Kahlaamista ja kalliokiipeilyä

Perjantai 27.12.
Naapurissa oli majoittuneena norjalainen Eirik, joka tavattiin eilen ensimmäistä kertaa. Lähdettiin samoihin aikoihin kävelemään kohti Middy Hutia, jonne kaikki olimme menossa. Tänään oltiin 1800 kilometrin paalulla.

Happy 1800 km Anniversary! 

Ensimmäiset 15 kilometriä tepasteltiin rauhallista hiekkatietä ja matka taittui mukavaa tahtia. Tie päättyi parkkipaikalle, josta päästiin vihdoin polulle.

Maisemaa hiekkatien varrelta. 

Suurin osa tämän päivän reitistä oli mukavaa metsäpolkua, joka seuraili kauniin vihreää ja kirkasvetistä Pelorus - jokea. Tänään nähtiin ensimmäinen taimen, joka käväisi myös pinnassa saalistamassa.

Kauniin smaragdin vihreä Pelorus. 

Vajaan tunnin kävelyn jälkeen jäätiin joen rannalle tauolle ja kuivattelemaan telttaa. Paikassa oli uimaranta ja perhe viettämässä aurinkoista päivää. Tänään oli tosiaan lämmin päivä. Laitettiin teltta pystyyn ja pari kiveä liepeiden päälle. Istahdettiin kivelle syömään keksejä ja lusikoitiin Nutellaa. Tässä kohtaa tuuli tarttui telttaan ja lennätti sen joen rantaan. Onneksi perheen kouluikäinen poika juoksi vikkelästi teltan luokse ja nappasi siitä kiinni. Huh, läheltä piti ettei oltu ilman telttaa. Amatöörimäinen virhe meiltä, mutta tällä kertaa ei tullut tappioita. Vaikka mennäänkin nyt tuvalta toiselle, niin teltta on kuitenkin vara - ja hätämajoite. Ilman sitä en vaeltaisi mihinkään.

Polku jatkui uimarannalta hitaampana ja pienempänä eteenpäin. Se oli kaikista luonnon järjestämistä esteistä huolimatta mukava metsäpolku. Välillä oli juurakkoista ja välillä louhikkoista. Puita oli kaatunut poikittain polulle. Isommat rungot piti kiertää ja pienemmät pystyi hyppäämään yli.

Mäet oli jyrkkiä molempiin suuntiin, mutta tänään ei vielä kiivetty korkealle. Kauniin smaragdinvihreä joki ylitettiin useamman kerran riippusiltaa pitkin.

Jäljistä päätellen tässäkin metsässä on sikoja. Isoja alueita oli kaivettu ja möyhitty ylösalaisin. Yhtään sikaa ei kuitenkaan nähty. Yhdeksän tunnin kävely riitti tänään. Viisi kilometriä eteenpäin olisi ollut paljon kehuja saanut Rock Hut, jonne useimmat vaeltajat näyttävät menevän. Matkaan oli arvioitu kuluvan kuitenkin kolme tuntia aikaa, joten otimme loppuillan palautumisen kannalta.

Middy Hut oli Pelorus - joen rannalla ja siellä oli kuusi petipaikkaa. Rannalla oli pilvenä hietasääskiä, joten siellä ei kauaa tarvinnut nautiskella. Yksi paikallinen vaeltaja oli jo ehtinyt paikalle vastakkaisesta suunnasta. Hän oli paikkaamassa viime vuoden Araroalta kävelemättä jäänyttä osuutta. Täällä oli vuosi sitten ollut iso metsäpaloriski. Eirik tuli jonkun aikaa meidän jälkeemme. Pienissä tuvissa on ollut rauhallisempaa ja niin myös tällä kertaa. Pitkän päivän jälkeen maistui juustopasta pekoninkuvauskuutioilla maustettuna.


