Mutkien kautta suoraan lähtöpaikalle

Matkustaminen Uuteen-Seelantiin oli viiden päivän ja monen mutkan takana, mutta vihdoin tuuletimme pyörinemme Cape Reignan majakalla. 

Tulomatkan toisessa osiossa lensimme ensin Hong Kongista Aucklandiin. Pyörien säilyttäminen Hong Kongin kentällä oli helppoa, mutta pyörien lähettäminen eteenpäin olikin pidempi prosessi. Vietimme Cathawayn tiskillä tovin jos toisenkin odotellen ylisuurten pakkaustemme maksua, vaikka olin käynyt asiasta jo chat- keskustelua kotoa käsin. Pakkaukset oli varattu lennolle, mutta sen sai maksettua vasta paikan päällä. Vastaanottotiskin virkailijakin vaihtui välillä. Nuori mies näytti olevan pää pyörällä tullessaan kesken kaiken kinkkiseen tilanteeseen ja ajoittain tiskin takana oli kolme päätä pohtimassa laatikoiden laskuttamista. Reilun tunnin tiskille nojailun jälkeen saimme laskun, joka oli paikallista valuuttaa 1720 dollaria. Pyörät lensivät eteenpäin samaan hintaan kuin Suomesta Hong Kongiin. Toivotin virkailijalle helpompia asiakkaita loppupäivälle! Ihmiset ovat täällä kovin ystävällisiä ja asiakaspalveluhenkisiä. Hallin aulaemäntä kiiruhti kysymään mikä ihme tiskillä kesti niin kauan ja laskutettiinko meiltä ylimääräistä. Olimme ehtineet hänen kanssaan jutustella aiemmin, joten olimme jo vanhoja tuttuja.

Taipuihan se sinne!

Pyörälaatikoiden käsittely näytti sen verran rouhealle, että Harri kiiruhti auttamaan niitä rullakkoon. Jokunen reikä pahvilaatikoissa näytti jo olevan, mutta mahdolliset vauriot selvitellään vasta perillä. Luonnostaan tehtiin jo varasuunnitelmia pyörien korjaamiseen liittyen.

Biosecurity

Pyörät olivat jo Aucklandin kentän hallissa odottamassa, kun pääsimme passi- ja viisumijonosta niitä hakemaan. Olimme melko hupaisa näky ylileveän kuljetuksemme kanssa bioturvallisuustarkastuksessa. Tällä kentällä kannattaa varata aikaa kaikkeen tarkasteluun. Meillä ei ollut mitään tullattavaa ja jonotus sujui melko nopeasti ja mutkattomasti. Pyörälaatikot eivät mahtuneet läpivalaisuun, mutta laatikoihin kurkattiin sisälle ja ihailtiin puhtaita pyöriä ja uusia renkaita. Tarkastaja avasi laatikon siististi vain yläreunasta ja auttoi teippirullan kanssa sulkemaan laatikon uudestaan, joten tämäkään ei hidastanut menoa. Kiirehän meillä oli vain jatkolennolle. Tästä alkoi ensimmäinen lentokenttäsekoilu, joka johtui kahdesta erilaisesta ohjeistuksesta. Hikisen sukkuloinnin jälkeen saimme pyörät hihnalle, ja meille jäi ennen koneeseen nousemista hetki aikaa hörppiä päivän ensimmäinen kupillinen kahvia. 

Seurasimme Aucklandin ja pohjoissaaren pohjoisosien tulvatilannetta pääosin New Zealand Heraldin ja MetServicen uutisista. Lentoyhtiö tarjosi paikallislennon siirtämistä seuraavalle päivälle, mutta olimme tässä vaiheessa jo melko väsyneitä  lentokenttäelämään ja pyörien postittamiseen. Lentokoneen ikkunasta näkyi laakeita valumavesiä ja joitain vesien valtaamia alueita, mutta muuten tulvatilanne ei näyttäytynyt mitenkään saapuessamme Uuteen-Seelantiin. Aurinko paistoi ja lämpöä oli kesäisesti. Olin laittanut jo edelliseltä lentokentältä viestiä Kerikeristä hakemaan tulevalle kuljettajalle, että olemme tulossa, ja pyysin ilmoittamaan, jos tiet ovat poikki eikä haku onnistu. Kuljetus päätepysäkille oli sovittu etukäteen sähköpostitse. Sain kuljettajalta viestin, että: "Täällä pohjoisessa tiet on hyvässä kunnossa. Nähdään viideltä." Tämä naulasi päätöksen jatkaa matkaa sunnitelman mukaan. Pienkone Kerikeriin oli täynnä. Paikalliset taitavat olla melko tottuneita näihin luonnonmullistuksiinsa. 

Oli huojentavaa nähdä pyörälaatikoiden nousevan samaan koneeseen. 

Kuljettaja Peter Ellicott odotti Kerikerin kentällä sovitusti ja pyörät työnnettiin pakettiauton penkille laatikoissaan. Kentällä ei ollutkaan isoja roskalaatikoita, joihin roskat olisi voinut jättää. Kuljettaja lupasi huolehtia laatikot jäteasemalle.

Tarvitsimme enää aamupalaa ja energiaa ensimmäiselle pyöräilypäivälle, jotta olisimme valmiita uralle. Uuden-Seelannin rajalla ei kannata olla banaaniakaan repussa tai siitä rapsahtaa 400 dollarin sakko. Pyysimme kuljettajaa pysähtymään matkalla kaupassa ettei polkeminen lopu ennen kuin on alkanutkaan. Kaasupatruunaa ei löytynyt marketista eikä huoltoasemilta, joten ilman keitintä tehtävää evästä oli tarjolla. Kyytiin lähti tottuneesti tonnikalaa ja Nutellaa. Päivästä oli hävinnyt taas viisi tuntia ja matkustaminen vie oman aikansa, joten olimme perillä vasta auringonlaskun aikaan. 

Viimeinen etappi päättyi Tapotupotu Bayn majoitusalueelle, jonne oli tarkoitus jäädä yöksi. Olimme varautuneet sateiseen telttayöhön ja ukkoskuuroihin. Sateesta ei ollut tietoakaan. Taputaputa camping site oli meren rannalla ja lähellä huomista lähtöpaikkaa. 

Pyörien ja teltan kasaaminen meni hämärähommiksi.

Pääsimme heti näiden hauskojen paikallisnimien makuun. Emme olleet viimeeksi ainoita Uuden-Seelannin läpivaelluksella, joiden kielenkannat eivät näihin nimiin aina taipuneet. Hollantilaisten Te Araroa - vaelluskavereidemme kuvaus Wakawaka-something on varsin osuva. Tai yritäpä sanoa kolme kertaa mahdollisimman nopeasti Tapotupotu Bay tai Taputaputa campsite.