Iloinen jälleennäkeminen Wanakassa

Keskiviikko 29.1.
Lepopäivässä on se hyvä puoli, että saat ladattua kaikki akut rauhassa, pestyä kaikki vaatteet, kuivattua untuvat, paikkailtua varusteet ja tiskattua ruoka-astiat kunnolla. Sama rumba tehdään joka paikassa missä se vain on mahdollista ja se menee jo ihan yhtä rutiinilla kuin rinkan pakkaaminen. Pienet on ilot. Puhumattakaan siitä, että pääsee kunnolla suihkuun monen päivän vaelluksen jälkeen.

Kaikki huollettu. Pakkausta vaille valmiina uuteen lähtöön. 

Kokonaisen lepopäivän iloja on istua kahvilassa ja seurailla ihmisvilinää. Tätä olen tehnyt jo opiskeluajoista lähtien ja aina se tuntuu olevan yhtä viihdyttävää, ihan sama missä päin maailmaa liikkuu. Tämän päivän ohjelmassa oli myös uusien kenkien ostaminen. Harrin kengät olivat jo ihan romuna, mutta johan niillä oli tallattu Aucklandista asti eli liki 2000 kilometriä. Toisen kengän pohja oli lähdössä irti ja paloja irtosi sieltä täältä. Sisävuoret olivat rikki molemmista. Salomoneilla oli kävelty sata kilometriä vähemmän eivätkä ne olleet vielä ihan samassa pisteessä, mutta reikiä oli jo niissäkin. Goretex - kengän huono puoli on kalvo, joka toimii ikään kuin väärinpäin. Kahlatessa vesi pääsee kengän sisään, mutta ei pääse sieltä pois. Varsinkin silloin, jos et laita gaiterseja, niin kävelet kuin pesusienet jaloissa. Kahdeksan tunnin helteessä kävelyn aikana ehtii muhia kunnon juoksuhautajalat. Sukat on jo vaihtunut matkalla ohuempiin. Salomonien pohjallisissa on omituinen taitekohta, joka on alkanut rullautua märkänä kengän sisällä ja ne olisi joka tapauksessa mennyt hylkyyn. En jää kaipaamaan kenkien nilkkatukea, joka oli mielestäni enemmän kosmeettinen kuin tukeva. Oltiin jo matkalla mietitty maastojuoksukenkiä, joissa on pitävät pohjat eikä kalvoa. Kalvoton kenkä päästää veden pois kengästä ja kuivuu nopeasti. Molempien kenkien pohjakuviot olivat jo kuluneet ja sen huomasi varsinkin noilla jyrkillä alamäkiosuuksilla, kun kenkä vain liukui eteenpäin, jos et asetellut jalkaa tarkasti. Keenien pohjat olivat ihan sileät siltä osin, kun nappuloita oli vielä jäljellä. Vanhat kengät päätyivät roskiin. Vaikka omilla kengilläni olisi vielä voinut kävellä, niin ne haisivat niin raadolle kaiken mudassa, liejussa ja suolietteessä kastumisen jälkeen ettei niitä olisi enää saanut pesemällä puhtaiksi. Päädyin edelleen samaan merkkiin, joka istuu kapeaan jalkaani. Valintani oli kalvoton Salomon XA Pro 3D ja Harri löysi metsästämänsä La Sportivan Ultra Raptorit, joka on vuoristoon suunniteltu kenkä. Jäykkä pohja auttaa jatkuvassa kivikossa. Pitävä pohja ja kivikkosuojaus kuulostivat hyviltä ominaisuuksilta. La Sportivan malleja tulee polulla vastaan kaikkein eniten. Nähtäväksi jää menivätkö valinnat nappiin. Käytiin Wanakassa pyörähtämässä neljässä outdoor - kaupassa ja yhdestä metsästysliikkeestä käveltiin ohi. Polkujuoksukenkien osalta oli hyvä valikoima ja muutkin tarvittavat täydennykset olisi täältä löytynyt helposti.

