Aina ei voi voittaa

Perjantai 3.1.
Aamu Alpine Lodgessa alkoi eväiden ja rinkan pakkaamisella. Aamupalaa sai

kahdeksasta alkaen ja tilaisuus oli käytettävä hyväksi. Ei pidetty lepopäivää, joten oli mukava lähteä rauhassa liikkeelle. Käytiin vielä uudestaan aamukahvilla ennen lähtöä ja oltiin polulla vasta kymmeneltä. 

Reitti Waiau Pass Trackille lähti heti Alpine Lodgen nurkalta mukavana päiväretkireittinä ja kulkijoita oli molempiin suuntiin. Joulukuun runsaiden sateiden takia reitillä oli tapahtunut vahinkoja, joiden takia matkanteko saattaa olla hitaampaa. 

Polku kulki Rotoiti - järven rannalla monta kilometriä. Tulvat olivat tuoneet polulle suuria kivivyöryjä, mutta olihan tässä jo kivikossa könytty. Järven päässä polku jatkui eteenpäin laakson pohjalla Travers - joen vartta pitkin. Muutamassa kohdassa oli tulvien aiheuttamia vahinkoja ja joen penkat laskeuduttiin jyrkästi alas. Muuten päivän reitti oli leppoisa ja tasainen metsäpolku, joka välillä kulki niittyjen poikki ja välillä hypittiin purojen yli.

Rannassa tuli vastaan reissun ensimmäinen perhokalastaja tyhjin käsin. Taimenista ei ollut edes näköhavaintoja. Hän oli sitä mieltä, että joki on muuttunut paljon tulvien takia.

Jäätiin yöksi John Tait Hutille, jonne illan mittaan kertyikin paljon porukkaa. Osa oli tekemässä lyhyempiä vaelluksia. Tuvan vieraskirjaan oli kirjoitettu, että vesitynnyrin vettä ei kannata juoda, koska siellä on rotta. Ei lähdetty kokeilemaan onneamme, vaan haettiin vedet joesta. Tuvalta oli näkymät lumihuippuisille vuorille Mt Traversille ja Mt Cupolalle. Tuvan ohi kulkevalla polulla on lumivyöryvaara toukokuulta marraskuulle. Nyt vuorten huipuilla näkyi enää lumilaikkuja talven jäljiltä. Tänään oli lämmin ja aurinkoinen päivä, mutta säätila oli muuttumassa huonompaan suuntaan ja vuorille oli luvattu sadetta ja jopa lunta. Oli enemmän kuin todennäköistä, että joudutaan pariksi päiväksi jäämään jollekin tuvalle odottamaan sään paranemista ja varasuunnitelmana oli lähteä omia jälkiä takaisin, jos sää ei parane. West Sabine Hutilta pääsee myös kiertämään Mt Robertin parkkipaikan kautta takaisin St Arnaudiin. Tämä reitti nousee vain reilun tuhannen metrin korkeuteen. Reittisuunnitelmaa piti vielä siis vähän miettiä.


Lauantai 4.1.
Aamu oli kirpeän kylmä, mutta lähdettiin tutun kaavan mukaan ylämäkeen, joten lämmin tuli melko nopeasti. Varsinkin, kun edessä oli kilometrin nousu.

Eirik ylittämässä riippusiltaa. 

Harri hylkäsi toisen alumiinisauvansa jo Bullsiin, kun sen lukitus hajosi. Silloin oli Harrin ensimmäisestä sauvaparista toinen varasauvana mukana. Nyt toinenkin alumiinisauvansa sanoi sopimuksen irti. Eirikillä oli vahvaa urheiluteippiä rinkassa päällimmäisenä, joten ensiapu oli lähellä ja teipattiin sauva kasaan. Kärkipiikki oli jo lähtenyt irti. Saattaa olla, että sauvat joutuu vielä kertaalleen päivittämään. Ensimmäinen etappi oli Upper Travers Hut, jota oli kehuttu hienoksi tuvaksi. Tällä polulla tuvat ovat olleet muutenkin astetta parempia kuin aikaisemmat. Ne näyttävät enemmän pieniltä talolta kuin tuvilta. Ovet ovat tiiviimpiä ja monissa on tilava tuulikaappi kengille ja sauvoille. Ensimmäinen nousu oli 500 metriä tuvalle, jonne pysähdyttiin haukkaamaan vähän lisää energiaa loppu ylämäkeen. Tähän asti olikin hyvää ja nopeaa polkua. Ei polussa siitä eteenpäinkään mitään vikaa ollut. Ylöspäin kiemurteleva polku muistutti norjalaista vaellusmaastoa kivikkoineen.

Taas löydettiin lunta. 

Päivän korkein kohta häämöttää. 

