Karavaanarit morsiussviitissä

Tiistai 7.1.
Olen aikaisemminkin todennut, että täällä ei aamulla tiedä mistä itsensä illalla löytää ja tänään se taas nähtiin. Meillä oli lepopäivä, jotta saadaan järjestettyä itsemme takaisin polulle. Olimme tulleet omia polkuja takaisin lähtöruutuun St Arnaudiin. Jäimme kuusi kilometriä miinukselle varsinaisesta polusta, joka jatkuu Boylesta ja oli nyt 179 kilometrin päässä. Tiet kiertävät sinne melko kaukaa. Lepopäivä saattoi tulla tarpeeseen. Oltiin kävelty 11 pitkää päivää putkeen, eikä maastokaan ollut kaikkein helpointa. Meillä ei ollut aamulla vielä mitään selvää suunnitelmaa. Aamupalan jälkeen otettiin rinkat selkään ja mentiin kahvikupillisen ääreen hämmästelemään mihin oltiin menossa. Kulkuyhteydet lähtivät väärään suuntaan, joten tien varteen oli lähdettävä peukuttamaan. Ennen Boylea oli kuitenkin löydettävä kauppa, josta saadaan ostettua seuraavan polkuosuuden ruoat. Sellainen löytyisi matkan varrelta Murchinsonista, joka vaikutti pieneltä kyläpahaselta tai Reeftonista. Alunperin suunnitelmana oli liftata ruokakaupoille Boylesta Hamner Springsiin, josta löytyisi myös kuumat lähteet. Hamner Springs oli nyt kuitenkin kannaltamme väärässä suunnassa, eikä aiottu jäädä sinne viettämään lepopäivää. Boyle on muuten niin pieni paikka, että sitä ei edes löydy kartalta. St Arnaud on pieni paikka, jossa oli lähinnä perheitä lomailemassa. Autot olivat siis täynnä tavaraa eikä kaksi ihmistä isojen rinkkojen kanssa mahtuisi mitenkään kyytiin, joten ei edes kysytty majoituksessa minne ihmiset olivat sieltä menossa.

Lähdettiin tien varteen ensimmäiseen mutkaan liftaamaan sillä ajatuksella, että lähdetään vasemmalle ja yritetään vaikka Reeftoniin. Tiellä ei ollut mikään vilkas liikenne ja autoja meni ohi harvakseltaan. Ensimmäiseen kylään olisi ollut yli 50 kilometrin kävelymatka asfaltilla. Kuulosti vähän epätoivoiselle, mutta lähdettiin matkaan ja päätettiin keksiä myöhemmin joku varasuunnitelma, jos kukaan ei ota kyytiin. Ei kuitenkaan ehditty seisoa tien laidassa kuin kymmenen minuuttia, kun maastoauto pysähtyi pientareelle ja takaikkunasta kurkisti ison karvaisen koiran kuontalo. Maasturimies ja koira olivat menossa samaan suuntaan ja pääsisimme kyydissä lähemmäs sata kilometriä. Mikä tuuri. Mies oli kova puhumaan ja tuli selväksi, että kiinalaiset ostavat Uuden-Seelannin maapala kerrallaan, hienot joet pilaantuvat maatalousvesien valuessa jokiin ja taimenkannat pienenevät sekä monta muuta asiaa. Harri sai hoitaa keskustelupuolen. Istuin takapenkillä ystävällisen koiran kanssa ja kuuntelin sujuvasti. Jäätiin kyydistä kutostien risteyksessä ja oltiin keskellä ei mitään. Ehdittiin kävellä liittymästä pientareelle, kun eteemme pysähtyi vanhasta bussista tehty matkailuauto, joka veti perässään pientä Suzuki Jimmyä. Ei oltu ennen nähty moista yhdistelmää. Keulassa oli telineessä kaksi maastopyörää, vetoaisassa oli pikkuauto, jonka perässä oli vielä yksi maastopyörä.

Mahtuisikohan meidän harrastusvälineet tähän yhdistelmään? 

