Team Voikkaa tavoitteessa

Sunnuntai 26.2.

McMäkinen on ollut vaelluksillamme luottokaveri, mutta Queenstownissa se oli karvas pettymys. Pienimmässäkin kylässä McCafe on auennut seitsemältä ja netin mukaan tämän hieman isomman kylän McCafe oli auki 24/7. Oven taakse keräytyi useita ihmisiä kahvikupin toivossa, mutta ovet pysyivät kiinni. Sisällä oli henkilökuntaa työskentelemässä ja siistijä viittoi, että ihan kohta avataan. Odotimme ovien aukeavan seitsemältä, mutta mitään ei tapahtunut, kunnes sisällä oleva nainen tuli ilmoittamaan, että paikka aukeaa puoli kahdeksalta. Olimme jäämässä ilman aamupalaa ja päivän reitillä ei olisi mitään kauppoja tai kahviloita, koska olimme menossa erämaahan. Onneksi kadun varrelta löytyi leipomo, josta sai ostettua myös kahvit.

Pyörät kyytiin ja menoksi.

Sunnuntaiaamu jatkui kuitenkin paremmissa merkeissä. Vesitaksissa oli vastassa hyväntuulinen kuljettaja ja saimme pyörät veneeseen heti, kun kävelimme laiturille. Veneeseen tuli muitakin aamuvirkkuja pyöräilijöitä. Kuljettaja lastasi vielä elitarvikelaatikoita kyytiin ja taksi lähti aikataulun mukaan kahdeksalta. Parasta Queenstownissa on se, kun sieltä pääsee pois. Tämä liian eläväinen kaupunki ei ole meidän mieleemme. Se tuli todettua nyt jo toistamiseen.

Walter Peak Station.

Lisää painetta renkaisiin. 

Venematka Wakatipu-järven yli kesti vain puoli tuntia. Pääsimme hyvissä ajoin matkaan, sää oli mukavan pilvinen ja oli silti paljon lämpimämpää kuin eilen aamulla. Mt Nicholas on yksi Uuden-Seelannin laajimmista ja historiallisimmista maaseutualueista. Reitin nimi oli tänään Around The Mountains ja tätä herkkua oli luvassa aina Mossburniin saakka. Julkiset wc:t ja telttailualueet oli merkitty karttaan. Hiekkatie oli alussa leppoisaa ajettavaa ja oli mukava päästä rauhalliseen ympäristöön. Tie muuttui muutaman kilometrin jälkeen kuitenkin kiharaisemmaksi ja kivisemmäksi ollen jossain kohtaa jo ikävän pomppuista ajettavaa. 

Hiekkatiesatanen.

Maisema-wc. 

Koko reitin viimeinen pitkä ylämäki Von Hill oli selätetty 30 kilometrin kohdalla. Paikalta oli upea näkymä yli 2000 metristen vuorten huipuille ja näiden korkeiden huippujen ympäröimänä tunsi itsensä kovin pieneksi. Alaspäin lähdettäessä maisema muuttui pikkuhiljaa selvästi tasaisemmaksi. Vuoret vaihtuivat laidunalueisiin.

Päivän varoitusarsenaali.

Kaunista!!!

Taas huipulla!

Liikenne pysyi rauhallisena aina puolimatkaan asti, mutta Lake Mavoran kohdalla alkoi takaa suihkia jonossa autoja, joilla kaikilla oli trailerin päällä vene tai moottoripyöriä. Pöllyävän hiekan määrä oli valtaisa. Olimme hetkessä aivan vaalean pölyn peitossa ja hiekkaa riitti silmät ja suu täyteen. Onneksi viimeisen 25 kilometrin matkalle reitti kääntyi hiekkatieltä pyöräilyreitille. Se oli ihan yhtä hauska pyöräpolku kuin kaikki muutkin tähän asti.

Mossburn Railway Hotel.

Päivän profiili.