Kenkäostosten jälkeen meitä odotti iloinen yllätys. Kadun toisella puolella seisoivat Hollannin pojat Hank ja Erik rinkat selässä. Ihan mahtavaa! Näitä heppuja meillä on ollutkin vähän ikävä. Tunne taisi olla molemmin puolinen, kun oltiin heti halauksessa. Hukattiin pojat ennen joulun viettoa Wellingtonissa ja oltiin viimeksi aamulla ajateltu ääneen, että missähän he viillettävät. Jätimme pari viikkoa sitten yhteen tupakirjaan viestin: Hank ja Erik, vauhtia! Odotamme, että saatte meidät kiinni. Pojat olivat kirjoittaneet tämän blogiinsa ja tuumanneet, että nyt on pakko kiirehtiä. Tässä sitä taas oltiin samassa tahdissa. Samalla tapaamisella tutustuttiin kahteen norjalaiseen vaeltajaan.

Team Suomi - Hollanti 

Loppupäivän aikana käytiin kaupassa hakemassa taas seuraavan polkuosuuden eväät. Ruokarepun sisältö oli jo vakiintunut ja hyväksi havaittu eikä hyllyjen välissä tarvinnut kauaa mietiskellä. Wanakan keskustaa oli nähty jo siihen malliin, että huomenna on kiva päästä takaisin polulle.

Sata päivää polulla

Perjantai 24.1.
Aamu lähti hitaasti käyntiin, niin kuin lepopäivän jälkeen yleensä käy.
Nukuttiin vähän pidempään ja lähdettiin rauhallisesti liikkeelle. Oli tulossa kuuma päivä eikä meillä ollut kiire kuumaan telttaan makaamaan. Kahden kilometrin kävelyn jälkeen päätettiin poiketa vielä toisille aamukahveille, kun kahvila osui matkalle. Twizelin kylän jälkeen reitti seurasi Ruataniwha - järven rantaa, jossa seurasimme hetken soutajien harjoituksia. Tunnin kävelyn jälkeen reitille jäi Highland Salmon Farm, joten poikettiin katsomassa lohikasvattamoa ja napattiin matkaan jäätelöt.

Highland Salmon Farm

Reitti jatkui järven rannalla pienenä hiekkatienä. Järvellä oli vesihiihtäjiä, joten meillä oli taas ohjelmaa, kun pysähdyimme kuivattelemaan telttaa ja syömään lounasta. Tähän mennessä oltiin saatu kulumaan suhteellisen paljon aikaa ja kerätty vähän kilometrejä. Tänään oli tarkoitus kävellä DOC:n leirintäalueelle ja sinne oli matkaa yli 30 kilometriä, joten onneksi viihdykkeet loppuivat.

Taukoa ja teltan kuivatusta. 

Hiekkatie jatkui aavistuksen tylsänä. Maisemat eivät olleet kummoiset, joten tiellä makaavat raadot kiinnittivät huomiota. Täällä oli selkeästi vähennetty haittaeläinkantaa ja tiellä lojui vähän väliä kanin raatoja ja haulikon sekä pienoiskiväärin hylsyjä.

Ohau - joki 

Reitti jatkui Ohau - joen varrelta Ohau - järvelle. Nyt alkoivat maisemat parantua. Ohau - järven alussa törmättiin kolmeen tuttuun vaeltajaan, jotka olivat tulossa pyörillä Tekaposta ja ajoivat suoraan samalle leirintäalueelle kuin mekin.

Lake Ohau 

Polku oli mukava kävellä, mutta aurinko paahtoi eikä matkalla löytynyt yhtään varjoisaa taukopaikkaa koko päivän aikana. Juomavesi lämpeni pulloissa kuumaksi, mutta jano oli niin kova, että maistuihan sekin.

Go to the mountain. 