Ei oltu ehditty edes liftata, joten ei tajuttu, että meille tarjottiin kyytiä, kunnes iäkkäämpi rouva huhuili oven raosta, että minne ollaan menossa. Tämähän sujui mukavasti. Pariskunta oli menossa Westportiin ja päästäisiin taas hyvän matkaa eteenpäin. Autoa ajoi melkein 80-vuotias Peter ja apukuskin paikalla istui parikymppinen lapsenlapsi Nate. Lynda - rouva istui takana jalat sohvalla ja toimi kartturina. Lynda ja Peter halusivat pysähtyä kävelemään matkalla Old Ghost Roadin polulle ja käydä katsomassa kullankaivajien hautausmaan. Sopi meille vallan mainiosti. Kyllä tässä vielä yksi Araroan ulkopuolinen polku voidaan hyvin kävellä. Sillähän paikkasi edelliseltä reitiltä jääneen tappion.

Valloittava pariskunta Lynda ja Peter. 

Hetken mietittyämme kysyimme pääsemmekö Westportiin asti kyydissä. Siellä pääsemme kauppaan ja aamulla pikkubussilla suoraan Boyleen polun varteen. Pariskunta piti meidät ilomielin kyydissä ja otti meidät ikään kuin vieraakseen. Ei heillä kuulemma joka päivä suomalaisia vieraita ole. Aamulla meillä ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa ja yhtäkkiä oltiin retkellä ihanan paikallisen pariskunnan kanssa.

Isäntäperhe polulla. 

Kaunista polkua ja maisemia tänäänkin. 

Old Ghost Road - päiväkävelyn jälkeen nostettiin pöytä ja retkituolit nurmikolle. Isäntäväki valmisti kaikille pikaisen lounaan. Nautittiin auringonpaisteessa toastit, kakkua, juustoa, keksejä avokadotäytteellä ja vielä lisäksi kahvia. Peter toi meille vieraskirjan täytettäväksi.

Karavaanarit lounaalla. 

Matka jatkui kohti länsirannikkoa. Peter ajoi tasaista 80- vauhtia ja laski kohteliaasti kanssa-autoilijoita ohi hidastaen vauhtia levikkeelle aina kun mahdollista. Nate haaveili pirtelöstä ja Lynda suunnitteli seuraavia retkikohteita. Iltapäivällä oltiin perillä Westportissa ja tarjottiin Lyndalle, Peterille ja Natelle pirtelöt pääkadun kahvilassa kiitokseksi kyydistä ja koko päivästä. Oli kyllä mahtava päivä. Ei lakata ihmettelemästä tätä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta ventovieraita ihmisiä kohtaan. Lähtiessä saatiin vielä kunnon  halaukset.

St Arnaudista lähdettiin ja Westportiin päädyttiin. Boyle jää Reeftonin ja Hamner Springsin välimaastoon. 

Hassua tässä on se, että aamulla oltiin 179 kilometriä polusta, matkustettiin lähemmäs koko päivä ja polulle on nyt täältä Westportista 161 kilometriä. Meillä on ollut aivan älyttömän hauskaa ja huomenna päästään taas itse asiaan. Kyyti lähtee aamukahdeksalta viereisen huoltoaseman pihalta ja liput on sähköpostissa. Jäädään kyydistä Windy Pointissa reilun kahden tunnin matkan jälkeen ja lähdetään polulle.



Keskiviikko 8.1.
Varttia vaille kahdeksan oltiin sovitusti rinkat selässä Caltex - huoltoaseman pihalla ja hypättiin 12 henkilön pakettiauton kyytiin. Nyt nähtiin ohimennen myös minkälainen paikka Reefton olisi ollut, jos sinne oltaisi eilen päädytty. Pääkadun varrella oli jokunen kahvila, leipomo, ravintola ja pari kauppaa. Tien varressa oli leirintäaluekin, joten oltaisi pärjätty sielläkin.

Windy Point 

Automatka kesti 2,5 tuntia ja jäimme pois Windy Pointissa, jossa on parkkipaikka ja polun sisääntuloportti. Tästä pääsemme myös riippusiltaa pitkin joen toiselle puolelle ilman kahlaamista. Kuljettaja nosti rinkkani takaluukusta ja ihmetteli, että olipa painava. Ja olihan se. Rinkassa oli taas kahdeksan päivän eväät ja vähän ylimääräistä, jos jäädään tulvivien jokien takia jumiin jollekin tuvalle. Harrilla oli jäljellä enää yksi sauva alumiinikepin jäätyä St Arnaudiin metallinkeräykseen.

Päivän ensimmäinen riippusilta vei meidät oikealle puolelle jokea. 