Lauantai 28.12.
Aamu oli lämpimämpi kuin eilen. Loppuvuodelle oli luvattu helteitä aina 31 asteeseen saakka. Oltiin jo seitsemältä valmiina polulle ja kävin vielä tuvassa katsomassa ettei mitään jäänyt. Nostin patjani pystyyn seinää vasten ja patjan alta vilisti hiiri. En tiedä kumpi pelästyi enemmän. Nukuin hyvin viime yönä, mutta saapa nähdä kuinka hyvin nukuttaa tänään. En erityisemmin pidä hiiristä ja rotista vielä vähemmän.

Reitti lähti suoraan ylämäkeen ja nousi aina yli tuhannen metrin. Pelorus-joki jäi taakse heti alkumatkasta, kun ylitettiin se lähtiessä riippusillalla. Päivän profiili oli ylämäki, jonka jälkeen tuli alamäki. Kymmenen kilometriä molempia. Polku oli kyllä mukavaa kävellä, vaikka metsästä ei juuri avautunut maisemia. Queen Charlotte Trackin metsätyyppi oli ihan samanlaista kuin Pohjoissaarella, mutta täällä oli enimmäkseen lehtimetsää. Juurakkoa polulla oli paljon, mutta mäkiin niistä oli muodostunut hyviä askelmia jaloille. Pysähdyttiin tauolle Rock Hutille kahden tunnin kävelyn jälkeen. Vieraskirjan mukaan tuvalla oli yöpynyt kahdeksan vaeltajaa, jotka todennäköisesti jatkavat Hacket Hutilta vielä seuraavalle tuvalle. Molemmissa oli kuusi petipaikkaa, joten meidän kannattaa jäädä aikaisemmalle. Kaikkien tupien pihassa kun ei ole leiriytymismahdollisuutta.

Kun oltiin päästy polun korkeimpaan kohtaan, avautui maisemat vuorille ja käveltiin hetki hiekkapolkua avoimen harjanteen päällä kunnes laskeuduttiin takaisin metsän suojiin. Polku laskeutui loivasti. Kilometrin matka ennen Browning Hutia oli jyrkkää alamäkeä. Tästä olikin enää kolme kilometriä Hacket Hutille, johon jäämme yöksi. Loppumatkalla oli joen ylitys, johon olisi korkean veden aikaan ollut kieroreitti, mutta nyt oli niin vähän vettä, että mentiin joen pohjaa. Pienemmissä uomissa piti vähän venyttää askelta että pääsi kuivin jaloin yli.

Puron ylityksiä oli vielä muutama ennen tupaa, mutta niistä pääsi kivien päälle astumalla yli.

Nousumetrejä tänään tuli 1119 ja laskua 1065 metriä. 

Hacket Hutille ei ollut majoittunut vielä ketään. Kaksi Rock Hutilla yöpynyttä tyttöä oli juuri lähtemässä tauolta jatkamaan matkaa seuraavalle tuvalle  Starveall Hutille, joka on 1189 metrin korkeudessa ja siellä on vain viisi petipaikkaa, jotka on varmaan jo jaettu. Meillä on huomenna heti aamulla edessä nousu 1500 metriin, mutta ei lähdetä liikkeelle ihan nollasta. Tupa on 270 metrin korkeudella. Aurinko paistoi  pilvettömältä taivaalta ja jäimme nauttimaan ulos piknik - pöydän ääreen tonnikalatortillaa, kahvia ja Nutellaan hukutettuja pipareita. Pari tuntia myöhemmin Eirik tuli tuvan ovesta. Ei voitu muuta kuin nauraa, kun miehen ensimmäiset sanat olivat: "Saatana, perkele!"


Sunnuntai 29.12.
Täältä Hacket Hutilta alkaa Richmond Alpine Track, jota riittää seuraavat 77km. Kyseessä ei ole huollettu polku, vaan reitti, jonka erityispiirteistä varoitetaan reitin alussa. Jokainen kävelee alppireitin omalla vastuullaan. Reitillä on jyrkkiä nousuja, joiden huiput ovat 1500 metrin luokkaa. Korkeimmat huiput ovat Little Mt. Rintoul summit 1624m ja  Mt Rintoul 1716m. Alamäet ovat yhtä jyrkkäpiirteisiä.
Aamu oli tänään kylmä ja me vedimme lähtiessä kuoritakit päälle.

