Joulu - keskikesän juhla

Sunnuntai 22.12.
Oli jo korkea aika päästä polulle. Tankkaaminen alkoi riittää ja kaupunkien hälinään kyllästyy aina nopeasti. Eteläsaarella on satanut paljon viime aikoina ja joet ovat olleet tulvassa. Niistä on nyt varoiteltu useissa eri foorumeissa vaeltajien jäätyä jokien väliin kiipeliin vesien noustua nopealla vauhdilla liian korkealle. Moni on sanonut, että paras vaelluskausi täällä on tammi-helmikuussa, kun sää ei ole enää niin ailahtelevaa.

Pictonista Ship Coveen. 

Aamuyhdeksältä istuimme Beachcomber Cruises operaattorin Matua - veneen yläkannella etupenkissä. Sää oli poutainen ja puolipilvinen, joten kannella tarkeni hyvin merinopaidassa ja kuoritakissa. Veneen kippari selosti ohikiitävistä maisemista monenlaista tarinaa ja pysäytti veneen, kun edessä loikki delfiiniparvi. Pienet mustadelffiinit eivät kauaa meitä viihdyttäneet vaan sukelsivat kauemmaksi. Matkalla nähtiin seuraavien päivien polkua vesiltä käsin. Mahtavalta näyttää. Seuraavaksi ajettiin suurten lohenkasvatusaltaiden ympäri. Altaiden päällä olevien verkkojen päällä loikoilee usein hylkeitä, mutta nyt niitä ei näkynyt yhtään.

Kauempana kalastusveneen ympärillä näkyi useita delfiinejä pyörimässä ja kippari käänsi veneen parven luokse. Nämä delffiinit olivat suurempia ja niitä loikki aivan veneen edessä ja vieressä.

Matkalla jätettiin parilla laiturilla vaeltajia kyydistä ja otettiin uusia tilalle. Yhtään Te Araroa - vaeltajaa ei näkynyt meidän veneessämme. Moni tutuista vaeltajista jäi jouluksi Wellingtoniin ruokapatojen ääreen tai lähti sukuloimaan ja ystävien luokse muihin kaupunkeihin. Suurin osa veneen matkustajista jatkoi matkaa veneellä myöhemmin  päivävaelluksen jälkeen toiselta pysäkiltä. Matka kesti hieman pidempään, kun ajeltiin delffiinien perässä, mutta niiden loikkimista oli hauska seurata läheltä. Kahden tunnin venematkan jälkeen oltiin Ship Covessa. Kanan kokoiset wekat ilmestyivät päätepysäkillä heti laiturilta päästyämme katsomaan olisiko mitään siepattavaa. Röyhkeät ja pelottomat vekaluhtakanat ovat lentokyvyttömiä rantaeläjiä, joiden  maorinkielinen nimi on weka.

Rannassa kuvattiin kapteeni Cookin muistomonumentti ja lähdettiin polulle. 

Ensimmäiset 70 kilometriä tulee olemaan helpoksi luokiteltua vaelluspolkua. Queen Charlotte Track on maan suosituimpia vaelluspolkuja ja vaikka olemme lähellä jouluaattoa, niin varsinkin päiväretkeilijöitä tuntui riittävän. Jokunen maastojuoksijakin oli polulla. Polku nousi saman tien reilut 200 metriä Queen Charlotte Trackin solaan. Kovapohjainen ja leveä polku nousi loivalla profiililla rinteessä, josta avautui hienot näkymät merelle. Reitin pohja näytti muuten ihan siltä kuin olisi tullut metsästä pururadalle.

Queen Charlotte Track 

Täältäkin löytyi märkiä, kuraisia ja mutaisia kohtia, mutta kun on seisonut pahimmillaan melkein polveen asti mudassa, niin nämä kuralammikot eivät juuri hetkauttaneet. Polun vieressä oli useita pieniä vesiputouksia ja vuolaasti virtaavia puroja. Kaikille ylityspaikoille oli rakennettu silta, joten täällä eivät kengät kastuneet.

Heti viiden kilometrin kohdalla oli 1700 km Anniversary ja siitä etapista saatiinkin hieno merellinen tausta kuvalle.

Happy 1700 km Anniversary! 

Reitin varrella oli useita levähdyspaikkoja, piknikpöytiä ja penkkejä. Jokaisen pöydän välittömässä läheisyydessä päivysti weka tai kaksi. Ne väijyivät silmä kovana ihmisten eväitä ja reppuja. Polulle tarvitsee lunastaa passi, joka oikeuttaa kulkemaan yksityisalueiden läpi. Ostimme tällaiset Multi Day Private Landowners Passit samalla, kun tilasimme venekuljetuksen. Ne maksoivat 25 dollaria per henkilö. Polulla oli kyltti, jossa muistutettiin yksityisalueista ja passista.