Majoituimme Mossburn Railway Hotelliin, jonka isäntä oli varsin humoristinen veikko. Hän esitteli meille huoneen, aamupalahuoneen, pyörienpesupaikan ja pyörävajan omintakeiseen tyyliin. Vasta tämän jälkeen baari oli auki. Hän halusi ruokailun yhteydessä myydä meille oluen kannussa, koska se tuli halvemmaksi kuin kaksi tuoppia. Ja koska valitsimme väärän merkin, pöytään tuotiin maistiaiset paremmasta oluesta.  

Maanantai 27.2.

Viimeinen pyöräräilypäivä! Hotelliaamiainen oli itsepalveluperiaatteella ja aamiaishuone seinän takana. Kello soi kuudelta ja tänään ajaisimme Bluffiin, joten lähdimme heti aamulla puoli kahdeksalta liikkeelle. Eilinen pyöräilyreitti jatkui vielä 13 kilometriä ennen kuin siirryimme päällysteelle. Pyöräväylä oli tasainen, suora hiekoitettu ura ja päällystetie jatkui samanlaisilla linjoilla. Southland Traverse - reitti oli pitkiä suoria toisensa perään. Maisemissa ei ollut enää mitään erikoista. Reitti laskeutui 300 metristä meren pinnan tasalle eli pääosin ajaisimme loivasti alamäkeen koko päivän. Ei ollut varsinaisesti mikään kiire, mutta alkumatkalla ei ollut liikennettä, ei vastatuulta, ei kahviloita eikä oikein mitään kuvattavaakaan. Ensimmäiset 50 kilometriä taittui kahteen tuntiin ja vauhti kiihtyi vielä seuraavat parikymmentä kilometriä Wintoniin asti, josta löytyi leipomokahvila. Aamun Weetabixit ja paahtoleivät pitivät nälkää hetken, mutta olimme vasta puolimatkassa.

Käänny oikealle! 

Reitti muuttui vähän hitaammaksi käyden välillä hiekkateillä ja siirtyen Invercargillista kävelypolulle, mutta reissun pisin pyöräilypäivä oli myös nopein. Invercargillista Bluffiin on viime näkemän rakennettu yhdistetty kävely- ja pyörätie, eikä siellä onneksi tarvinnut ajaa pientareella rekkojen seassa. Kävelykin tien reunassa oli reilu kolme vuotta sitten melko ruuhkaista. Nyt oli lähinnä mukava lasketetella kohti Eteläsaaren eteläkärkeä. 

Pari kilometriä ennen maalia.

Päivän profiili. 

Oli hienoa päästä maaliin, vaikka samalla se oli hieman haikeaa. Matkanteko loppui ja edessä olisi pyörän pakkaamiseen ja logistiikkaan liittyvät selvittelyt. Majoituksemme oli 50 metriä saaren kärjestä ja pääsimme heti kirjautumaan sisään. Olimme varanneet huoneen, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin. Vastaanottovirkailija halusi esitellä meille eri vaihtoehtoja ja tarjosi sviittiä merinäköalalla 30 dollarin lisähintaan. Kiinni veti. Meillä oli koko ilta aikaa tuijotella merelle kuohuviinilasit kädessä.

Koordinaatit.

MAALISSA!

Lands End merinäköalalla.

Huiputuksia

Perjantai 24.2.

Olimme aamulla aikaisin liikkeellä kuoritakkeihin sonnustautuneina. Vastatuuli oli kylmä eikä aurinkokaan vielä lämmittänyt. Samaan aikaan näytti lähtevän pari muutakin parivaljakkoa, joihin olimme päivittäin törmänneet reitillä. 

Aamun parhautta.

Harrin puro.