Reitti alkoi usealla puron ylityksellä, joissa joutui kaikissa vähän suunnittelemaan reittiä ja venyttämään askelta, jos aikoi kuivin kengin yli. Neljä ensimmäistä ylitystä onnistuikin, mutta sen jälkeen oli turha yrittää. Kahlattiin nilkkoja myöten purossa ja vesi lirahti kenkään. Sukat tuntuivat märiltä, mutta vesi ei litissyt varpaiden välissä.

Edessä oli ylämäkeä aina puoleentoista kilometriin asti, joten ei tässä kylmä tulisi. Ylämäki oli tiukka, mutta metsäpolku oli hauskaa tallattavaa ja aurinko pääsi paikoin pilkistämään puiden välistä. Tämän kolmen päivän ajan on ollut kunnon vaeltamisen meininki ja hyvä fiilis polulla. Aurinko on paistanut ja vuoristoilma on raikasta. Kuoritakit sai ottaa pois heti ensimmäisellä tauolla. Kolmen ja puolen tunnin ylämäen jälkeen olimme Starveall Hutilla, josta nousu jatkui vielä reilut kolmesataa metriä. Pidimme tuvalla lounastauon ja laitoimme hetkeksi kengät ja sukat kuivumaan. Sukkien varret olivat kuivuneet jo kävellessä. Reitti jatkui kivisenä polkuna harjanteella ja välillä kiivettiin kalliolla.

1500 metrin huipun jälkeen polku kulki harjanteella 1500 metrin korkeudella. Oli aurinkoista ja melko tyyntä. Harjanteen loppupäässä oli päivän korkein kohta 1530 metriä, jonka jälkeen polku laskeutui hetkeksi alas metsään noustakseen taas yli 1400 metriin.

Päivän huippu 1530 metriä. 

Nyt harjanteilla kävely oli tuulista hommaa. Lyhythihaisissa tarkeni, mutta taukoja ei jääty pitämään. Otettiin vielä kerran vauhtia alempaa ja noustiin kolmannen kerran yli 1500 metrin huipulle kivikkoista rinnettä. Harjanne jatkui loivasti alaspäin ja polku muuttui pian kallioisemmaksi hieman ilmavilla jyrkänteillä maustettuna. Old Man Hut oli edessä näkyvässä rinteessä ja laskeuduttiin tupaa kohti. Polku kävi välillä metsässä ja välillä kiivettiin kalliolla.

Nousumetrejä tuli tänään 1981 ja alaspäin tultiin 1135 metriä. 

Tupa oli 1119 metrin korkeudella ja täynnä porukkaa. Petipaikkoja ei täällä ollutkaan kuin viisi ja pihalla oli jo monta telttaa pystyssä. Onneksi telttapaikkoja oli vaikka muille jakaa, joten ei muuta kuin koti pystyyn ja ruokailemaan. Tuvallakin tuuli vielä reippaasti, joten saatiin loputkin kosteudet pois kengistä ja sukista. Huomenna päästään taas ihan kuivin jaloin ylämäkeen.


Maanantai 30.12.
Aamun aloitus oli selkeä. Tänään oli huiputuspäivä ja kiipeäminen alkoi heti tuvalta. Ensimmäisenä vastassa oli Little Mt Rintoul. Polku nousi metsästä harjanteelle ja huipulle Noustiin kivikossa.

Ensimmäiselle 1624 metriselle huipulle nouseminen oli sujuvaa tuoreilla jaloilla, mutta alas menevä rinne oli jyrkkä ja jalan alla oli pelkkää irtonaista hiekkaa ja kiveä, josta lähti helposti vyöryjä alaspäin. Sen lisäksi, että alas meneminen oli hidasta, siinä oli kaikki ainekset satuttaa itsensä.