Lake Middleton Camp oli tien vieressä ja alueella oli muutakin väkeä kuin vaeltajia. Illan mittaan Araroa-vaeltajiakin oli jo useampi teltallinen. Paikalla oli samat naamat, joiden kanssa majailtiin tuvissa ennen Rangitatan jokialuetta. Belgian tyttö tuli paikalle Tekaposta liftaamalla, koska halusi saada kiinni ryhmän, jonka kanssa oli liikkunut. Toisaalta pidän nuorten tavasta ottaa vaellus rennosti ilman pakkomielteistä ajattelutapaa kävellä polun jokainen tuuma. He ovat tulleet tänne pitämään hauskaa. Laitettiin teltta mukavaan varjopaikkaan ison puun alle ja istahdettiin kokkaamaan ja keittämään kahvia. Parin viikon aikana on vastaan tullut NOBO:ja (northbound) eli vaeltajia, jotka kävelevät reittiä etelästä pohjoiseen. Naapuriteltassa oli NOBO - pariskunta Sveitsistä, joilta tiedusteltiin Ahuriri - joen veden korkeutta ja virtauksen voimakkuutta. Ahuriri on Te Araroa - reitin suurin joki, jonka yli ei ole siltaa. Joen ylitys on meillä huomenna tai ylihuomenna ohjelmassa. Kuulosti siltä, että lähdetään ainakin yrittämään. Vaihtoehtoisesti kierretään joen ylitys Ireland - sillan kautta, joka tosin tietää kymmenen kilometrin lisälenkkiä.


Lauantai 25.1.
Tänään oli polkupäivä numero 100! Sitä ei täällä kovin ihmeellisesti pystynyt juhlistamaan, mutta se tuntui silti hienolle. 2500 kilometriäkin on tänään päivän lopuksi aika lähellä. Säätila alkoi muuttumaan pilvisemmäksi jo eilen illalla. Tuuli oli puuskittaista ja kovaa vielä aamullakin. Nukuttiin vähän pidempään ja seurailtiin miltä ulkona näytti. Yö oli lämmin eikä aamullakaan tarvinnut vetää mitään pitkähihaista päälle. Käveltiin tielle ja Lake Ohau Alpine Villagen läpi. Talvikaudella kylässä saattaa olla jotain elämääkin, mutta nyt kylän olemassaoloa tuskin huomasi.

Aamulla sää näytti tältä. 

Polku lähti kolmen kilometrin päässä Glen Mary Ski Clubin kohdalta maastoautourana eteenpäin. Ski Club oli tyhjän ja aution näköinen ja huoltorakennusten ovet olivat lukossa. Polku oli samalla osa Alps 2 Ocean - pyöräreittiä ja näin lauantaina polulla olikin useita pyöräilijöitä. Tekaposta alkaen olisi saanut mukavan maastopyöräosuuden tälle välille. Jos nyt suunnittelisimme reittiä, niin olisimme harkinneet vakavasti pidempää maastopyöräosuutta reitille. Ei tänne kuitenkaan heti tule uudestaan lähdettyä. Maastoauton jäljet muuttuivat mukavaksi metsäpoluksi, jota reunustivat suuret pyökit. Pyöräpolku jatkui houkuttelevan hyväkuntoisena, mutta kävelyreitti kääntyi kivikkoiselle puskapolulle.

Polku oli kivikkoista ja välillä vähän vielä kivikkoisempaa. 

Polku lähti nousemaan kohti päivän ylämäkeä ja korkeinta kohtaa, joka tänään oli 1420 metriä. Se tiesi kävelyä 900 metriä ylöspäin. Polku sukelsi ulos metsästä 1300 metrin kohdalla ja jatkui harjanteelle. Polun vieressä oli kyltti, jossa oli mukin kuva. Muoviputkea pitkin virtasi vettä ja vieressä oli monta kuppia. Tästä vesihanasta täytettiin vesipullot, jotka oli jo ehditty juoda tyhjiksi.

