääsimme eteenpäin. Viimeeksi kävellessämme Wellingtonin lähellä radan vartta, lauloimme One way tikettiä suomeksi ja englanniksi. Nyt säästimme kanssamatkustajien korvia ja hermorakennetta. Laitoin junasta viestiä paikallisille vaellusystävillemme. Karenille, että pääsimme lähtemään Palmerston Northista eteenpäin sekä Ninalle ja Jonille, että saavumme pian Wellingtoniin.

Helppoa tämä pyöräily.

Meillä ei ollut Wellingtonissa mitään erityisempää tekemistä. Kävimme ostamassa pienen kaasupatruunan Bivouac Outdoor - kaupasta. Ajoimme lopulta koko Pohjoissaaren ilman kaasua, koska olimme päivittäin jossain asutulla alueella ja lihapatojen äärellä. Eteläsaaresta ei nyt voi olla aivan varma, kun aikataulu muuttui hieman kiireisemmäksi. Nina ja Jon olivat töissä, mutta kutsuivat meidät illaksi kotiinsa. Tarjolla olisi paikalliseen tapaan ollut päivällinen, suihku, pyykinpesumahdollisuus ja yöpaikka. Olimme juuri kolme päivää huoltaneet Palmerston Northissa, joten ehdotin tapaamista sataman mukavassa baarissa, Mac's Breweryssä, jossa olimme käyneet päivällä syömässä. 

Turistit

Saarten  välinen lauttaliikenne palautui eilen normaaliksi, mutta Cookinsalmelle oli luvassa 3-4 metrisiä aaltoja. Taitaa kuulua tämän retken teemaan, että muutaman tunnin laivamatkastakin tulisi astetta jännittävämpi. Merisää oli mennyt kuitenkin huonoksi ja iltapäivän lautta Pictonista Wellingtoniin päin oli tänään peruttu. Olimme jo valmiiksi satama-alueella, joten lähdimme Bluebridgen terminaaliin tiedustelemaan tilannetta. Kaikki seuraavan vuorokauden risteilyt olivat nyt vaarassa peruuntua. Ei auttanut kuin odottaa mihin suuntaan säätiedot muuttuvat ja minkälaisen päätöksen lauttayhtiö tekisi.

Nina ja Jon 

Tapasimme odotellessa paikallisia Te Araroa- vaelluskavereitamme Ninaa ja Jonia, joiden kanssa kävelimme samaan tahtiin Eteläsaarella. Kolmen vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua jo paljon päivitettävää ja on aina mukava nähdä ihmisiä pitkän tauon jälkeen. Iltayhdeksältä saimme tiedon, että risteilymme oli siirtynyt myöhemmäksi, mutta ei vielä kuitenkaan ollut peruuntunut. Vaelsimme takaisin terminaalille odottamaan lähtöä. Meillähän ei ollut mitään majoitusta varattuna, koska alunperin lautan piti lähteä kello 2 yöllä ja sisäänkirjautuminen oli viimeistään tuntia ennen lähtöä. Terminaalin lattialla oli tilaa. Ei muuta kuin untuvatakki päälle ja reppu pään alle.

Perjantai 17.2.

Heräilimme puoli kahdelta aamuyöllä lauttaterminaalin lattialta ja kävimme itsepalvelukioskilla kirjautumassa sisään. Terminaaliin oli valunut muitakin pyöräilijöitä. Tour Aotearoan pyöräilijät tulivat Pohjoissaaren epävakaan tilanteen takia ajamaan Eteläsaaren reitin ensin ja jatkavat sen jälkeen Pohjoissaarelle. Osa reppureissaajista oli levittänyt lattialle penkkirivin väliin makuualustan ja nukkuivat makuupusseissaan.

Risteilyfiiliksissä.

Lautta lähti kaksi tuntia myöhässä, mutta ei se meitä oikeastaan haitannut. Olisimme joka tapauksessa odottaneet Eteläsaaren puolella Pictonissa, että saamme jostain aamupalaa, emmekä myöskään olisi lähteneet ajamaan pimeässä. Pyörille etsittiin autokannelta paikka ja sidottiin ne itse kiinni. Nyt ei tarvinnut enää muuta, kuin etsiä paikka minne mennä torkkumaan muutamaksi tunniksi. 

Pyörien kiinnittämiseen oli tarjolla pari narua nopein käsi voittaa -periaatteella. 

Aika sekamelska.

Nukuin varsin hyvin koko lauttamatkan ajan. Havahduin roskisten kaatumisesta kuuluvaan kolinaan, mutta jatkoin sen jälkeen tyytyväisenä unia juoksuliivi tyynynä pään alla. Harri nukkui paatin keinutuksessa huonommin, mutta torkahteli kuitenkin. Kanssamatkustajat olivat kuulemma olleet pahoinvoivia ja kulkivat oksennuspussien kanssa.  

Hyvää huomenta, Picton!

Kaikki matkatavaramme oli kiinni pyörissä, joten meillä ei ollut enää tarvetta poiketa terminaalirakennuksessa. Laitoimme vain kypärät päähän ja polkaisimme reitille suoraan autokannelta. Muutaman sadan metrin päässä oli leipomo, jonne yllättäen kaarsi pyöräilijä toisensa jälkeen. Paikalla oli australialainen nuori mies, joka lähti ensin lisälenkkinä kiertämään Queen Charlotte Trackin, Australiassa asuva ranskalainen nainen, jolla on suomalaisia kollegoita Porvoon Borealiksella ja Soulsisters eli hieman iäkkäämmät siskokset, joista toinen asuu täällä Uudessa-Seelannissa ja toinen Amerikassa. Mielenkiintoista porukkaa. Sämpylät ja mehut nautittuamme, täytimme vesipullot ja lähdimme matkaan. 

Ihan huippua!

Alkumatkan maisemat olivat juuri niin henkeäsalpaavan kauniita kuin muistelimme. Vähän väliä piti pysähtyä nappaamaan kuva eikä matka ollut edetä mihinkään. Ensimmäistä kunnon taukoa pysähdyimme viettämään Havelockissa, joka mainostaa itseään maailman vihersimpukkapääkaupunkina. Oli pakko pysähtyä kahville vilkkaalle pääkadulle, koska kolme vuotta sitten olimme täällä joulupäivänä ja paikka oli kuin autiokaupunki. Odotimme vain, koska kadulla tulisi vastaan pyöriviä risupalloja. Ei näkynyt niitäkään. 

Picton

Seuraava taukopaikka olisi Pelorus Bridgen kahvila. Pelorus - joki on upean värinen ja näköinen paikka. Siellä olimme tapaninpäivänä 2019 Vicarage Lane - viinitilan tuttujemme kanssa picnicillä ja uimassa. Nyt viinitilavierailu jäi valitettavasti väliin kiireisen aikataulun takia, vaikka olimme siitä jo alustavasti sopineet.

Kaunis Pelorus

Myö.

Majoitus oli varattu Richmondista. Alunperin aikomuksena oli ajaa vielä pidemmälle, mutta viime yön terminaalissa lojumisen jälkeen halusimme nukkua sängyssä. Pidemmällä oli hieman epävarmemmat majapaikat. Tänään oli hieno pyöräilysää, tuuletonta ja aurinkoista. Mäet olivat tänään pitkiä molempiin suuntiin. Ylämäet olivat hitaita ja laskut todella vauhdikasta serpentiiniä.

Kotoisa Old Railway Road -pyörätie Nelsonista Richmondiin.  Melkein kuin Kuusaan ratapenkka. 

Eteläsaaren ensimmäisen päivän reittiprofiili.