Maisemat hivelivät silmiä ja sielua heti ensi metreiltä lähtien. Olimme Mount Aspiringin kansallispuiston alueella. Auringonnousu ja upeat vuoristomaisemat olivat lyömätön yhdistelmä. Vastatuuli ei varsinaisesti siivittänyt menoa, mutta lähdimme maltillisesti liikkeelle. Ohitimme upeita jokia ja lumihuippuisia vuoria. 

Takana siintää hieno jäätikkö.

Pysähdyimme katsomaan Thunder Creek Falls vesiputousta, joka on 28 metriä korkea putous. Putoukselle pyöräili samaan aikaan nelihenkinen perhe, jotka ovat aloittaneet Tour Aotearoan joulukuussa. 8 - ja 12 - vuotiaat tytöt ovat pisimmillään polkeneet 80 kilometriä päivässä. Hurjia mimmejä! 

Thunder Creek Falls. 

Etelä-Alpit ylittävällä tiellä noustiin ylämäkeen aina Haas Passin solan korkeimmalle kohdalle 564 metriin merenpinnan yläpuolelle. Jokainen metri oli vaivan arvoinen. Huipulta lähdettiin alamäkeen. Olimme liikkeellä melko kevyellä aamupalalla ja ensimmäinen kahvila tuli vastaan 79 kilometrin kohdalla. Se oli suljettu ja viiden kilometrin päässä oli seuraava. Se oli menossa tunnin päästä kiinni. Nyt meni yläketju kireälle, sillä näitä porkkanakakkuja ei missattaisi. Eipä aikaakaan, kun tarjotin oli täynnä ruokaa, kakkua ja kahvia. 

Haast Pass Summit.
Huipulla ollaan!

Lounastauon jälkeen reitti jatkui niin upeissa maisemissa ettei sieltä ollut mikään kiire pois. Aivan kuin olisi polkenut kolmiulotteisessa postikortissa. Tien reunassa oli korkeat kallioseinämät ja toisella puolella kauniin sinisenä kimmeltävä järvi ja vuorijonot. Tie kulki ensin Lake Makaroran vieressä vaihtuen Lake Wanakaksi ja lopulta Lake Haweaksi. Päivä oli maisemallisesti aivan huikean hieno.

Päivän profiili näytti tällaiselta. 

Hienoa oli myös pystyttää oma teltta Lake Hawean rannalle Holiday Parkiin. Asemoimme itsemme lähelle rantaa, suihkua ja wc:tä. Vieressä oli mukavasti myös konttibaari, josta saimme iltapalaksi kanapallerot ja ranskalaiset. Kömmimme tyytyväisinä ja vatsat täynnä telttaan nukkumaan.

The Neck. Järvi vaihtuu.

Lake Wanakasta Lake Haweaksi.

Lauantai 25.2.

Aamulla oli +6 astetta lämmintä. Hengitys höyrysi ja sormet olivat kylmät. Eiköhän tässä vielä lämmin tulisi, sillä edessä oli 40 kilometriä ylämäkeen kiipeämistä. Yöt alkavat olla kylmiä Eteläsaarella tähän aikaa vuodesta. Kesä taittuu kohti syksyä ja koska kaikki on täällä puolella palloa päinvastoin, niin olemme menossa ikäänkuin kohti "Suomen lappia". Illalla oli kaivettava lämmintä vaatetta päälle ja untuvatakki on kyllä maailman paras keksintö. Teltassa tarkeni nukkua hyvin, mutta ajamaan lähtiessä oli laitettava irtohihat ja -lahkeet, kuoritakki ja sormikkaat. 

Aamun pelastus. Kahvi ja pulla.

Kauniit maisemat senkun jatkuivat.

Kaunista, mutta kylmää.

Olimme lähdössä aikaisin liikkeelle ja suunnitelmissa oli polkaista Wanakaan aamupalalle. Konttibaarissa oli kuitenkin jo täysi vauhti päällä, vaikka se aukeaisi vasta reilun kahdenkymmenen minuutin päästä. Kysäisin monelta saisi kahvia ja meidät toivotettiin heti tervetulleiksi. Ihan mahtavaa! Iso kahvi ja lämmin kanelipulla lämmitti sekä mieltä että kehoa. Näillä eväillä päästäisiin  hienosti Wanakaan. 