Päivän vesipiste ja juomakupit. 

Sää oli varsin erikoinen. Aurinko yritti paistaa ja vettä tihutteli, mutta ei tehnyt kunnolla kumpaakaan. Ilma oli kuuma ja kostea. Paita kastui ylämäessä ja hiki kirposi otsalle. Päivän korkein kohta ei ollut erikoinen paikka. Se ei ollut oikein mäki eikä sola.

Päivän korkeimman kohdan maisemia 1420 metrin korkeudella. 

Siitä lähdettiin vain jatkamaan kävelyä alamäkeen. Paikoin mäki oli jyrkkää ja liukasta hiekkarinnettä, välillä pitkää ruohikkoa. Alempana alkoi puron ylitykset ja kosteikot, mutta kengät pysyivät kuivina. Loppumetreillä kosteikot olivat niin leveitä, ettei niistä päässyt hyppäämällä yli ja kengänkärjet päästivät kosteutta vähän läpi. Aurinko paahtoi taas kuumasti ja alkoi olla aikamoinen nälkä.

Telttailtiin kahdestaan jylhissä maisemissa joen rannassa. 

Kahdeksan tunnin kävelyn jälkeen jäätiin Ahuriri East - joen varteen ja laitettiin teltta pystyyn. Joen kahlaaminen jäi huomiselle aamulle ja jos sää muuttuu huonoksi, niin ollaan kohdassa, josta päästään suoraan kiertotielle.

Nousua tälle päivälle kertyi 925 metriä ja laskumetrejä 642. 

Sunnuntai 26.1.
Ahuriri - joelle oli reilun tunnin matka. Normaalin virtauksen aikana se on ylitettävissä, mutta joesta on kuulunut myös hurjia tarinoita ja epäonnistuneita ylityksiä. Tiedettiin, että virtaus saattaa olla kova yhden ihmisen ylitettäväksi ja viime päivinä sitä oli ylitetty useamman ihmisen ketjuissa. Pohjassa olevat isot ja liukkaat kivet eivät tee kahlaamisesta helpompaa. Parin päivän sisällä vastaan tulleilta ylittäjiltä oli tullut kuitenkin hyviä uutisia joen virtauksista ja veden pinnan korkeudesta. Sää oli aamulla lämmin ja poutainen. Aurinko paistoi ja joen ylityksessä ei pitäisi olla ongelmia. Kengät kastuivat kosteikossa heti alkumetreillä, joten niitäkään ei tarvinnut enää säästellä.

Ahuriri - joki

Ahurirille laskeuduttiin Te Araroalle tyypilliseen tapaan jyrkkää hiekkarinnettä alas. Puolalainen kaveri oli yöpynyt joen penkalla ja keräili varusteitaan kasaan. Keskellä jokea oli pieni saareke, josta pääsi ylittämään joen kahdessa osassa ja  lähdettiin sieltä etsimään ylityspaikkaa. Se löytyi saarekkeen alavirran puoleisesta päästä. Vesi oli yllättävän lämmintä ja jalat sai aseteltua kivien väliin rauhassa. Lähdettiin kahlaamaan rinnakkain, pujotin käden Harrin selän taakse ja otin rinkan viillekkeestä kiinni. Vettä oli ensimmäisessä kahlauksessa puoleen reiteen. Käveltiin saarekkeen toiseen päähän ja otettiin kuva 2500 kilometrin etapista. Mahtavaa! Enää 506 kilometriä jäljellä. Paremmaksi fiiliksen teki se, että vastaan käveli kymmenkunta NOBO:a, jotka saavuttivat tänään ensimmäisen 500 kilometrin tolpan.

Happy 2500 km Anniversary! 