Little Mt Rintoul 

Alas kuitenkin päästiin ja lähdettiin nousemaan ylös seuraavaa rinnettä kohti päivän korkeinta huippua Mt. Rintoulia. Polku nousi harjanteen reunaa ja 1716 metriin. Maisemat olivat huikean hienot ja meillä oli hyvä tuuri sään kanssa. Aurinko paistoi ja vaikka lämpötila oli tänäänkin varmaan lähempänä 30 astetta, niin vuorilla oli hento vilvoittava tuuli.

Mt Rintoul 

Alaspäin menevät harjanteet olivat tänään vuoroin kalliokiipeilyä ja vuoroin jalan alla luistavaa hiekkaa ja kiveä. Yhdessä rinteessä hiekkaa oli niin paljon, että siinä pääsi kävelemään alas ikään kuin lumihangessa. Kaipasin aina välillä ilmavimmissa paikoissa  kiipeilykypärää ja varmistuksia, mutta vaellusreitillä kun ollaan, niin eihän niitä ollut. Kahden korkeimman huipun jälkeen laskeuduttiin lounaalle Mt Rintoul Hutille, joka oli 1260 metrin korkeudessa. Kolmen ja puolen tunnin kiipeilyn jälkeen maistui välipala ja samalla tankattiin vesipullot. Loppumatkakaan ei ollut tasamaastoa. Oli rentouttavaa kävellä pieni hetki metsässä, mutta reilun puolen tunnin jälkeen noustiin taas harjanteelle. Polku kulki harjanteen reunaa ja nousi vielä1500 metriin. Täältä kun vielä päästään alas, niin päivän isoimmat mäet oli kävelty. Hiekkaisen ja kivisen harjanteen jälkeen polku muuttui aika nopeasti metsän puolelle. Jyrkästi mentiin alaspäin sielläkin, mutta olipahan puun runkoja ja juuria mistä ottaa kiinni. Metsäpolulla oli taas mukava kävellä ja polku tasoittui loppua kohden. Mitä nyt viimeisen kahden kilometrin matkalla noustiin vielä yksi sata metriä ylöspäin että heilahti.

Kahdeksan ja puolen tunnin kävelyn jälkeen jäätiin Tarn Hutille Tarn - järven rantaan 1040 metriä meren pinnan yläpuolelle. Järven pohjalla oli jotain vihreää kasvustoa ja siellä uiskenteli sammakonpoikasia, joten kaikkein puhtainta vettä ei ollut tarjolla. Tuli kuitenkin paljon raikkaampi olo, kun kävi järvessä suurimmat hiet huuhtomassa pois. Tuvalla ei ollut vielä ketään. Iso vuohi laidunsi pihapiirissä, mutta häipyi pian rauhallisimmille tiluksille. Jokunen vaeltaja oli jatkanut seuraavalle tuvalle, joten valtasimme täältä ensimmäisenä itsellemme alapunkat.

Pian meidän jälkeemme saimme seuraa Eirikistä ja myöhemmin englantilaisesta Daisystä ja Aucklandin pojasta, joka on itsekin vasta ensimmäistä kertaa tiedustelemassa Eteläsaaren maastoja. Tämän päivän reitti oli sovelluksen mukaan vaikein osuus tällä Richmond Alpine Trackilla johtuen kalliokiipeilystä, eroosion kuluttamasta maastosta ja kapeista jyrkänteistä.

Nousumetrejä kertyi tänään 1334 eli vähemmän kuin eilen, koska oltiin valmiiksi jo yli tuhannessa metrissä. Alaspäin laskettiin 1420 metriä. Tänään mentiin enemmän alaspäin, mutta ne eivät olleet helppoja metrejä.