Päivän maisemia. 

Lähdimme tuttua polkua pitkin Lake Hawealta eteenpäin. River Trail vei meitä kohti Albert Townia ja tätä samaa reittiä me kävelimme Te Araroalla. Maisemat eivät näyttäneet yhtään hassummilta tänäänkään, joten piti pysähtyä vähän väliä nappaamaan kuva tai video. Albert Townin kohdalla olikin jo niin lämmin, että takin sai keventää pois. Pyörästäni keveni samaan aikaan myös satula ja tämän rikkoutumisen olisin minäkin osannut korjata. Satulan kuoriosa nimittäin irtosi ja asia korjaantui sähköteipillä. Teippi on toinen maailman parhaimmista keksinnöistä ja töissäkin on muuten aina sähköteippirulla taskussa. 

Hupsista! Satula ei kestänyt vauhdikasta ajamista.

Teipillä korjaantuu!

Hawea River Trail muuttui Upper Clutha River Trailiksi, seuraten Clutha - joen rantoja aina Wanakaan asti, jossa olimme taas järvimaisemissa. Pidimme kaupungilla kunnon tauon ja yritimme varata huomiselle aamulle venekyytiä, joka kuuluu reittiin. Queenstownista reitti jatkuu höyrylaivalla tai venetaksilla Wakatipu-järven yli Walter Peak Stationille, josta pyöräily jatkuu hiekkateitä pitkin. Veneilyt ovat olleet tähän asti reissumme kompastuskiviä eikä netin kautta varaamisesta tullut nytkään mitään. Piti varmistaa, että venekyytiin sai otettua pyörät mukaan ja höyrylaiva otti pyöriä kyytiin vasta iltapäivän reiteille. Meillä oli edessä pitkä ajopäivä hiekkateitä pitkin ja majoitukseen piti ehtiä sisäänkirjautumisaikojen puitteissa. Venematka piti saada mieluummin heti aamusta. Vaihtoehtona oli ajelu valtatien reunaa pitkin. Päätimme jättää asian hoitamisen Queenstowniin, koska päivän reitti loppuisi suoraan satamaan.

Albert Town

Upper Clutha River 

Wanakan jälkeen maisema muuttui kuivemmaksi ja päivä kuumemmaksi. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta eikä varjopaikkoja juuri ollut. Järvet jäivät taakse, mutta vuorijonot pysyivät. Liikenne oli vilkasta eikä pientareella ollut juuri valkoista reunaviivaa enempää tilaa. Pidimme Cardronassa tauon liikenteeltä ennen jyrkempää ylämäkiosuutta. 

Wanakasta ylämäkiosuudelle.

Rintasyöpäsäätiön tilataidetta.

Cardrona.

Päivän ylämäkiosuus päättyi koko Uuden-Seelannin reittimme korkeimpaan kohtaan ja Crown Range Summittiin, joka on 1076 metriä merenpinnan yläpuolella ja on samalla korkein kohta maan päällystetyillä teillä. Siitä alkoikin alamäki. Reilun kymmenen kilometrin alamäki oli sekä jyrkkä että mutkainen. Oli jopa hieman pelottavaa ajaa autojen seassa. Jarrut olivat kovilla, koska mutkatkin olivat todella jyrkkiä.

Huipulla ollaan!

Aloitimme ja lopetimme päivän ajelut tutuilla poluilla. Samaa Twin Rivers Trail - polkua kävelimme Queenstowniin reilu kolme vuotta sitten. Satamassa kävelimme suoraan venetaksin varauskojulle ja saimme varattua kyydin huomisaamulle kahdeksalta. 