Toisessa kahlauksessa vettä ei ollut kuin polveen asti. Virtaus ei tänään ollut sen kovempi kuin aiemmin Bush Streamillä, ehkä jopa pienempi. Hieno aamun aloitus! Viitottiin vielä Puolan kaverille mistä kannattaa kahlata ja jatkettiin matkaa. Polku nousi yhtä jyrkästi hiekkarinnettä ylöspäin ja aamun sykepiikki oli varmistettu. Polku kiemurteli laidunalueen kautta joen rantaan, jossa kahlattiin vähän lisää ja välillä käveltiin jokea pitkin nilkkaan asti ylettyvässä vedessä. Kun polku viimein nousi joen penkalle, puristettiin sukat kuiviksi ja jatkettiin kävelyä maastoautotiellä.

Tuolta me tultiin. 

Oli taas helteinen päivä. Pysähdyttiin tien laitaan isolle kivelle tauolle ja naposteltiin lounaskeksejä ja tortillat. Lisäenergialle tuntui olevan tarvetta ennen päivän ylämäkeä. Maastoautotie nousi ja laski samaan tahtiin aina ensimmäiselle pikku tuvalle asti, joka oli yksityinen tupa. Jatkettiin suoraan kohti solaa, jonne meni hyvä kapea polku. Nyt ei enää alamäet haitanneet nousua. Mäkeen noustiin pitkää ja loivaa siksakkia ja viimein päästiin Mt Martha Saddleen, joka oli 1680 metrin korkeudessa.

Mt Martha Saddlen huipulla, 1680m.

Ylhäällä oli kova ja kylmä tuuli, joten lähdettiin saman tien puskemaan alamäkeen. Tuvalle oli vielä parin tunnin matka. Alas laskeutuessa oli kovia tuulenpuuskia. Välillä piti iskeä molemmat sauvat maahan ettei lähtenyt lentoon. Polku oli hyvä ja nopea kulkea, joten tultiin vauhdilla alaspäin.

Alamäki tuvalle selkeää polkua pitkin. 

Top Timaru Hut oli jo miehitetty ja pihalle oli pystytetty yksi teltta. Kodin paikka löytyi tänään aivan jyrkänteen reunalta, johon Exolite juuri ja juuri mahtui, niin että molemmista ovista pääsee kulkemaan putoamatta alas. Laaksossa tuuli illalla navakasti ja kovat puuskat jatkuivat koko yön.

Koti rakentui jyrkänteen reunalle. Joki oli noin 20 metriä alempana. 

Päivän polkuprofiili. Nousua 1147 metriä ja laskua 1034 metriä. 

Maanantai 27.1.
Yöllä tuuli kovaa ja satoikin välillä. Teltta kesti puuskat hyvin eikä tuuli puhaltanut meitä jyrkänteeltä. Taivaalle kerääntyi tummia pilviä. Tänään ei vielä pitänyt sataa, mutta hieman näytti uhkaavalta. Aamulla heräilimme hitaasti ja seurasimme säätä. Tälle päivälle oli luvassa Timaru - joen ylityksiä kilometritolkulla. Teltta oli ensimmäistä kertaa märkä tällä polkuosuudella. Tuuli onneksi kuivatti kankaan ennen lähtöä. Sää näytti paranevan ja kaikki lähtivät liikkeelle tuvalta kahdeksalta. Olimme jo valmiiksi jylhissä maisemissa ja päivän maisemaprofiili oli jyrkkäpiirteistä heti ensi silmäyksellä.

Top Timaru Hut 

Ensimmäinen jyrkkäpiirteinen penkka. 

Ensimmäinen kilometri oli käveltävää polkua ja sen jälkeen oltiin jyrkällä penkalla. Reitti kulki yhtä jyrkästi ylös penkalle ja takaisin alas joelle monta kertaa päivän aikana. Laskeuduttiin joelle ja päätettiin saman tien jatkaa kävelyä joessa niin pitkälle kuin mahdollista. Vesi oli tänään joessa säärystimen korkeudella ja helppo kahlata.