Siellä se polku kiemurtelee ylös ja alas. Ei ihme, että upeita maisemia riittää. 

Polku kulki ihan rannan tuntumassa ja käveltiin useiden loma - asuntojen ohi. Tuntuvat olevan täälläkin vähän mökkihöperöitä. Vähän ennen suunniteltua leiripaikkaa poikettiin Furneaux Lodgessa kahvilla ja jäätelöllä. Tämän QCT polun voisi helposti kävellä läpi kaikilla mukavuuksilla. Käveltiin tänään reilu 20 kilometriä ja jäätiin Madsens campiin yöksi. Campin portilla oli myynnissä vaellussauvoja. Aikuisten sauva maksoi 10 dollaria ja lasten mallin sai vitosella.

Madsens Camp. 

Pitkästä aikaa nukutaan omassa teltassa. Leirintäaluetta pitävä Tony vaimoineen oli odottanut saapuvaksi kahta suomalaista asiakasta, jotka olivat soittaneet ja varanneet majoituksen. Isäntä näytti ajanvarauskirjaansa, jossa luki Two hikers (Finland). Nimiä hän ei ollut saanut kirjattua ylös. Me emme olleet soittaneet ja jäimme mielenkiinnolla odottamaan muita suomalaisia. Emme ole vielä törmänneet ensimmäiseenkään suomalaiseen koko reissun aikana.

Telttapaikoilta oli hieno näköala merelle ja pääsimme ensimmäisinä valitsemaan mieleisemme tontin. Meillä ei aikaisemmin olekaan ollut kukkapenkkiä telttapaikalla. Muut tontit karsiutuivat lähinnä pienen koon takia. Jack Wolfskinin Taj Mahal ei mahdu joka pläntille. Weka pyyhkäisi täälläkin paikalle heti, kun laski rinkan selästä. Se tuli uteliaana katsomaan, kurkki puskan takaa ja lopulta sukelsi teltan takana olevan pensasaidan sisään väijymään.

Weka kärppänä paikalla. 

Täällä oli erittäin siisti wc ja suihkuunkin olisi päässyt. Vesi oli lämmitetty auringossa letkullisissa  pusseissa, jotka viritettiin puussa roikkuvaan köyteen. Vesi oli kyllä lämmintä kuten mies lupasi, mutta kello oli jo niin paljon, ettei tarettu mennä pressujen väliin liruttelemaan vettä. Tarjolla oli myös oma rantakaistale ja laituri. Oltiin kahdestaan tässä campissa eikä niitä kahta suomalaista vaeltajaa koskaan näkynyt.

Weka väijyy puskassa ja on valmiina iskemään heti kun silmä välttää. 

Weka jäi tepastelemaan teltan ympärille ja yritti välillä kurkkia sisään, kun me kävimme nukkumaan.


Maanantai 23.12.
Omassa teltassa nukuttaa kaikkein parhaiten, kuten aiemmin on jo todettu. Weka olisi voinut pitää ihan minkälaiset juhlat tahansa ilman että olisin herännyt. Se oli kuitenkin häipynyt teltan vierestä ja tuli takaisin päivystämään heti, kun kuuli liikettä teltasta. Aamu oli tuhruinen ja odoteltiin kahdeksaan asti sään kirkastumista ennen kuin lähdettiin liikkeelle.

Polku oli ihan yhtä hyväkulkuista ja leveää uraa kuin eilenkin. Suojan puolella oli tyyntä ja lämmintä, mutta tuulisissa paikoissa puhalsi niin kovaa, että teki mieli vetää pitkähihaista päälle. Profiililtaan reitti oli pelkkää ylä - ja alamäkeä ja polulla olikin maastopyöräilijöitä pitämässä hauskaa.

Merelle aukesi monesta kohtaa upeita postikorttimaisemia mäkien päältä. Täällä meri on paljon kauniimpi ja kuvauksellisempi kuin Pohjoissaaren hiekkarannoilla.

Bay of many coves. 