Tiistai 31.12.
Aamu oli todella sumuinen. Oltiin tyytyväisiä, että oltiin eilen huiputtamassa vuoria, kun aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja maisemat avautuivat kaikkialta koko päivän. Sadetta ei pitänyt olla luvassa, mutta vähän jännitettiin silti pilvistä säätä. Tänään lähdettiin taas suoraan ylämäkeen, niin kuin täällä on ollut tapana. Mäet eivät silti ole niinkään tämän päivän jännitysmomentti, vaan Wairoa - joen ylitys, joka tehdään kahdeksan kertaa matkan varrella. Monet vaeltajat ovat pitäneet tätä osuutta vaikeimpana, koska joen penger on jyrkkä ja kapea, eikä joen yli pääse, jos sataa tai joki on tulvassa.

Suomi - Norja matkalla jokien ylityksiin. 

Ylämäki vei meidät tänään vain 250 metriä ylöspäin. Se tuntui pieneltä ylämäeltä. Olimme juuri pysähtymässä juomatauolle mäen päälle, kun polun yli juoksi kiwi - lintu. Se oli ensimmäinen kiwi tähän mennessä ja tästä luontotapahtumasta riitti iloa koko loppupäiväksi. Matka jatkui kuitenkin alamäkenä ensin loivasti laskien ja lopuksi jyrkkää loppuliukua Mid Wairoa Hutille.

Kanssavaeltajan kannustavat sanat. 

Lyhyen tauon jälkeen lähdettiin ylittämään jokia. Polku seurasi kirkasvetistä Wairoa - jokea. Joen penger oli todellakin jyrkkä ja polku kapea. Onneksi kalliossa oli hyviä otteita ja penkassa pitäviä juurakoita. Välillä joutui kääntämään rintamasuunnan kohti kalliota ja kävelemään sivuttain, koska rinkka otti kallioon kiinni. Yhdessä ainoassa kallion reunassa oli vaijeri, josta voi pitää kiinni ohittaessaan kulman.

Pienet purot olivat lähes kuivia. Niissä missä oli vettä, oli limaisia ja liukkaita kiviä. Ensimmäinen joen ylitys tuli nopeasti. Tästä ei kuivin jaloin olisi päässyt yli, joten vaihdettiin vaellussandaalit jalkaan ja etsittiin sopiva ylityspaikka. Vesi virtasi kovalla vauhdilla ja sauvat piti asettaa kunnolla ettei virta nostanut niitä ylös. Vettä oli reilusti nilkan yläpuolelle. Seuraavaan ylitykseen oli sen verran matkaa, että vaihdettiin vaelluskengät takaisin jalkaan. Niillä oli vähän varmajalkaisempi kävellä. Erityistä varovaisuutta vaativalla joen penkalla varoitettiin myös ampiaisista, jotka pistävät herkästi. Melkoinen yhdistelmä, jos ei satu pitämään herhiläisistä. Tänään ampiaisista ei ollut haittaa. Yksittäisiä pörriäisiä lenteli siellä täällä. Keskellä polkua oli kolo, jossa hyöri useita maa-ampiaisia, mutta yhtään pistoa ei saatu kumpikaan.

Oltiin päätetty astella varmoin askelin tänään joen ylitykset ja vaihdettiin sandaalit uudelleen jalkaan, kun tultiin toiselle ylityspaikalle. Kivet olivat pyöreitä ja liukkaita. Vesi virtasi kohisten ja joka puolella oli syvänteitä. Etsimme hetken aikaa sopivaa ylityspaikkaa, kunnes Harri löysi yhden kapean kohdan, josta pääsi isojen kivien päältä kävellen, niin että vesi jäi polven alapuolelle. Seuraavat ylitykset olivat niin lähellä, että jatkettiin kävelyä sandaaleilla. Niillä oli kohtuu hyvä kävellä, kun ei kiirehtinyt. Selvittiin kaikista ylityksistä hyvin, kun edettiin maltilla. Joki virtasi joka kohdassa yllättävän kovaa ja vesi oli niin kirkasta, että se näytti matalammalta kuin oli. Vettä ei olisi tarvinnut olla paljoakaan enempää, kun ylitys olisi parissa kohdassa mennyt hankalaksi. Viimeinen ylitys oli juuri ennen Top Wairoa Hutia, joka oli päivän päätepysäkki. Tuvalle oli kiivettävä vielä kivinen hiekkarinne ylös. Ensimmäisensä mäen päällä tuli vastaan oranssi huussi ja polun päässä oli ihan yhtä oranssiksi maalattu tupa. Pihalla oleva piknik - pöytä oli uuden karhea. Siinä kelpasi keitellä mutteripannukahvit ja nauttia välipalaa, jota emme malttaneet matkalla pysähtyä tänään syömään.