Jokikävelyä Timaru - joella. 

Joen rannalla oli monta hienoa lounaspaikkaa ja jäätiinkin jo kahden tunnin kävelyn jälkeen yhdelle syömään Nutella-tortillat. Jokikävely onnistui seitsemän kilometrin matkan, mutta sen jälkeen joki alkoi olla syvä, virtaus kova ja penkat niin korkeat ja kallioiset, ettei sieltä olisi päässyt nousemaan ylös. Siirryttiin polulle, joka oli hidas kulkea ja alaspäin kävellessä jalat sai asetella tarkoin, että pysyi pystyssä. Kaaduttiin tänään molemmat vain kerran.

Jyrkkäpiirteinen joen penkka tarkoittaa esimerkiksi tällaista. 

Viimeisen kahlaamisen jälkeen puristettiin sukat kuiviksi ja lähdettiin kiipeämään kohti Stody's Hutia, jonne olimme suunnitelleet jäävämme yöksi. Tiesimme tuvan olevan huonokuntoinen ja vanha peltihökkeli, joten laittaisimme teltan pystyyn. Tuvalle oli matkaa kaksi kilometriä ja nousua oli yli 500 metriä. Nelivetoylämäki oli kokenut lisäksi kivivyöryjä ja myrskytuhoja, joten polun alku oli hieman sekava. Kun näin jyrkässä nousussa kiipeili vielä puunrunkojen yli, niin hiki irtosi melko helposti. Piti välillä kääntyä katsomaan taaksepäin upeita vuoria, joita oli joka puolella.

Kahdeksan tunnin kävelypäivän jälkeen pääsimme viimein tuvalle, joka ei houkutellut jäämään. Eikä sinne ollut kukaan jäänyt ennen meitäkään. Hyvää telttapaikkaa ei ollut ja vesikin olisi pitänyt ottaa ojasta. Hetken miettimisen jälkeen jatkoimme matkaa kohti ensimmäistä mahdollista telttapaikkaa, joka tosin ei ollut luultavasti lähelläkään. Oltiin koko päivä kahlattu joessa, mutta täällä ei enää ollut pienintäkään vesilähdettä. Seuraavalle tuvalle oli matkaa kymmenen kilometriä ja välissä kaksi korkeaa nousua. Kartan mukaan seuraava pieni lähde oli kuuden kilometrin päässä, mutta maasto jyrkkäpiirteistä. Tästä lähti kuitenkin maastoautotie ja kävely oli sujuvaa. Miten sitä saikin käännettyä seuraavan vaihteen päälle, kun pääsi kävelemään normaalisti. Yhtäkkiä tuuli yltyi taas kovaksi ja yritti horjuttaa kulkijoita. Hetken näytti siltä, että saamme sadekuuronkin niskaamme, mutta pilvet ajelehtivat toiseen suuntaan ja aurinko tuli esiin. Sen verran oli kylmä, että kuoritakki piti kuitenkin laittaa päälle. Päivästä tuli pitkä, mutta toisaalta ilta muuttui todella kauniiksi ja aurinkoiseksi, kun taas huomiseksi oli luvattu sadetta. Ensimmäinen mäki nousi 1400 metriin, jonka jälkeen otettiin vauhtia vähän alempaa noustaksemme tällä kertaa pitkästä aikaa vuoren päälle eikä satulaan. Breast Hill summit oli 1578 metrissä ja sieltä oli todella hieno näkymä Lake Hawealle. Kannatti kiivetä.

Breast Hill summit 1578 m. 

Lake Hawea ilta-auringossa. 