Hämmentävin hetki tänään oli, kun kaksi pientä pikimustaa porsasta juoksi hurjaa vauhtia polulla vastaan. Ne eivät olleet edes kissan kokoisia. Vähän ennen kuin olisimme tulleet polulla vastakkain, porsaat pysähtyivät, kääntyivät ympäri ja pinkoivat yhtä kovaa jonnekin mistä olivat tulleetkin. Ne olivat liian mustia ollakseen villisian porsaita, mutta niitäkin täällä on paljon. Maastossa näkyi sikojen mylläämiä ja kaivamia kohtia isoilla alueilla. Tähän mennessä ollaan nähty vain yksi kuollut villisika eräässä sivujoessa. Reilun kolmen kympin päivän jälkeen jäätiin Cowshedin leiripaikkaan, jossa telttapaikat täyttyivät illan mittaan. Paikalliset näyttävät tulevan jouluksi autoilla telttailemaan ja kävelemään polkua. Kysyin paikalliselta vaeltajalta miten he juhlistavat joulua ja useat ovat kuulemma vaeltamassa tai rannalla grillaamassa. Aika loogista, kun joulua juhlitaan keskellä kesää. Joulu tuntuu täällä kyllä enemmän juhannusfestarilta kuin joululta. Ruokaperinteitä vaalivia ja kotona juhlivia ihmisiä löytyy myös. Tapasimme tänään kahteen kuukauteen ensimmäiset suomalaiset. He majoittuivat tänne samalle alueelle ja olivat kuukauden lomamatkalla kiertämässä maan parhaita vaellusreittejä. Kuulostaa järkevältä.

Täällä saa olla tarkkana mitä jättää telttaan wekan saaliiksi. Istuin kirjoittamassa blogia ja yhtäkkiä absidista tuijotti weka teltan sisälle. Kanalintu tekee hetkessä hyttysverkosta hakkelusta, jos se näkee jotain mieluista. Nyt se näki minut ja tämä weka lähti kyllä ihan yhtä vikkelästi kuin oli tullutkin.

Tiistai 24.12.
Jouluaattoaamu. Ostettiin joulutervehdyskuvaa varten Pictonista poron sarvet. Niitä tuli kahdet yhden hinnalla. Olisin halunnut tonttulakin, mutta täällä myytiin minun makuuni liian amerikkalaisia jouluhattuja enkä halunnut näyttää joulukuuselta. Näytin mielummin porolta. Harrin metsurin hattu oli hauska, joskin aika lämmin.

Naapuriin majoittui eilen illalla mukava kanadalainen tyttö, joka oli myös kävelemässä Araroaa. Tyttö teki lähtöä samoihin aikoihin aamulla ja annoin hänelle toiset poron sarvet. Se oli joulun ensimmäinen ja ainoa joululahja.

Shamrok Ridge. 407metriä.

Lähdettiin aamulla nollasta neljäänsataan. Löysät pois! Leirialue oli merenpinnan tasalla ja sieltä noustiin suoraan ylämäkeen 407 metriin. Maisema oli taas huikean hieno. Joulupäähineet saivat ansaittua huomiota ja yhden taukopaikan ohi kävellessä saimme iloiset hurraukset ja ablodit kymmenen hengen porukalta. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olimme kävelemässä liian pitkää päivää aina Havelockiin asti, mutta mäkinen polku oli sen verran hidasta, että muutimme suunnitelman lennosta. Näin jouluna oli vähän koti-ikäväkin.

Tänään oli jouluaatto ja päätimme puolittaa matkan. Uudessa-Seelannissa juhlitaan joulua 25.12. mikä tarkoittaa sitä, että huomenna kaikki kaupat ja palvelut ovat kiinni. Meidän on kuitenkin pakko käydä kaupassa Havelockissa ennen seuraavaa kävelyosuutta, koska seuraavat ruoat ovat St. Arnaudissa, jonne ollaan lähetetty ruokapaketti. Sinne on matkaa 160 kilometriä. Huomisesta olisi tullut siis pakollinen lepopäivä joka tapauksessa.

Queen Charlotte Track loppui Anakiwan kylän rannalle, jossa oli ensimmäisenä vastassa Green Caravan Cafe. Oli mukava yllätys löytää pieni kioski, josta sai hyvää kahvia ja jäätelöä. Paikan majoitukset oli myyty loppuun. Ensimmäinen telttapaikka olisi löytynyt noin neljän kilometrin päästä ja muutaman sadan metrin päässä oli Anakiwa Lodge, josta saatiin huone. Pidemmälle ei oikein kannattanut kävellä, koska huomisesta kävelystä tulisi turhan lyhyt. Havelockiin on muutenkin alle 20 kilometriä. Huone olikin oikein viihtyisä ja se oli varustettu omalla suihkulla ja wc:llä. Kylpyhuoneeseemme oli eksynyt hiiri, joka viipotti tuhatta ja sataa sängyn alle. Sen jälkeen sitä ei onneksi enää näkynyt. Alhaalta löytyi yhteiskeittiö, elokuva ja tv-huone sekä spa- poreallashuone.

