Vettä kengässä

Sunnuntai 12.1.
Ilma yltyi eilen illalla varsin myrskyisäksi. Nyt jokia ei enää ylitettäisi ennen kuin sade loppuu ja vesi laskee. Sade piiskasi taukoamatta. Tuulenpuuskat heiluttivat koko rakennusta ja välillä tuntui siltä, että ikkuna tulee sisään. Kylällä kaikki majoitukset oli  loppuunmyyty ja olimme tyytyväisiä, kun olimme saaneet katon pään päälle. Otira Stagecoach hotelli on ensimmäinen paikka, jossa ei ollut uloskirjautumisaikaa. "Lähtekää, kun haluatte", oli vastaus, kun aamulla kysyin asiaa. Olimme ajatelleet odotella alakerran kahvilassa sään paranemista, mutta nyt ei ollut mikään kiire. Sateen pitäisi helpottaa ja sään kirkastua iltapäivällä. Olimme syöneet yläkerran loungessa tarjolla olevan  varhaisaamupalan, koska herätään kuudelta siihen, että vatsa kurnii. Olen aina aamulla nälkäinen, joten kupillinen mysliä ja kuppi kahvia ei riitä, jos saatavilla on muutakin. Tilasimme kahvilasta ison aamupalan, jossa oli munia, pekonia, makkaraa, papuja ja perunaa. Saatiin lisäksi paahdettua leipää ja tietysti kahvia. Varasimme seuraavan majoituksen Bealeystä, jonne tulee matkaa pari kymppiä. Puolimatkassa haetaan ruokalaatikkomme.

Ennenkin on pyöräilty, vaikka ei ihan täysjoustoa ollutkaan. 

Kahvilan museotaulu ja keräilykokoelmaa. 

Odottaessamme sateen loppumista isäntä esitteli meille takapihan saunaprojektinsa. Yrittäjänä hän oli toki huolissaan hankkeen kannattavuudesta. Kaikki kun eivät ole saunomisesta yhtä innoissaan kuin suomalaiset ja valmiita maksamaan tästä kokemuksesta. Me olimme lähinnä huolissamme siitä, että sade ei näyttänyt juurikaan pitävän edes taukoja. Olimme hyvin aikataulussa, joten lyhyempi kävelypäivä ei sinänsä ollut haaste. Puolenpäivän aikaan ei jaksettu enää odottaa, vaan vedimme kuorivaatteet päälle ja nostimme rinkat selkään. Satoi hiljalleen eikä tuullut, joten oli ihan hyvä kävellä.

Ruokalaatikkolähetykset ovat tulleet hienosti sinne minne pitikin. 

Arthur's Passin kahvila oli täynnä väkeä ja sinne mekin itsemme työnsimme. Aamupala oli niin tuhti, että ei ollut vielä edes nälkä, mutta porkkanakakusta ei voi kieltäytyä. Saimme samalla täydennettyä  kaasupatruunan ja vessapaperin. Naapurissa oli YMCA Education Center, josta haettiin ennen joulua Wellingtonista lähettämämme ruokalaatikko. Olimme jättäneet kaikki käärepaperit jo Wellingtonissa hotellin roskikseen ja pakanneet karkit Minigrip-pusseihin, joten nyt ei tarvinnut kuin jakaa eväät laatikosta reppuihin. Reppu olikin taas tuttuun tapaan painava. Käveltiin edellinen osuus suunniteltua nopeammin ja eväitä oli jonkun verran vielä jäljellä. Tässä kohtaa muistin, että kannoin rinkan pohjalla tyjää kaasupatruunaa. Onneksi muutaman sadan metrin päässä olevan Arthur's Passin kansallispuistojen infopisteen luona oli kierrätysasema, jonne pahvit ja metallit sai kätevästi jätettyä. Käytiin samalla katsastamassa millainen paikka tämä infopiste oli. Siellä oli polkuinfojen lisäksi myynnissä kaikkea tarpeellista, kuten Harrille uudet vaellussauvat. Kolmas kerta toden sanoo. Jospa nämä kepit kestäisivät käyttöä.