Nyt oli enää pitkä alamäki seuraavalle tuvalle, joka oli Pakituhi Hut 1268 metrin korkeudella. Nousumetrejä kertyi tänään 1589 ja alaspäin mentiin 1161 metriä. Tuvalla meitä tultiin ulko - ovelle vastaan. Pakituhi Hutilla oli neljä tuttua vaeltajaa Hollannista, USA:sta, Kanadasta ja Alaskasta. Harri löysi eilen Mr Canadan sytkärin matkalta ja minä toimitin tänään samaisen herran pudonneet aurinkolasit.  Tupa oli siisti ja hyväkuntoinen. Se näytti melko uudelta ja petipaikkoja oli kahdeksan. Melkein 12 tunnin kävelyn jälkeen oli huutava nälkä. Eväspussista sai syödä nyt kaiken mitä jaksoi, koska Lake Hawean kylälle oli enää kymmenen kilometriä. Huomisesta jäi melko tynkä kävelypäivä. Ellei sitten innostuta jatkamaan Wanakaan asti.

Tiistai 28.1.

Team Voikkaalla oli rauhallinen aamun aloitus. Herättiin vasta seitsemältä ja kömmittiin alas yläpunkasta vasta, kun koko muu tupa oli tekemässä aamupalaa. Oltiin päätetty kävellä tänään Wanakaan ja pitää huomenna lepopäivä. Kunhan nyt ensin selvittäisi ehjin luin ensimmäisestä alamäestä, joka oli jyrkkä, liukas ja kivikkoinen. Laskua oli 950 metriä alaspäin ja sen jälkeen loppumatka olisi tasaista. Tupa tyhjeni puoli yhdeksältä ja kaikilla oli sama tavoite. Kymmenen kilometrin päässä oleva Lake Hawea oli pieni kylä, johon alunperin olimme suunnitelleet jääväme, mutta nyt siellä houkutteli lähinnä pieni kahvila, josta saisi aamun toiset kahvit ja jäätelön. 

Alamäki oli todella hidaskulkuinen, mutta maisemat Hawea - järvelle ja viereisille vuorille oli häikäisevät. Maisemia piti vain erikseen pysähtyä katselemaan. Muuten katse piti pitää jaloissa ja siinä mihin jalkansa asetteli. Irtohiekka ja jyrkkä profiili oli jännittävä yhdistelmä. Reitti kulki kukkulalta toiselle ylös ja alas. 

Välillä kalliota pitkin piti kiivetä alaspäin eikä se rinkan kanssa ole kummankaan vahvuusalueita. Onneksi sitäkin tuli vähän harjoiteltua viime kesänä Mont Blancin reissulla. Alamäen könyäminen kesti pari tuntia ja loppumatka kylälle kulki järven rannassa yhdistettyä kävely - ja pyöräpolkua pitkin. 

Toiseen suuntaan ylämäkeen menijöille mäen alla oli tällainen opastus. 

Kylän raitilla oli pieni kauppa, jossa oli samassa kahvila. Kolme nuorta pyöritti liikettä, jossa näytti riittävän mukavasti asiakkaita. Tänäänkin oli hellepäivä, joten ensimmäisenä oli saatava kylmä limsa. Sen jälkeen istahdettiin rauhassa kahville ja katsomaan mikä oli Wanakan majoituspaikkojen tilanne. Aika täyttä tuntui olevan, mutta tällä kertaa saatiin varattua kaksi yötä samasta paikasta. Fairway Motel oli parin minuutin kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta ja sieltä löytyi myös pesukone ja kuivausrumpu. Virtapankit ja kameran akut alkoivat olla tyhjiä ja leirintäalueella niitä kaikkia ei välttämättä saa ladattua täyteen yleisissä tiloissa. Viihdyttiin tunnin ajan kahvin ja kakkupalan äärellä, mutta matkaa oli vielä yli 20 kilometriä jäljellä, joten pyydettiin vielä juomapulloihin kylmät vedet ennen lähtöä. Saatiin pullot täyteen jäitä ja vettä. Loistavaa palvelua! 