Ulkoisesta habituksestaan huolimatta tupa oli sisältä siisti ja kodikas avotakkoineen. Vettä oli saatavana vain joesta, jonne laskeuduttiin jyrkkää polkua pitkin. Samalla vedenhakureissulla pulahdettiin pesulle. Ei siellä uimaan päässyt, koska oli liian matalaa, mutta kylmä vesi oli virkistävää. Uudenvuoden aatto vietettiin samassa mukavassa seurassa kuin eilenkin. Eirik, Daisy ja Mr Auckland jäivät samalle tuvalle.



Keskiviikko 1.1.
Heräsin puoli kuudelta, kuten tavallista. Vuorten huiput olivat sumussa, mutta ihailin  kauniin punertavaa taivaanrantaa huussista käsin. Sen että kävin hakemassa kameran, sumu oli jo laskeutunut alemmas ja kaunis näky oli tiessään. Hiiri oli päässyt Eirikin reppuun ja oli nakertanut siellä pari piparia. Laadun varmistamiseksi piparihiiri oli maistanut kahdesta eri paketista.

Vuoden ensimmäinen päivä lähti käyntiin yllättäin ylämäellä. Aurinko nousi vuoren takaa lähtiessämme nousemaan. Oltiin valmiiksi reilussa 800 metrissä ja Mt Ellisin harjanne oli korkeimmassa kohdassa 1374 metriä. Käveltiin suurten kivenlohkareiden päällä, kunnes päästiin harjanteelle vievälle polulle, joka nousi ensin kahden kukkulan väliseen solaan. Solaan oli sovelluksen mukaan kilometri matkaa ja siihen kului aikaa puolitoista tuntia.

Aamun aloitus polulla näytti tältä. 

Harjanteella oli voimakas ja lämmin tuuli. Se oli tähän mennessä yksi voimakkaimmista puhureista, mutta ei kuitenkaan suuremmin haitannut menoa. Harjanteella oli puhelimellekin kenttää, joten optimistisesti varasimme huomiseksi huoneen Alpine Lodgesta, jossa meitä pitäisi olla odottamassa postittamamme ruokapaketti. Se tietää huomiseksi pitkää kävelypäivää ja toivottavasti yhtä hyvää säätä kuin tähänkin asti.

Polku on käynyt joskus Mt Ellisin huipulla, joka on 1600 metrissä, mutta se oli muutettu kääntymään jo harjanteelta alaspäin. Täällä tuli 1900 kilometriä täyteen ja tuuletettiin sitä yhdessä Eirikin kanssa.

Happy 1900 km Anniversary! 