Ylhäällä kahden mäen välisessä solassa oli reissun tähän mennessä  korkein kohta Mt Travers saddle 1794 metriä.

Päivän huippuhetki 1794 metriä. 

Lumihuippuiset vuoret ovat häikäisevän kaunis näky ja ne hätkähdyttivät taas, vaikka ylhäällä näkyi vain pieniä lumilaikkuja.

Alamäkeen! 

Lasku lähti alaspäin loivasti, muuttui kivikoksi ja laski lopulta jyrkästi alas metsään. Metsäpolku oli jyrkkä, mutta juurakoista sai kengälle tukea ja puista kiinni. Lopulta alamäki oli kohtuu helppo kulkea ja päästyämme tuhannen metriä alaspäin olimme taas tavallisella metsäpolulla matkalla tuvalle. Tapasimme polulla perheen, jotka olivat pysähtyneet syömään eväitä. Perheen isän mielestä polku oli lähinnä ärsyttävä, kun vyöryt olivat muuttaneet sitä ja edellinen polku oli parempi.

Tältä päivän mäki näytti. 

Aioimme jäädä majoittumaan West Sabine Hutille ja olimme siellä jo iltapäivällä ennen kolmea. 34 petipaikan tupa oli täynnä vilinää ja vilskettä. Siellä oli kiinalaisia turisteja ja kaikenkarvaista isäntää ja emäntää. Otettiin petipaikat ja istuttiin hetkeksi seuraamaan hulinaa. Hetken pohdittuamme laitoimme vaelluskengät takaisin jalkaan ja jatkoimme matkaa seuraavalle tuvalle. Kello oli vielä vähän ja sinne oli kolmen tunnin matka. Tänään iltapäivällä piti tulla jo sadekuuroja, mutta taivas näytti kirkkaalta ja aurinkoiselta. Koko päivän polku kulki erittäin lumivyöryherkällä alueella ja varoituskylttejä oli yksi toisensa perään.

Vesuri olisi ollut avuksi lumivyöryalueen kiertoreitillä. 

Heti alkumatkasta talven vyöryt olivatkin järjestäneet koko polun uusiksi. Etsimme polkua ja polkumerkkejä sieltä täältä. Ensimmäiseen 800 metriin kului tunti aikaa, kun mentiin pitkin poikin penkkoja ja pusikoita ja ylitettiin runsasvetisiä puroja. Mietittiin jo koko idean järkevyyttä, koska ennen pimeää pitäisi päästä seuraavalle tuvalle. Kilometrin jälkeen polku kuitenkin muuttui käveltäväksi ja vahingoittuneita paikkoja oli satunnaisesti siellä täällä.

Täyttä oli Blue Lake Hutillakin ja kaikki 16 petiä oli varattu. Lattiapaikkoja oli tarjolla ja tartuttiin niihin. Oltiin saatu vasta perunamuussit ja tonnikalat nenän eteen, kun kaksi vaeltajaa päätti siirtyä telttaan nukkumaan ja me valtasimme itsellemme sänkypaikat. Tuvassa oli Araroa - vaeltajia, mutta myös  kävelijöitä, jotka olivat tekemässä lyhyempiä vaelluksia. Pöydässä vastapäätä istui italialainen poika, joka osasi muutaman sanan suomea. Hän lausui sujuvasti Riku Rikas, riikinkukko ja Turku. Lisäksi hän osasi kysyä paljonko kello on. Matkan varrella on tullut vahvasti sellainen tunne, että maailmalla on hyvä Suomi-kuva. Paikalle tuli mies ja nainen, jotka olivat tupavahteja. He antoivat ohjeita tuvan käytöstä ja tarkistivat kaikkien hyttipassit. On kyllä ihmeellistä, mitä kaikkea ihmiset jättävät tuville jälkeensä. Tällä viikolla sinne oli jätetty parit laadukkaat aurinkolasit, kolmen päivän lounaat ja sukkia. Nainen äitimäisesti muistutti, että ottakaa kaikki varusteenne mukaan, kun lähdette.

Blue Lake

Paikan vesisäiliö oli melkein tyhjä, joten haettiin vettä vieressä olevasta järvestä. Blue Lake on lähdepohjainen järvi, jossa on tutkitusti maailman puhtain vesi. Vedenhakupaikkakin oli erikseen määritetty. Järvessä ei saa uida, peseytyä, tiskata eikä mitään muutakaan. Ainoastaan katsella. Ja kaunis se olikin.