Harrin uudet, järeämmät kepakot. 

Matka jatkui kohti Bealeystä varaamamme majoituspaikkaa. Sade piti pieniä taukoja jatkaakseen taas uudestaan. Pilviverho ei ollut paksu ja aurinkokin yritti välillä paistaa. Pysähdyttiin pientareelle riisumaan kuorihousut, koska olo oli kuin termospullossa. Sateesta huolimatta oli aika lämmin. Takkia oli turha yrittää laittaa rinkkaan.

Reitillä oli Greyney'sin hauska pikku sheltteri, jossa oli tulisija. 

Vähän ennen Bealeytä jouduttiin ylittämään yksikaistainen silta päästäksemme joen yli. Onneksi autot ajoivat siinä hiljaa, koska jouduimme väistämään matalan kaiteen vieressä olevalle korokkeelle. Polku olisi tässä kohtaa poikennut joen rantaan, josta olisi kahlattu yli, mutta joki ei ollut nyt kahlattavissa kovan sateen takia.

Tienvarsimaisemista piti napata kuva heti, kun sade piti taukoa. 

Tervetuloa Bealey Hotelliin. 

Moa Lodgen ikkunasta oli kaunis vuorinäköala. Tästä tuli nyt puolikas lepopäivä, kun lorvimme aamupäivän edellisessä paikassa ja ehdimme vielä illaksi perille.

Moa Lodge

Edessä meitä odottaa Harper - joen ylitykset, joten ei pidetty kiirettä. Länsirannikko on kuuluisa sateistaan, joten nekin on nyt nähty. Seuraavaksi viikoksi oli luvassa hyvää säätä.


Maanantai 13.1.
Ei pidetty aamulla mitään kiirettä, mutta silti oltiin jo seitsemän jälkeen valmiina lähtöön. Päivä alkoi muutaman kilometrin tiekävelyllä ennen kuin päästiin Cass - Lagoon Trackille.

Maantieltä polulle! 

Reitti jatkui hiekkatienä, pieneni hiekkapoluksi ja pian juurakkoiseksi metsäpoluksi. Heti alkumatkalla oli mainion näköinen sheltteri, jonne oli pakko käydä ohimennen kurkkaamassa sisälle.

Lagoon Saddle Shelter vuosimallia 1983. Alt 1140 metriä. 

Hamilton Hutille matkaa 4-5 tuntia. 

Aloitettiin kiipeäminen metsässä ja jatkettiin harjanteella 1260 metriin, josta avautuivat Lagoon saddlen kauniit maisemat ja upeat lumihuippuiset vuoret.

Metsässä kulkeva polku oli pääosin mukavaa ja kuivaa kävellä, mutta harjanteella oli sateiden jäljiltä paljon märkiä ja mutaisia kohtia, joten kengät olivat kohta päältä kosteat. Pienien purojen ylityksiä oli pitkin matkaa ja joen penkereet olivat tälläkin polulla jyrkkiä. Solasta laskeuduttiin melko pian Harper - joelle, jota ylitettiin ristiin rastiin koko loppumatka. Joki kohisi aluksi kapeana ränninä ja muuttui myöhemmin selkeästi leveämmäksi uomaksi. Joen yli pääsi kiviä pitkin kuivin jaloin. Tai ainakin melkein. Jalkani lipesi yhdellä kivellä, ja toisen kengän kärki hörppäsi vettä.

Tällaisia olivat tuvat 50-luvulla. 

Pysähdyttiin nopealle välipalalle West Harper Hutille. Nopealle siksi, että hietasääskiä oli ihan liikaa. Tupa on rakennettu 50 - luvulla. Se oli maalattioineen ja canvas-sänkyineen historiallinen näky, jossa olisi voinut olla huonolla kelillä sääsuojassa, mutta tässä kohtaa olisin mieluummin pystyttänyt teltan kuin yöpynyt tuvassa. Oltiin kuitenkin menossa Hamilton Hutille eikä sinne ollut tästä enää kuin neljä kilometriä. Iltapäivälle oli luvattu sadekuuroja, joten kiirehdittiin eteenpäin ettei kastuttaisi. Joki piti ylittää vielä pariin otteeseen ja ennen tupaa joki ylitettiin kaksi kertaa riippusiltaa pitkin.