Team Voikkaan joulusauna. 

Poreallas kuului huoneen hintaan ja sen sai varattua poreilun ajaksi kokonaan omaan käyttöön. Ostettiin vastaanotosta paikalliset oluet matkaan ja lähdettiin altaalle "joulusaunaan". Vesi oli lämmitetty 38,5 asteiseksi ja lämminhän siellä tuli. Anakiwa Lodge oli hyvä paikka rentoutua jouluaattona. 

Keskiviikko 25.12.
Tämän päivän tavoite oli Havelock, josta päästiin Intercity-bussilla Blenheimiin. Sikäli kummallista, että bussi kulkee, koska koko Uusi-Seelanti on muuten suljettu tänään MacDonaldsia myöten. Vain joku bensa-asema saattaa olla auki. Paitsi Havelockissa. Ihan kuin olisit tullut aavekaupunkiin. Pääkatu, joka oli myös paikan ainoa katu, oli tyhjä eikä missään näkynyt ihmisiä. Vain pyörivät piikkipensaspallot puuttuivat.

Havelockin autio pääkatu. 

Havelockia mainostetaan koko maailman simpukoiden pääkaupunkina. Pääkadulla oli pieniä kahviloita, kauppa ja leipomo. Pääkadun vieressä oli  satama - alue. Vaikuttaisi ihan mukavalta pikku kylältä, jos edes joku paikka olisi auki, mutta kaikkien hotellien ja motellin ovet olivat lukossa. Paikan Holiday Parkin vastaanottotiskilläkin oli lappu luukulla.

Kaikki simpukat uivat Havelockiin. 

Simpukkabaari. Erittäin suljettu. 

Vähän jännitti, että tuleeko sieltä oikeasti bussi, vaikka liput oli ostettu ja tiketti sähköpostissa. Intercity ei pettänyt ja kuljettaja, jolla oli tonttuhattu päässään purskahti nauruun nähdessään meidät. "Täällähän ne kadonneet poroni ovat!" "Kyllä. Ja rinkat täynnä lahjoja."

Ottaisitko nämä porot kyytiin? 

Blenheimissä mentiin Top ten Holiday Parkiin, joka oli yksi harvoista auki olevista paikoista. Matkalla oli huoltoasema, josta saatiin napattua isot kupit kahvia ja kolmioleivät. Viinitilan emäntä hakee meidät aamulla kymmeneltä tapaninpäivän tilakierrokselle ja tastingille. Sitä ennen pitäisi ehtiä käydä kaupassa hakemassa yhdeksän päivän eväät Richmond Rangen vuoristoretkelle. MacDonaldsin kultaiset kaaret kutsuvat kauppareissulla aamupalalle, koska huomenna se aukeaa jo kuudelta.

Torstai 26.12.
Tälle päivälle oli sovittu vierailu Vicarage Lane Wines - tilalle. Ei olla kumpikaan koskaan käyty viinitilalla eikä sen koommin syljetty viiniä, kun sitä lasiin on laitettu. Malborough on tunnettua viinialuetta ja suuria viinitiloja näkyi eilen matkalla yksi toisensa jälkeen bussin ikkunasta. Hienoa oli mennä vierailulle, kun tällainen tilaisuus järjestyi. Pohjoissaarella ei paljon polulta poikettu, joten nyt teki mieli hyödyntää lepopäiviä. Loppuvuoden sääennuste näyttää toistaiseksi hyvältä ja huomenna pitää kiirehtiä illalla polulle. Täyden palvelun tilavierailun päätteeksi saamme vielä kyydin takaisin reitille, josta ollaan nyt noin 25 kilometriä sivussa reitistä. Voitte vierailla suomalais-uusiseelantilaisella viinitilalla linkin kautta vicaragelane.co.nz

Aamulla oltiin kymmeneltä valmiina rinkat pakattuina odottamassa kyytiä. Kylläpä rinkat painoivat. Ruokaa oli niin, että riittää. Kaikki mahtui rinkan sisään, mutta ylipakkaustila oli käytetty. Onneksi ennen suurinta ylämäkeä ehtii pari päivää syödä eväitä. Ospreyn 65 litraiseen Arieliin mahtuu yllättävän paljon. Vaikka se ei ole kaikkein helpoin pakattava, se on hyvä kantaa. Se ei paina solisluita, kuten moni muu kantolaite ja näyttääkin ihan ryhdikkäältä. Harri on tyytyväinen uuteen Expedin Explore 75 litran rinkkaan. Se on sopivan kokoinen, säädöt riittää ja rinkka on helppo pakata. Kaikki tarvittava mahtuu kymmenen litraa pienempään rinkkaan edelleen sisäpuolelle.