Sunnuntai 5.1.
Sään piti olla tänään pilvinen, mutta poutainen iltapäivään asti. Aamuksi oli luvattu hyvää säätä ja iltapäivälle sadetta. Herättiin aikaisin, jotta päästään liikkeelle heti, kun polulla näkee kävellä. Suurin osa vaeltajista lähti polulle otsalamppu päässä ehtiäkseen ennen sadetta ylittää solan, mutta me emme nähneet tarvetta lähteä kompuroimaan pimeässä. Ulkona oli todella kylmä ja taivas näytti pilviseltä. Lähdettiin puoli kuuden jälkeen kiipeämään harjannetta, joka alkoi jyrkkänä, kivikkoisena ja juurakkoisena.

Blue Lake harjanteelta käsin. 

Vettä alkoi ripsiä jo heti alkutaipaleella. Oltiin kävelty pari sataa metriä korkeammalle, kun sade vain yltyi ja pilvet peittivät koko vuoren näkyvistä. Ei tarvinnut kauaa miettiä, kun käännettiin tossut takaisin tulosuuntaan. Hullu saa olla muttei tyhmä. Tälle osuudelle on vahva suositus mennä vain selkeällä säällä, koska alaspäin menevä osuus on vaativa. Riskikartoitukseen perustuen todettiin, että kalliokiipeilytaidot ja liikkuvuus eivät ole sillä tasolla, että kannattaa lähteä leikkimään terveydellä. Ilma oli niin kylmä, että ei olisi ihme, vaikka ylhäällä sade tulisi lumena.

Sinne jäi vuori (kuvassa keskellä) pilven taakse piiloon. 

Mentiin tuvalle keittämään toiset aamukahvit ja satoi jo ihan kunnolla. Tuvalla osa porukasta vielä heräili ja kaminaan oli laitettu tulet. Neljä vaeltajaa totesi ettei kannata lähteä, vaan jäivät pitämään välipäivää. Sade ei loppunut, mutta piti lyhyitä taukoja. Istuttiin tunnin verran sisällä ja lähdettiin kävelemään takaisin eilistä polkua. Sadetta oli luvassa seuraavat kolme päivää. Nuoriso otti rennosti ja jäi pariksi päiväksi odottamaan hyvää sääikkunaa. Tuvalla soitettiin kitaraa ja hakattiin lisää klapeja kaminaan.

Oli hyvä, että eilen oli kävelty katsomaan Blue Lake ja kauniilta se näytti myös harjanteelta käsin. On aina vähän tylsä kävellä samaa polkua takaisin päin ja tämä oli ensimmäinen takaisku tällä reissulla. Oltiin kuitenkin tyytyväisiä, että pystyttiin kerrankin tekemään järkevä päätös. Päivän mittaan päätös tuntui aina vain järkevämmältä. Pilvisyys lisääntyi vuorien huipulla.

Tältä maorien kulkemalta reitiltä löytyi hieno luola. 

West Sabine Hutilla pysähdyttiin syömään lounasta ja keittämään kahvit. Eilisestä hälinästä ei ollut tietoakaan ja tupa oli tyhjä. Tästä jatkettiin omille poluille, joista meillä ei ole tarkempaa reittiselostusta, mutta nähdään kartat puhelimesta ja GPS:stä, jos paikallinen opastus pettää. Seuraava etappi oli Sabine Hut, jonne oli viiden tunnin matka. Vesisade jatkui eikä kuorivaatteita tarvinnut ottaa päältä koko päivänä.

Korkeita kallioseinämiä ja kirkasta vettä. 

Polku kulki Sabine - joen vartta koko matkan. Osan matkaa se oli helppokulkuinen ja välillä mentiin mitä kummallisimmissa rinteissä. Jokimaisema oli hieno, mutta kameraa ei juuri tarvinnut kaivaa esiin kastumaan. Paitsi silloin, kun 2000 kilometriä oli kävelty. Happy Anniversary!

Happy 2000 km Anniversary! 