Polku oli loppumatkan yllättävän nopeakulkuista ja oltiin hyvissä ajoin tänään tuvalla. Nälkäisinä viritettiin ensimmäisenä ruokakattila tulille ja syötiin reppuja urakalla tyhjemmiksi. Tiedettiin, että neljä tuttua Araroa-vaeltajaa oli tulossa myös tänään tuvalle, mutta he lähtivät aamulla Arthur's Passista ja heillä olisi reilu kymmenen kilometriä pidempi matka. Jälkeemme tuvalle tuli Coleridge Laken suunnasta vanhempi paikallinen pariskunta, jotka olivat yhden yön retkellä. Rouva oli ollut tällä tuvalla edellisen kerran 14 vuotta sitten. Paikallinen miesretkeilijä laittoi teltan pystyyn pihamaalle.

Hamilton Hut ja komea takapiha. 

Kengät kuivumassa siistissä rivissä. 

Tupa tuntuu olevan suosittu yöpymispaikka ja mahtuuhan tänne 20 nukkujaa. Illan mittaan tuvalle valui tuttujen vaeltajien lisäksi muutama uudempikin kasvo ja yhtäkkiä puolet petipaikoista oli miehitetty.

Päivän korkein kohta oli 1260 metrissä. Nousua 813 metriä ja laskua 708 metriä. 

Tiistai 14.1.
Tämän päivän reitin pitäisi olla helppo. Polku menee pääasiassa alamäkeen ja aika-arvio seuraavaan yöpymispaikkaan oli 5-6 tuntia. Harper - jokea ylitetään tänäänkin. Paikallinen pariskunta Windy ja Bill, jotka eilen kävelivät sieltäpäin tuvalle, kertoivat, että joessa oli korkeimmillaan polveen asti vettä ja pohja näkyi koko ajan. Sadetta ei ollut luvassa eli joen kanssa ei tiettävästi olisi ongelmia. Ei pidetty aamulla kiirettä. Herättiin rauhassa ja lähdettiin keittämään kahvia. Kuinka ollakaan, oltiin kuitenkin taas jo ennen puoli kahdeksaa polulla.

Hyvää huomenta! 

Vaikka päivälle oli luvattu 20 astetta lämmintä, niin yöt ovat olleet kuuden asteen vaiheilla. Tänä aamuna oli taas viileää ja katsottiin kartasta, että ensimmäiseen kahlauspaikkaan mennessä ehtisi vähän lämmetä. Kartan mukaan polku kulki aluksi useamman kilometrin joen vasemmalla puolella. Karttasovellus ja polkumerkinnät eivät tällä pätkällä olleet kuitenkaan lähelläkään samassa paikassa ja ensimmäisen kerran ylitettiin Harper - joki kahden kilometrin kohdalla. Sandaalit jalkaan ja kahlaamaan.

Ensimmäisen kerran vesi oli niin kylmää, että jalkoihin sattui. Vettä oli polveen asti ja virtaus kova. Jätettiin sandaalit jalkaan, koska jokea ylitettiin taas ristiin rastiin. Kolmen kilometrin kohdalla tuli 2200 kilometriä kävelyä täyteen. Tänään oli 89. kävelypäivä eli ollaan hyvin aikataulussa.

Happy 2200 km Anniversary! 

Useimmissa ylityksissä vesi oli polven korkeudella, mutta pari kertaa vettä oli reiteen asti ja sortsien lahjekin vähän kastui. Aurinko lämmitti jo mukavasti ja vaatteet kuivuivat päällä. Käveltiin lopulta 15 kilometriä sandaaleissa jokea kahlaten. Aamun ensimmäisten kahlausten jälkeen viileä vesi tuntui lähinnä virkistävältä ja jalat tuli pestyä moneen kertaan.