Lähdettiin matkaan kapeaa hiekkatietä pitkin, joka muuttui vähitellen poluksi. Hiekkapolulta päästiin mukavalle ja helppokulkuiselle metsäpolulle. Tällaista herkkua on ollut harvoin, mutta ei sitä koko reitille riittänyt.

Joen rannassa oli vetistä ja kuraista. Samoin niityllä, jossa kuljettiin pitkä tovi. Lehmät vasikoineen säikkyivät ja väistivät kauemmaksi laiduntamaan.

Reitin puolivälissä oli pieni kuuden punkan tupa, jonne kaksi perhokalastajamiestä oli majoittumassa. Pidettiin siellä pieni tauko, vaihdettiin kuulumiset ja jatkettiin matkaa. Oli hyvä sää kävellä. Ei oikein tiennyt sataako vai paistaako, eikä tehnyt oikein kumpaakaan. Polulla eteen hyppäsi usein pieni musta lintu. Se oli Robin, joka käyttäytyy samalla tavalla kuin kuukkeli.

Robin

Kengät kastuivat päältä pitkässä märässä ruohikossa ja vetisellä niityllä, mutta vesi ei mennyt läpi. Puroja oli ylitettävänä tämän tästä ja nekin pääsi kuivin varpain yli. Juuri ennen tupaa oli puro, jossa oli nilkkaan asti vettä. Vaihdettiin sandaalit jalkaan, kun oltaisi ne tuvalla vaihdettu kuitenkin. Oltiin ajoissa tämän päivän tuvalla Hope Kiwi Lodgella, jossa ei ollut vielä ketään muita. Vuoret ympäröivät tuvan joka puolelta, joten maisemissa ei ollut valittamista. Tilavassa tuvassa oli kamina, kaksi isoa pöytää ja kolme senkkiä. Käytävällä oli kaksi makuuhuonetta, yhteensä 20 petipaikkaa. Hiiri hyppäsi kaapin taakse.

Mökki-isäntä Hartza. 

Sisällä oli koleaa ja Harri teki tulet kaminaan, joka lämmitti huoneen nopeasti. Ripustettiin kengät ja sukat yläpuolelle kuivumaan. Bonuksena oli elävän tulen ääni, joka on aina yhtä kotoisa. Ehdittiin reilun tunnin verran häärätä tuvalla kahdestaan ennenkuin tuvalle ilmestyi kanadalainen Sarah. Vaeltajia valui lisää kahden pariskunnan verran ja kaikki ilahtuivat päästessään suoraan lämpimään tupaan. Harri oli jo innoissaan lakaissut lattioita ja pilkkonut lisää puita.


Illan mittaan tehtiin porukalla reittisuunnitelmaa. Sunnuntaille oli luvassa kovaa sadetta ja 51 millimetriä vettä eikä kukaan halunnut jäädä sen takia jumiin millekään tuvalle. Ennen sateita pitäisi ehtiä sellaisiin asemiin, että pääsee jokien yli ja tavoitteena oli päästä viettämään sadepäivää mieluummin Arthur's passiin. Ensimmäiset sateet alkavat jo lauantaina. Hiiriä tuntui vilistävän tämän tästä. Otsalampun valossa näkyi kuinka kaksi hiirtä juoksi edestakaisin Sarahin sängyn alla, yritti hypätä kuivapussiin ja kävi kääntymässä sandaalissa, kunnes hävisi naapurihuoneeseen rapistelemaan.

Torstai 9.1.
Polku lähti aamulla pitkään märkään ruohikkoon ja ensimmäinen puron ylitys tuli eteen jo parin sadan metrin päässä. Puro olikin yllättävän syvä eikä siitä olisi päässyt kuivin jaloin yli. Vaihdettiin sandaalit jalkaan ja jatkettiin niillä eteenpäin niityllä kohti seuraavaa ylitystä. Kolea aamu ja kylmä vesi saivat varpaat jäätymään. Yritettiin kävellä mahdollisimman ripeästi saadaksemme itsemme lämpimäksi, mutta niityllä oli kosteita kohtia ja jalat kastuivat aina uudestaan.

Päästyämme metsäpolulle vaihdoimme sukat ja vaelluskengät takaisin ja jalat lämpenivät nopeasti. Polku oli tänään mukavan tasainen ja leppoisa kävellä ja kuunnella lintujen laulua. Hiljaisuuden rikkoi vain laitumella olevien lehmien  äänekkääs mylvintä. Pilviä oli kerääntynyt taivaalle koko aamun ja näytti siltä, että sade voi alkaa ihan koska tahansa.