Puolivälissä polkua nähtiin mies, joka peitteli jotain metsän puolelle. Kysäisin, että miten menee, niin kuin täällä on tapana. Ei hyvin. Tytär oli katkaissut jalkansa. Mies oli laittanut hätälähettimen joen varteen jo kolme varttia sitten, eikä täällä ollut puhelimelle kenttää. Jalka oli tuettu toiseen liikkumattomaksi, potilas oli kääritty pelastuspeittoon ja hän oli saanut kipulääkettä, joten meidän tehtäväksemme jäi enää varmistaa, että apua oli tulossa. Sabine Hutilla oli todennäköisesti kenttää ja lupasin soittaa hätänumeroon heti, kun saan puhelimen toimimaan. Meillä oli vielä kaksi ja puoli tuntia matkaa tuvalle. Märällä polulla ei oikein voinut pistää juoksuksikaan ettei ole itsellä kinttu poikki, mutta eteneminen tuntui liian hitaalta, kun toisilla oli hätä. Automaattisesti oltiin korva tarkkana, että kuuluuko helikopterin ääntä. Vajaan puolen tunnin päästä helikopteri lensi joen päällä matalalla ja nähtiin, että se lähti laskuun. Helpotuksen huokaus! Oli aika kurjaa jättää ihmiset sinne puun alle märkään metsään odottamaan apua, mutta mitä muutakaan siinä olisi voinut tehdä. Tultuamme Sabine Hutille yksi paikalla olevista vaeltajista sanoi terveiset tytön isältä, että helikopteri oli tullut paikalle eikä tarvita enää varmistussoittoa. Mies oli jäänyt kopterin kyydistä tuvalla jättääkseen uutiset ja jatkoi sen jälkeen vesitaksilla eteenpäin. Oli helpottavaa huomata, että hätälähettimet toimivat ja apu oli tänään paikalla reilussa tunnissa. Tupa ei ollut täynnä, mutta paikallisia vaeltajia oli paljon. Ilta meni syödessä ja rupatellessa ja pian oltiin taas siinä pisteessä, että oli mukava kömpiä makuupussiin elpymään päivän tapahtumista.


Maanantai 6.1.
Sabine Hutilla 32 petipaikan tuvassa oli arviolta 25 nukkujaa ja me tietysti heräsimme ensimmäisinä tekemään aamupalaa. Meillä oli pitkä vaelluspäivä edessä ja halusimme päästä ajoissa St Arnaudiin, josta olin varannut meille huoneen samasta lodgesta kuin lähtiessä. Seinän välissä jyrsi ja rapisteli joku elukka. Kuulosti rotalle. Pikkuhiljaa muitakin vaeltajajia kömpi makuupusseistaan keittiöön. Aamu oli sateinen ja märkä. Vuoret olivat edelleen paksun pilviverhon peitossa. Lähdimme kuorivaatteissa Rotoroa - järven rannalta Speargrass trackille, joka lähti loivasti ylämäkeen.

Reitille on tänä vuonna rakennettu uusi riippusilta. Ei kuulemma pitäisi romahtaa. 

Polun vieressä oli korkeaa heinää ja saniaisia ja kuorivaatteet olivat hetkessä aivan märät. Kengät ja sukat eivät ehtineet kuivua, joten jalat litisevät tänään ainakin kahdeksan tuntia märissä kengissä. Ensimmäiselle tuvalle oli viiden tunnin patikointi ja  sitä ennen noustiin 1189 metriin. Sateen kastelemat kivet ja juurakot olivat tosi liukkaita ja koko ajan sai olla tarkkana mihin jalkansa laittoi. Polku kulki kapeana ylös alas harjanteiden reunoilla ylittäen välillä pieniä puroja ja kosteikkoja. Joulukuun tulvat näkyivät täällä. Ne olivat vieneet paikoittain osan polusta mennessään. Myös reittimerkintöjä sai välillä haeskella.

Nyt joki ei ollut tulvassa, mutta kyltti osoittaa kiertoreitin yläkautta tulva-aikana. 

Speargrass- tuvan naulakossa oli metsästysjousi. Nuori metsästäjä oli itsekseen jahdissa ja olikin eilen illalla nähnyt tuvan ulkopuolella kolme saksanhirveä. Meille tuli yllätyksenä, että täällä ei ole määritetty mitään metsästysaikoja. Jousimetsästäjiä ei kuulemma ole paljon Uudessa-Seelannissa, mutta tänne pääsee helposti metsälle, jos on kiinnostusta. Olimme nälkäisiä ja sade tuntui vain yltyvän. Vuoret olivat piilossa ja aina puurajaan asti oli pilvistä. Tuvalle tuli samaan aikaan ranskalainen nuoripari, jotka laskeutuivat Mt Robertsin harjanteelta Angelus Hutilta ja kertoivat, että vuorilla oli kylmä, kova tuuli ja satoi lunta. Lounas venyi, kun tuvalle alkoi valua porukkaa ja jäimme jutustelemaan. Matkaa oli kuitenkin vielä edessä ja  vaatteet olisi mukava saada kuivaksi ennen huomista. Ylhäällä oli todella kylmä. Kuorivaatteissa tulee helposti liian kuuma, mutta nyt ei ollut moista haastetta.

Valtava Pahka! 

Reilun kahden tunnin kävely vei meidät kansallispuiston parkkipaikalle, josta jatkettiin hiekkatietä ja polkuja pitkin Alpine Lodgeen. Puut taipuivat kovassa tuulessa ja edelleen sataa tihutteli. Olemme kävelleet pitkiä päiviä ja huomenna pitäisi päästä jonnekin mistä saa täydennettyä eväsrepun. Täältä ei ole kulkuyhteyksiä muuten kuin liftaamalla. Boylesta päästään takaisin polulle.