Maisemat olivat huikean hienot jokilaakson ympärillä. Molemmilla puolilla oli kukkuloita, harjanteita ja lumihuippuisia vuoria. Ohitettiin kauempaa myös Pinnacles, eroosion muotoilemat kallionseinämät.

Meillä ei ollut kiirettä päästä tänään telttaan paistumaan ja jäimme kahlaamisten jälkeen pellon reunalle lounastamaan tonnikalatortilloja ja pipareita. Vaikka polkumerkinnät puuttuivat eikä kartastakaan ollut paljon apua, niin päädyttiin lopulta vaellusalueen parkkipaikalle ja hiekkatielle. Tänään oli ensimmäinen telttayö tammikuussa. Tästä ei ollut enää montaa mutkaa Harper - joen leirialueelle, josta löytyi yksi piknik - pöytä, wc ja vesipiste. Siinähän oli kaikki mitä yhdeksi yöksi tarvitaan. Tosin puhelinverkosta olisi ollut apua, jotta olisimme voineet varata kyydin Methveniin ruokakaupoille. Ruokaa on riittävästi, mutta Nutellan ja pipareiden loppuminen oli hätätilanne.

Harper - river campsite. 

Leirialue oli sananmukaisesti keskellä ei mitään. Täältä lähtee yksi maantie ja vieressä oli kauniin sininen Lake Coleridge, joka oli yksityisalueiden ympäröimä js rantaan menemiseen olisi tarvinnut luvan. Raikaia River Hazard Zone on iso jokialue, joka on poistettu reitiltä, joten myös sen kiertämiseen tarvittiin kyyti. Kilometritolpat jatkuvat taas jokialueen toisella puolella. Huomenna kävellään vielä 30 kilometriä päästäksemme jokialueen reunalle. Olisimme päässeet tänään Windyn ja Billin kyydissä tieosuutta jonkun matkaa eteenpäin, mutta emme halunneet jättää kävelyä väliin ja kieltäydyimme kohteliaasti. Luulimme jo olevamme yksin koko paikassa, mutta Jolanda ja Mark tulivat myös telttailemaan ja heidän kanssaan käveli tuvalla yöpynyt ranskalainen poika. Toinenkin kyytitarjous tuli illalla, kun mies ajoi maastoautolla telttojen viereen kysymään, että haluaako joku lähteä Methveniin. Hän oli lähdössä töistä kotiin ja käy tekemässä kierroksen leirialueella joka päivä. Ystävällistä, mutta tällä kertaa kukaan ei tarttunut tarjoukseen. Kahjoa porukkaa!

Keskiviikko 15.1.
Herättiin aamulla jo viideltä, että ehditään kävellä viileässä pari tuntia. Lake Coleridge Lodgen pihalla piti olla kello 14. Jolanda ja Mark olivat varanneet kyydin Methvenin leirintäalueen isännältä ja päästään samassa autossa kylälle. Ei toki oltu tehty varausta, mutta muita vaeltajia ei ollut liikkeellä. Ranskalaisella pojalla oli oma kyyti, joka tuli kolmen jälkeen. Tiekävelyä oli tiedossa ensimmäiset reilu 20 kilometriä, mutta se oli hiekkatietä ja vuorimaisemat ympärillä olivat hienot.

Aamun ensimmäiset säteet. 

Auringonnousut eivät ole täällä mitenkään erityisen värikkäitä. Kävellessä oli kuitenkin hieno tunne, kun aurinko nousi vuoren takaa. Tiellä ei ollut erityisen paljon liikennettä. Aina silloin tällöin  auto ajoi ohi niin, että hiekka pöllysi.

Te Araroa - kävelijöistä muistutettiin liikennemerkillä. 

Matka sujui tänään vaivattomasti ja istahdettiin tien laidalle ruohikkoon syömään lounasta ennen kuin lähdettiin tieltä polulle. Jolanda ja Mark tulivat hieman perässämme ja jäivät myös tauolle. Hiekkatie oli nopeaa kävellä ja meillä oli vielä kolmisen tuntia aikaa ehtiä perille.