Kaunis Sumner - järvi reitin varrella. 

Happy 2100 km Anniversary! 

Puolivälissä päivän reittiä oli Hurnui Hut, jossa syötiin nopea lounas ja jatkettiin matkaa. Tällä polulla oli älyttömän paljon hiiriä. Vuoron perään oikealla ja vasemmalla näkyi hiiri hyppäämässä johonkin koloon. Yhden kannon kolossa hyöri kolme pientä hiirtä.

Vesiputous, jossa oli lämmintä vettä. 

Muutama kilometri Hurnuin jälkeen tultiin kuumalle lähteelle. Rikin haju tuli nenään jo kalliorinnettä pitkin solisevan vesiputouksen kohdalla. Putouksen vesi oli lämmintä. Mäen päällä oli kuuma lähde ja pilvenä hietasääskiä, jotka hyökkäsivät iholle. Kädet ja jalat olivat mustanaan purevia elukoita. Lähteellä kehoitettiin pitämään pää pinnalla, koska vesi saattaa nenän kautta tartuttaa meningiitin. Ei oikein houkuttanut pulahtaa veteen kiusallisten ötököidenkään takia, joten käytiin vain kurkkaamassa lähde ja jatkettiin matkaa.

Kuuma lähde. 

Loppumatka olikin hitaampi polun kiemurrellessa joen penkkaa ylös ja alas. Reilu kolmen kympin päivä oli kuitenkin pääosin helppo ja majoituttiin Hurnuin no 3 Hutille, josta löytyi petipaikkoja kolmesta kerroksesta. Harri viritti taas tulet kaminaan ja saatiin kengät ja sukat katon rajaan kuivumaan. Vielä jäi aikaa levätä ja tankata huomista polkupäivä varten.

Perjantai 10.1.
Aamulla oltiin ajoissa polulla. Piti kävellä ihan reipasta vauhtia ettei palele. Onneksi ensimmäiseen kahlaamiseen sai kävellä seitsemän kilometriä, että ehti lämmetä. Alkumatkan polku oli mukavaa ja nopeaa käveltävää ja lämmin tuli nopeasti.

Aamun ensimmäinen riippusilta oli vähän erilainen kuin yleensä. 

Joen uoma oli melko kuiva ja ylitys onnistui kenkiä vaihtamatta. Seuraavalle ylityspaikalle oli taas vähän matkaa. Joen penkat olivat tänään sen näköisiä, että ne saattavat sortua jalkojen alta minä hetkenä hyvänsä. Välillä liu'uimme alas hiekkarinnettä pehmeässä hiekassa. Tulimme alas yhden kivivyöryn kohdalta ja tulvat olivat huuhtoneet monin paikoin polun pois kokonaan. Näissä kohdissa sai olla tarkkana myös reitin kanssa, koska reittimerkit olivat tiessään. Purojen ja sivujokien ylitykset olivat kuitenkin helposti tehtävissä. Tänään oltiin valmiiksi jo yli 600 metrin korkeudessa, joten päivän ylämäki ei ollut paha. Noustiin Harper Passiin kapeaa rinnettä 962 metriin.

Harper Passista avautui upeat maisemat. 

Maisema oli myös välillä viidakkomaista. 

Alamäessä olikin sitten kaikki mahdolliset elementit, jotka hidastivat matkantekoa. Vauhti oli kilometrin tunnissa. Jyrkässä mäessä oli irtohiekkaa, kiviä ja liukasta juurakkoa. Tämäkin mäki päästiin alas, vaikka se oli hidasta.

Lounastauon maisemat. 