Twin Rivers Trail 

Kävelimme keskustaan syömään. Nälkäisinä ja varsinkin janoisina valitsimme tutusti McMäkisen, josta sai napin painalluksella tilattua molemmille kaksi jättikokoista Fantaa. Olen ollut vähän sitä mieltä, että täällä ei ketään kiinnosta meidän luomupyörämme, koska kuka hullu täällä haluaisi ajaa ilman sähköavusteita. Jätämme kuitenkin aina pyörät ikkunan taakse ja lukitsemme ne yhteen vaijerilukolla. Menemme yleensä istumaan ikkunan toisella puolella olevaan pöytään ja nyt pyörät olivat vielä pienessä välikössä pois kadulta. Ensimmäisen kerran oli lähellä ettei pyörät lähteneet vääriin käsiin. Kaksi miestä meni välikköön pyörien luokse ja olivat ottamassa niitä. Katsoivat kuitenkin sisälle, ja kun huomasivat meidät, niin livahtivat tiehensä kuin rasvatut salamat takaisin väkijoukkoon. Majoituksemme oli mukavasti maan tasossa ja huoneisto oli iso, joten otimme pyörät sisälle yöksi sen enempiä kyselemättä. Saattaisi harmittaa, jos viimeiset päivät jäisivät ajamatta sen takia, että joku varasti pyörät.

Päivän pyöräilyä.

Päivän hauskan näköinen profiili.

Jäätiköltä vauhtia hääpäivään

Keskiviikko 22.2.

Yöllä satoi kuin saavista kaatamalla ja vesisadetta oli luvassa koko päiväksi. Saimme sovitusti pyörät motellin lukitusta autotallista kahdeksalta. Vastaanoton rouva olisi tullut antamaan ne aikaisemminkin, jos olisimme halunneet, mutta ei meillä niin kiire ollut. Pyöristä ei ole tarvinnut olla huolissaan reissun aikana. Niille on löytynyt jokaisesta majoituksesta hyvät säilytyspaikat. Sade taukosi hetkeksi, kun pakkasimme pyöriä ja teimme lähtöä, mutta jo kymmenen minuutin päästä sade jatkui ja olimme hetkessä läpimärkiä. Ohuet vedenpitävät vaatteet pitivät kyllä osan vedestä ulkopuolella ja lämmittivät ajoviimassa, mutta alla olevat vaatteet kostuivat silti. 

Sadepäivän profiili.

Tänään ei rallateltu poluilla, ei pidetty ylimääräisiä taukoja, ei valokuvattu eikä videoitu. Tänään keskityttiin ajamiseen ja noustaisiin lopuksi jäätikölle. Oli tulossa toistaiseksi pisin ajopäivä ja loppumetreillä odotti kolme pitkää nousua Fox Glacierille. 

45 kilometrin kohdalla pidimme Hari Harissa kunnon ruokatauon etteivät energiat loppuisi kesken matkan. Hauska kahvilanpitäjä ojensi tiskin yli pyyhkeen, jolla sain kasvot ja silmälasit pyyhittyä ja näin lukea ruokalistan. Burgereilla ja ranskalaisilla poljettaisiin tänään kalkkiviivoille. Kahvilassa oli harmaa kissa, joka kävi kehräämässä jalkaa vasten, istui tuolille pöydän ääreen ja vaikutti olevan varsin seurallinen ja vekkuli kaveri. Kahvilasta löytyi myös sosiaalisia paikallisia, joille piti kertoa pyöräilykuulumiset. Vaihdoimme ruokailun ohessa kuivat paidat ja paksummat kuoritakit päälle loppumatkaksi. Sää oli kolea ja valmiiksi märissä vaatteissa olisi tullut kylmä. 

Kaunis katolinen kirkko Our Lady Of The Alps 
Franz Josefissa.