Viimeiset reilu kuusi kilometriä kulki Coleridge - järven rantaviivaa ylös rinteeseen ja polkua pitkin Lodgelle. Kun kartassa lukee Te Araroa - polku, niin odotettavissa voi olla mitä vain. Yleensä hidasta ja vaikeakulkuista. Kiivettiin aidan yli ja lähdettiin polulle. Emme olleet yllättyneitä, kun raivasimme itseämme läpi tiheästä ja piikikkäästä pusikosta polulla, jota tuskin näkyi kaiken vihreän läpi. Harrin paita repesi jossakin piikkipusikossa ja olkapäästä tihkutti verta.

Kaunis Lake Coleridge. 

Ensimmäinen kilometri järven rannassa oli luonnontilassa olevaa rantaruohikkoa ja puskaa. Polku kulki aivan rantaviivassa ja järvi oli todella kaunis. Vuorien ympäröimä upean värinen Coleridge oli kaiken rämpimisen arvoinen näky.

Tästä eteenpäin polkua olikin helppo kävellä ja oltiin Lodgella reilu puoli tuntia ennen sovittua noutoaikaa. Lodge oli suljettu. Tiesimmekin sen, koska yritin matkalta soittaa muutaman kerran numeroon, joka oli ilmoitettu kyytien varaamiseen. Vastaajassa oli viesti, jossa sanottiin Lodgen olevan suljettu. Ei siis tarvinnut haaveilla kahvista ja kakkupalasta.

Kävelimme arboretum - polun läpi vielä ennen Lodgea. 

Olisimme olleet hieman pulassa ilman näitä vaelluskavereiden varaamia kyytejä, kun tällä kulmakunnalla liftaaminen oli hieman epävarmaa. Lähinnä siksi, että oltiin ihan erämaassa. Luotimme liikaa siihen, että saisimme järjestettyä kyydin täältä Lake Coleridge Lodgelta eteenpäin. Missään ei aikaisemmin tullut ilmi, että paikka on ollut pidempään kiinni. Se oli ainoa majoituspaikka näillä kulmilla, jonka tiedot olivat sovelluksessa. Jolanda oli saanut leirintäalueen yhteystiedot vaeltajalta, joka oli aikaisemmin tammikuussa majoittunut siellä. Mahduimme kaikki neljä loistavasti kyytiin ja ajelimme tunnin Methveniin. Kuski esitteli pääkadun ruokapaikat ja kahvilat ja pyörähti sitten leirintäalueelle.

Tämän päivän koti näytti tältä. 

Alueella ei ollut ruuhkaa ja saimme hytin, joka oli varsin uuden oloinen ja viehättävä vankkurin mallinen asumus. Methven campingground oli kolmen minuutin kävelymatkan päässä pienestä keskustasta, jossa oli kaksi ruokakauppaa. Kävimme kuljettajan suosittelemassa pubissa syömässä hampurilaiset ja kaupassa täydentämässä puuttuvat Nutellat ja muut eväät. Kaikki Methvenin kahvilat olivat menneet jo kiinni, joten palasimme samaan pubiin takaisin kahville. Varsin hauskaa oli samalla katsoa televisiosta Roope Tonterin lumilautatemppuja. Ei ollut aikaa jämähtää minnekään, vaan kiiruhdettiin pesemään vaatteita. Leirintäalueissa on se hyvä puoli, että monesta toimistosta saat ostettua pienen pussin pyykinpesuainetta. Et halua ostaa kaupasta puolen kilon pakettia ja kantaa sitä rinkassa tai pestä vaatteita kerran ja heittää loppuja pesuaineita pois. Pari viime kertaa ollaan pyykätty vaatteet käsin saippualla, mutta ei niitä saa kunnolla puhtaaksi. Jolanda ja Mark jäävät viettämään tänne lepopäivää, mutta me lähdemme aamulla takaisin polulle. Sovimme jo kyydin polun päähän. Käymme ensin pääkadulla kahvilassa nauttimassa kunnon aamupalan ja kuski noukkii meidät sieltä, koska kahvila aukeaa vasta yhdeksältä