Lounastauolle pysähdyttiin Locke Stream Hutille, joka olisi ollut 18 petipaikan tupa. Jätimme kengät ja sukat rappusille auringon paisteeseen kuivumaan ja menimme sisälle keittämään vettä. Syötiin eväitä yhdessä Sarahin kanssa, joka oli ehtinyt tuvalle ennen meitä. Tämä iloinen 22 - vuotias tyttö on kyllä hauskaa seuraa. Ensimmäiset 1500 kilometriä hän käveli äitinsä kanssa ja jatkoi sen jälkeen yksin, koska äidin piti lähteä takaisin Kanadaan töihin. Kello oli niin vähän, että jatkettiin alkuperäisen suunnitelman mukaan seuraavalle pikku tuvalle, josta olisi hyvä lähteä ylittämään huomenna jokia. Lähtiessämme tuvalta yllätimme wekan varastamassa Harrin sukkaa. Se jätti sukan nurmikolle ja luikahti pitkään heinikkoon väijymään uutta tilaisuutta. Sitä ei kuitenkaan tullut, koska laitoimme kengät jalkaan ja lähdimme kohti Kiwi Hutia.

Sarah evästauolla Kiwi Hutin risteyksessä. 

Polku kulki koko loppumatkan joen penkalla välillä ylittäen jokea ja välillä käyden metsän puolella. Suurimmaksi osaksi käveltiin kuitenkin joen vieressä penkalla ja siitä syystä matka sujuikin joutuisasti.

Kiwi Hut vuosimallia 1967.

Kiwi Hut oli 1967 rakennettu vanha tupa, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Eteisessä lojui kuollut hiiri ja hyllyllä oli likaisia ja ruosteisia astioita. Hiiret olivat jyrsineet patjoihin reikiä. Kuuden petipaikan tuvassa oli tulisija, joka ei näyttänyt maailman paloturvallisimmalta avotakalta, mutta viritettiin kuitenkin tulet, jotta saatiin kenkiä ja sukkia kuivatettua. Täällä ei ollut kuivia puita, joten savua tuli riittävästi. Onneksi hormi veti savut kuitenkin ulospäin.

Paikalle ilmestyi Sarah, joka majoittui kanssamme tupaan ja hollantilainen pariskunta Mark ja Jolanda, jotka sisällä pyörähdettyään pystyttivät teltan pihalle. Kyllä täällä yhden yön nukkui.


Lauantai 11.1
En nukkunut kovin hyvin, mutta olin iloinen etten myöskään nähnyt tai kuullut yhdenkään jyrsijän mellastavan yöllä tuvassa. Saatiin taas nopeasti aamutoimet tehtyä ja lähdettiin kohti ensimmäistä joen ylitystä. Seurattiin polkumerkintöjä, koska metsässä oli mukavampi kävellä polulla kuin joen rannalla kivikossa. Löydettiin itsemme laitumelta, jossa lehmät eivät ilahtuneet tulostamme. Ne poukkoilivat pelästyneinä ja mylvivät äänekkäästi, mutta väistivät kuitenkin sivummalle. Paitsi yksi kanttura, joka tuli viereemme pukittelemaan ja tekemään valehyökkäyksiä. Käveltiin ripeästi eteenpäin lehmälauman juostessa vieressämme.

Aurinko yritti vielä aamulla kurkistella vuorten takaa. 

Oltiin taas pian joen rannassa ja ammut jäivät omalle tontilleen. Tultiin käytännössä suoraan joen ylityspaikalle ja vaihdettiin sandaalit jalkaan. Joet olivat tällä hetkellä matalia, mutta silti niissä oli kova virtaus. Ylitys oli kaksiosainen. Ensimmäisessä uomassa oli vettä polven yläpuolelle ja toisessa vain nilkkaan asti. Vuosi sitten kaksi vaeltajaa oli jäänyt tähän keskiosaan jumiin veden noustessa nopeasti ja heidät oli pelastettu sieltä helikopterilla.