Ei auttanut hidastella ruokapatojen ääressä. Matkaa oli vielä reippaasti jäljellä. Vaikka päällystetiet eivät ole hauskimpia etappeja, niin nopeita ne ovat eikä se haitannut tänään yhtään. Puolimatkassa näkyi jo lumihuippuisia vuoria. Maisemat olivat kauniita ja vehreitäkin ja vuoristotiet ovat aina sykähdyttäviä. 

Eteläsaaren kuljettajat osaavat tehdä turvallisia ohituksia ja hiljentää vauhtia. Vaikka päivä oli harmaa ja sateinen ja näkyvyys huono, niin täällä ei pelottanut ajaa kapeallakaan tiellä autojen seassa, toisin kuin Pohjoissaarella. Annoimme yhtä lailla tietä rekoille ja pysähdyimme hitaampina laskemaan autoja takaa ohitsemme. Yhteispelillä se sujuu tuo liikennekin.

Sateen jälkeen paistoi aurinko.

Loppunousuissa saatiin viimeistään reidet hapoille. Ylämäkiä pahrustaessa sää selkeni hieman ja sadekin ajoittain taukosi, vaikka muuten oli satanut koko päivän. Kahdenkymmenen kilometrin matka tuntui kestävän ikuisuuden, mutta kolmannen huipun jälkeen ei tarvinnut enää kuin lasketella hotellin pihaan. Tässä kohtaa oli voittajafiilis! Hääpäivän aaton ylämäkiralli oli selätetty. Kuuma suihku ja pastalautanen oli käden ulottuvilla.

Torstai 23.2.

Hinausköyttä ei onneksi ole tarvinnut varsinaiseen tarkoitukseensa, mutta pyykkinaruna se on ollut loistava. Märät vaatteet oli eilen saatava kuivumaan eikä huoneessa ollut oikein mitään mihin niitä ripustaisi. Ylösalaisin käännetyistä yöpöydistä ja hinausnarusta sai viritettyä oikein hyvän kuivauspaikan. Laitoimme illalla patterin täysille ja lähdimme syömään. Huone oli melko lämmin ja kostea takaisin tullessa. Aamuun mennessä suurin osa vaatteista oli kuitenkin kuivunut. Pakkaamisen ohessa piti vielä sisustaa huone takaisin samaan malliin kuin se oli tullessa.

Fox Glacierin näköalapaikalle.

Aamulla tuli ensimmäinen kyytitarjous. Ulko-oven viereen ajoi autolla vanhempi mies, joka kyseli päivän suunnitelmistamme ja kysyi haluaisimmeko kyydin. Kommentti oli huumorilla heitetty, mutta viimeeksi rinkka selässä kävellessä oli joku jatkuvasti ottamassa kyytiin melkein puoli väkisin. Pyörän kanssa saat liikkua ihan rauhassa. Säälipisteitä ei tipu edes sadepäivinä.

Löytyihän sitä jäätä tälläkin lomalla.

Aurinko paistoi tänään taas pilvettömältä taivaalta eikä sateesta ollut enää tietoakaan. Eilinen ylämäkijumppa tuntui molemmilla vielä reisissä. Teimme kuitenkin heti alkuun pienen lisälenkin ja kävimme ajamassa polun, joka vei meidät Fox Glacierin jäätikön näköalapaikalle. Meillä oli tänään 15:sta hääpäivä. Olimme valmistelleet toisillemme pienet puheet ja aamu jäätikön reunassa oli tunteikas hetki. 

Hyvää hääpäivää meille!

Kiitos näistä kaikista ylä- ja alamäistä, mutkista ja suorista, kiihdytyskaistoista ja kinttupoluista. Kiitos, että kumpikaan ei ole eksynyt tai pudonnut kyydistä. Toivottavasti ne vuodet, jotka ovat vielä edessä ovat keveämmät, mutta eivät kuitenkaan yhtään tylsemmät. Kiitän, rakastan, iloitsen ja nautin yhteisistä hetkistä.