Alamäki laskeutui iloksemme nopeasti metsän suojaan, mutta pian se muuttui taas jalan alla pyöriviksi kiviksi ja jyrkäksi laskuksi. Mäen alta alkoi taas purojen ja jokien ylitykset. Ja parin kahlauksen jälkeen oltiin ensimmäisellä tuvalla. Se oli Hunters Hut, joka on rakennettu 1997 ja on kahden DOC:n työntekijän muistotupa. Miehet menehtyivät työtehtävän aikana joen tulviessa vieden koko aikaisemman tuvan mennessään. Tuhoutuneen tuvan jäänteitä on edelleen nähtävissä. Ohi mennessämme huomasimme oranssin pellin palasen maassa joen varrella, mutta rakennuksen rauniot näkyvät mäen päältä. Pidimme tuvalla lounastauon ja jatkoimme vielä seuraavalle tuvalle. Tuvalta lähtevä polku oli taas samanlaista suurta kivenlohkaretta, joilla tasapainoiltiin mäkeä ylös. Loppu reitti oli ylä- ja alamäkeä vuoron perään. Alamäet olivat hankalimpia myös tänään. Niissä piti luistella sivuttain etteivät irtokivet vieneet jalkoja alta. Se oli samanlaista kuin olisit mennyt jyrkkää jäistä rinnettä alas ilman jäärautoja. Viimeinen nousu oli päivän tiukin ponnistus 500 metriin. Se nousi aluksi loivemmin ja lopulta jyrkkää hiekkarinnettä ylös. Sieltä alkoi loiva loppuliuku Porters Creek Hutille, jossa oltiin taas samalla tutulla porukalla. Päivän polku oli alusta loppuun kivinen. Pienestä liukkaalta irtokivestä aina suuriin lohkareisiin ja kaikkea siltä väliltä.  Nousumetrejä kertyi tänään 1400 ja
laskua melkein yhtä paljon, 1338 metriä. Maisemat olivat tänäänkin upeat. Mr Auckland oli lukenut mäen päällä uutiset ja osasi kertoa, että taivaalla oleva sumu onkin Australian metsäpaloista tulevaa savua.

Torstai 2.1.
Oltiin aamulla jo puoli kuudelta valmiina polulle heti, kun oli niin valoisaa, että näki kävellä. Oli tulossa pitkä päivä. Isäni sanoi aikoinaan, että on hankala juttu, kun vyön solki hankaa selkärankaa. Harrilla alkaa olla pian samat haasteet, kun koko kuukausi menee enemmän tai vähemmän puskissa. Pari päivää ollaan kävelty pizzan kuvat silmissä ja tänään oli tarkoitus päästä sivistykseen ja toivottavasti myös ruokapatojen ääreen.

Tänään lähdettiin poikkeuksellisesti alamäkeen, joka muuttui pian jyrkänteeksi. Luisteltiin siksakkia alas kivistä rinnettä, ylitettiin jokia ja kiivettiin taas ylös Red Hills Hutille asti, joka oli 11, 5 kilometrin päässä, mutta aikaa siihen kului neljä ja puoli tuntia.

Polku muuttui tuvan jälkeen maastopyöräilijöiden poluksi, joka oli vaihteeksi ihanan rentoa käveltävää. Polku kiemurteli puiden välissä ja nousi pari kertaa jyrkästi ylämäkeen. Mäet olivat lisäksi juurakkoisia. Niitä oli kiva kävellä, mutta pyörällä en olisi tehnyt siellä mitään. Tunkkaamiseksi olisi mennyt. Pitkää nousua kiivetessä kaksi pyöräilijää laski hurjaa vauhtia kapeaa ränniä vastaan. Hypättiin sivuun ja pojat huusivat iloiset tervehdykset ja kiitokset. Toisella maastopyöräilijällä oli kypärän sijaan lippalakki päässä. Äly hoi!

Ylämäet näyttivät juuri tällaisilta. 

Maastopyöräpolku nousi metsäautotielle, joka laski jyrkästi kiemurrellen alas asfalttitien reunaan. Vielä kahdeksan kilometriä St Arnaudiin, jossa odotti suihku, pizza ja eväslaatikko seuraavalle etapille.

Nousua 1323 metriä ja laskua 1538 metriä. 

Päivän saldo oli 34 kilometriä, reilu kymmenen tuntia ja monta litraa hikeä. Eteläiset alpit näyttäytyivät meille upeina huippuina ja harjanteina sekä kauniina ja puhdasvetisinä jokina. Sää oli meille suosiollinen ja vain yhtenä päivänä aurinko ei paistanut ihan heikkopäisesti.