Reitit ovat Eteläsaarella olleet pääosin hyvin merkitty, mutta joulukuun tulva-alueilta ne ovat puuttuneet. Tänäänkin puuttui paikoin koko polku eikä merkeistä ollut tietoakaan. Kartan mukaan reitti kulki ylityksen jälkeen joen vasemmalla puolella, joten kiivettiin penkalle. Ei siellä varsinaista polkua ollut, mutta reunalla pystyi kävelemään, kun sukelsi puskien läpi ja ylitti kaatuneita runkoja. Joki virtasi heti penkan alapuolella. Pujottelurataa riitti vain muutaman sadan metrin verran, jonka jälkeen päästiin kuivaan, kivikkoiseen joen uomaan jatkamaan matkaa. Viimeiset pari kilometriä käveltiin merkatulla polulla ja ylitettiin isoja puroja. Ne olivat niin isoja ettei niistä kuivin jaloin ollut toivoakaan päästä yli. Koska olimme laiskoja emmekö vaihtaneet sandaaleja, niin kengät olivat hetkessä likomärät. Taivas oli pilvessä ja iltapäivälle oli luvassa sadetta. Yritettiin ehtiä ennen sateiden alkamista vielä Otira- joen ylityspaikalle, josta aioimme jatkaa tietä pitkin Arthur's Passiin. Lähetimme tänne Wellingtonista toisen ruokalaatikon ja se pitäisi hakea YMCA Hostellista ennen kello 17. Ennen ylitystä törmättiin polulla Sarahiin, joka lähti tuvalta vähän aikaisemmin liikkeelle. Käveltiin loppumatka porukalla ja etsittiin sopiva ylityspaikka. Vettä oli pohkeeseen asti eikä virtauskaan ollut kova. Joen pohjalta kiivettiin isoja kivenlohkareita pitkin ylös penkalle ja laitumen kautta tielle. Jäätiin lounastamaan ison kiven viereen. Siihen kun sai hetkeksi puristettua mukavasti sukat kuivumaan ennen kuin lähdettiin tien pientareelle. Liikenne oli vilkasta. Ohi meni paljon autoja, joiden kyydissä oli maastopyöriä ja kajakkeja. Liikkeellä näytti olevan myös paljon perheitä. Vaikka oltiin asfalttitiellä, niin kenttää ei ollut. Meillä ei ollut minkäänlaista varausta yöpaikasta, eikä vapaita majoituksia saanut tien päältä selvitettyä. Teltta ei ollut houkuttelevin vaihtoehto kovien sateiden takia ja sää oli jo muuttunut tuuliseksi ja kylmäksi.

Omaperäinen Otira Stagecoach Hotel

Oltiin kävelty vasta kymmenen kilometriä tien reunaa, kun vastaan tuli hotelli - kahvila, joka oli äänestetty kaikkein mielenkiintoisimmaksi Uudessa-Seelannissa. Ei epäilystäkään etteikö pysähdyttäisi kahville ja samalla sekunnilla molemmille tuli sama ajatus, että olisiko täällä vapaata huonetta. Ja olihan siellä yksi jäljellä. Nimittäin morsiussviitti. Meille haluttiin ensin esitellä huone ja sen jälkeen voisimme päättää otammeko sen. Juotiin kahvit ja kiivettiin yläkertaan sviittiesittelyyn.

Päivän petipaikka. 

Antiikkisesti kalustettu huone oli oikein viehättävä, mutta ehdottomasti parasta oli viereisessä huoneessa oleva infrapunasauna. Huone oli myyty. Loungesta löytyi lisäksi hierova tuoli ja kahvia.

Ujo Gracie, joka puhuu ja viheltelee silloin kun huvittaa. 

Kahvilassa tuntui käyvän paljon asiakkaita. 1865 rakennettua Otira Stagecoach hotellia on entisöity suurella sydämellä ja se tunnetaan eräänlaisena museona. Kaikki huoneet ovat yksilöllisesti sisustettuja ja niissä tuntee siirtyvänsä ajassa taaksepäin.

Toiminnotkin olivat hieman antiikkisia. Harri jäi shampoot päässä suihkukaappiin veden tulon loppuessa kesken suihkun. Etsin hotellin isännän apuun ja pesukoneen ollessa päällä pumppu ei toiminut. Kysyin samalla  saadaanko laittaa sauna päälle ja onnistuihan se, kunhan isäntä ensin muisti mitä nappeja piti painella, kun saunaa ei ollut pitkään aikaan käytetty. Ei huolta, kyllä suomalaiset saavat saunan tulille. Isäntä innostui, että haluaisi myöhemmin meiltä mielipiteitä millainen sauna kannattaisi rakentaa. Hän haluaisi esitellä meille suunnitelmansa. Kukaan kun ei tiedä niin paljon saunoista kuin suomalaiset. Jossain vaiheessa isäntä toi meille huoneeseen oikean avaimen ja kyseli, että oltiinko saatu edellinen avain toimimaan. Taitaa olla melko yleispäteviä avaimia tässä hotellissa. Mitäs pienistä, paikka oli lopulta viihtyisä. Huoneessamme oli sähkökäyttöinen takka, joka lämmitti huoneen mukavasti. Ulkona kun oli niin kovia tuulenpuuskia että koko talo heilui.