Olet 15 vuotta sitten ilmaissut tahtosi rakastaa minua elämän kaikissa vaiheissa loppuun asti, vaikka joutuisimme kulkemaan läpi harmaan kiven, tietämättä mitä kaikkea elämä tuo tullessaan. Nyt kun tiedät paremmin mitä tuli luvattua, tahdotko silti jatkaa yhteistä matkaa lupauksesi mukaan?

Tämä kristallihääpäivä oli siitä merkityksellinen, että vaihdan itselleni Harrin sukunimen. Toki virallisesti vasta Suomeen palattuamme, jotta passin ja lentolipun nimet täsmäävät.

Päivän vuorimaisemaa.

Ensimmäinen taukopaikka löytyi meren rannalta. Bruce bayn kohdalla tien vieressä oli kioskivaunu, josta sai superhyvän kahvin ja oikeista marjoista tehdyn jäätelön.  

Meri, kahvi ja jäätelö.

Uuden-Seelannin teillä on paljon yksikaistaisia siltoja, joissa väistämissäännöt osoitetaan liikennemerkeillä. Tällä osuudella niitä tuntuu olevan melko paljon, mutta eivät ne juuri matkaa ole hidastaneet. Vilkkaimmilla tietyöalueilla liikennettä tahditetaan liikennevaloilla. Annamme autoille näissä kohdissa merkin ajaa meistä ohi ja lähdemme ajamaan letkan perään. Tänään punaisissa valoissa odotellessa australialainen pariskunta avasi ikkunan ja kyseli pyöräilystämme. Oli niin pitkät punaiset valot, että taaksemme ehti muodostua jono ja ehdimme jutustella näiden hauskojen ihmisten kanssa ummet ja lammet ennen kuin matka jatkui.

Lisää vuoria!

Tuulenpuuskat olivat tänään kovia ja onneksi suurimmaksi osaksi tuuli suoraan vastaan. Sivutuuli nimittäin heilutti pyörää minne sattui. Pysähdyimme matkalla lohikasvattamon kahvilassa, jossa kala-altaat olivat terassin alapuolella. Tietyömiehet olivat lounaalla ja yhtäkkiä kova tuulenpuuska lennätti yhden lippalakin kauimmaisesta nurkkapöydästä suoraan altaaseen. Kalaparvi pyöri keskellä allasta kelluvaa lippalakkia pelästyneenä. Kasvattamon henkilökunta kävi onkimassa lakin altaasta ja olisi pessytkin sen. "Eiköhän se tullut jo pestyä", sanoi mies, laittoi lakin päähänsä ja lähti takaisin töihin. 

Aika iso fisu. 

Pysähdyimme ennen majoituspaikkaamme syömään ja tapasimme huoltoaseman pihalla aamulla kyytiä tarjonneen miehen. Oli pakko pysähtyä tervehtimään ja vaihtaa päivän kuulumiset, vanhoja tuttuja kun oltiin.

Knights Point. 

Hääpäivän ylä- ja alamäet.

Ajoimme tänään Haastiin, joka on kuuluisa Unescon maailmanperintökohde. Tässä hieman syrjäisessä kylässä on korkeita vuoria, pitkiä jäätiköltä, kallioisia rotkoja, hienoa metsää ja sinisiä jokia. Vaikka emme ehtineet sen kummemmin paikkaan tutustua, niin osa paikan luontokohteista tuli väkisinkin tutuksi. Ylitimme ajaessa Haast-joen, katselimme sinisenä aaltoilevaa Tasmanianmerta, pysähdyille Knights Pointin näköalapaikalle ja huomenna on edessä Haast Pass. Se on maailmanlaajuisesti kuuluisa tie ja yksi kolmesta vuoristosolasta, jotka ylittävät Etelä-Alpit. Korkein kohta on 562 metrissä, joten majesteettisia maisemia katsellakseen saa hieman kiivetä ylämäkeen.