Rinkat valmiina lähtöön. 

Vicarage Lane Wines - tilan Satu tuli sovittuun aikaan ja juttu luisti heti alkuunsa. Kierrettiin viinitilan tiluksia autolla ja pysähdyttiin välillä
köynnösten väliin hämmästelemään mitä kaikkia työvaiheita viiniköynnösten ja rypäleiden kasvun aikana vaaditaan taimien istuttamisesta aina  sadonkorjuuseen asti.

Voihan rypäle! 

Katseltiin eri rypälelajikkeita ja käytiin ruokkimassa lemmikkilampaat, jotka osasivat odottaa köynnöksiä heti, kun auto pysähtyi.

Martalle olisi töitä tarjolla viinitilalla. Eri kokoisia ja ikäisiä kaneja loikki pilvin pimein tekemässä tuhojaan istutusten välissä. Niillä ei ole luontaisia vihollisia täällä ja ne pääsevät lisääntymään rauhassa.

Kierroksen jälkeen siirryttiin maistelemaan viinit talon terassille.
Viinien maut ja aromit erottuivat, kun ne esiteltiin yksi kerrallaan ja sen jälkeen maisteltiin. Pidimme eniten maltillisesti kuplivasta kuohuviinistä. Savignon ja riesling nousivat myös suosikeiksi.

Kauniit etiketit ja maistuvat viinit. 

Kippis! 

Tilan väki Satu ja John sekä Sadun äiti olvat lähdössä piknikille Pelorus - joelle ja saimme kutsun liittyä seuraan. Olimme suunnitelleet iltapäivälle puolikasta kävelypäivää, mutta meidät oli helppo ylipuhua tälle retkelle. Samalla kyydillä pääsimme joka tapauksessa takaisin reitille Pelorus Bridgelle, josta lähdetään Richmond Rangen poluille. Päivä muuttui lämpimäksi ja aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta. Kävimme naisporukassa uimassa joessa, jossa vesi oli virkistävän kylmää.

Kaunis Pelorus - joki. 

Piknik-alueella oli paljon ihmisiä grillaamassa, pelaamassa krikettiä, lounastamassa ja uimassa. Joella oli melojia. Meidän seurueemme asettui nurmikolle vilttien ja pyyhkeiden päälle evästämään. Tarjolla oli hummeria, keksejä, savustettua simpukkapateeta, punajuuridippiä, täytettyjä juusto- kasvistortilloja, leipää, juustoja ja tietysti kuohuviiniä ja olutta. Jälkiruoaksi oli mustaherukkapiirakkaa. Ihan taivaallista. Vatsa täynnä herkkuja lähdettiin porukalla vielä leirintäalueen kioskille ostamaan jäätelöt. Oli pakko kokeilla paikallista hokey pokey- irtojäätelöä, joka on vaniljajäätelöä maustettuna toffeen ja jonkun muun vastaavan tapaisilla sattumilla. Kioskilla tavattiin isäntäväen tuttavia, jotka niin ikään ihmettelivät pitkää vaellustamme. Monet paikalliset ovat sanoneet, että näemme maata tällä vaelluksella paljon enemmän kuin useimmat paikalliset ikinä, vaikka Te Araroasta sanotaan, että jokaisen kiwin pitäisi kävellä se kerran elämässään. Tämä isäntäväen tuttava oli sitä mieltä, että hän on nähnyt riittävästi, kun on käynyt Cape Reignassa ja Bluffissa. Loppukaneettina mies sanoi vielä unohtumattoman lausahduksen: "My track is Highway one". Ilta oli jo pitkällä.Tämä tapaninpäivä oli yksi tähänastisen reissun kohokohdista. Kiitos Satu ja John.

Tapaninpäivän viettoa. Ihmiset hyppivät veteen Pelorus - joen syvässä kohdassa. 

Isäntäväki lähti kotiin päin ja me jäimme leirintäalueelle majoittumaan. Pelorus Bridgen leirintäalue oli suuri ja hyvin huollettu paikka. Telttapaikkoja oli 40 ja valtaosa asiakkaista oli lapsiperheitä, joilla oli huvilateltat. Tällaisissa paikoissa on hyvät fasiliteetit, mutta myös melko vilkasta ja äänekästä. On mukava päästä huomenna metsään ja tuvalle. Pelorus virtasi kauniina alueen vieressä. Kävimme rantakallioilla ihastelemassa joen kirkasta vettä ja pieniä kuohuvia koskia.