Hawea - joki

Oli kuumin aika päivästä ja lämpötila nousi taas lupaavasti hellelukemiin. Reitti jatkui edelleen kävely - ja pyöräpolkuna eteenpäin Hawea - jokea seuraten. Polku oli tasaista ja vastaantulevat ihmiset juttutuulella. Useampi pyöräilijä pysähtyi vaihtamaan kuulumisia Te Araroasta.

Hawea Whitewater Park on suunniteltu 3. luokan koskien harjoitteluun kajakeilla. Tänään siellä surffailtiin. 

Alberttownin kohdalla reitti olisi kääntynyt Clutha - joen rannalle, mutta polku oli suljettu. Tässä kohtaa etsittiin reitti majoitukseen ja siirryttiin kävelemään asfalttitien reunaan. Onneksi penkalla oli reilusti tilaa ja pyöräilijöiden tekemä vahva polku. Kahdeksan tunnin kävelypäivän jälkeen saavuttiin Wanakaan. Fairway Motel oli viihtyisä paikka.  Tuntui heti kotoisalta, kun se näytti olevan varsinkin hiihtokauden majoituspaikka suksien huoltotiloineen. Pesulassa oli ohje ettei silitysvälineitä saa käyttää suksien voiteluun. Asiallinen muistutus hiihtäjille. 

Maastopyörällä pääsee

Keskiviikko 22.1.

Lepopäivä oli tosiaankin paikallaan. Mikään ei ole vielä tähän mennessä uuvuttanut samalla tavalla kuin hellejakso, joka täällä tuntuu vain jatkuvan. Eteläsaarella taitaa olla kesä ja siihen on skandinaavisten ihmisten tottuminen. Pakattiin rinkat valmiiksi ja saatiin lupa jättää ne hostellin vastaanottotiskin luokse säilytykseen siksi aikaa, kun käydään kylillä. Seuraavaksi yöksi oli varattu hytti Tekapon Holiday Parkista ja sisäänkirjautuminen oli vasta kello 14. Molemmilla oli kauhea nälkä ja mentiin ensimmäisenä paikalliseen leipomoon aamupalalle. Ei tarvinnut kauaa miettiä. Valinta oli Big breakfast, joka sisälsi kaksi paahtoleipää paistetuilla kananmunilla, kasan pekonia, paistettuja tomaatteja, makkaran ja "hash brownin" eli röstiä muistuttavan peruna-sipuliletun. Kahviakin sai tarpeeksi ison kupillisen.

Tekapossa näytti olevan varsinkin kiinalaisia turisteja ruuhkaksi asti. Täällä olisi ollut tarjolla helikopterilennoista, vesijettiajeluista ja maastoautoajeluista lähtien kaikenlaisia seikkailuja. Kävimme kuitenkin katsomassa lähinnä paikalliset nähtävyydet, kuten pronssisen paimenkoirapatsaan, joka on ollut paikallisen maanviljelijän vaimon idea. Se on pystytetty erittäin suuressa arvossa pidettyjen lammaskoirien kunniaksi. Lammaskoirat tekevät edelleen töitä alueen mailla. Täällä ei paimentamista nähty, mutta Harper - joen leirialueen vieressä katsottiin parin bordercollien työskentelyä.

Patsaan vieressä oli pieni kivikirkko Church of the Good Shepherd, jossa oli juuri alkamassa yksityinen häätilaisuus. Sain siis vaivatta otettua kuvan, jossa ei ollut bussilastillista turisteja. Sisälle olisi päässyt vielä myöhemmin, jos olisi halunnut mennä. Kaikki kaupat olivat pääkadun varrella. Tähän mennessä Eteläsaaren kylät ovat olleet tällaisia samankaltaisia pieniä paikkoja, joissa on ollut yksi pääkatu eikä paljon muuta. Kadulla oli monta matkamuistomyymälää, ravintolaa ja seikkailuja tarjoavia pisteitä. Me kävimme kaupoissa etsimässä Harrin kenkiin uusia pohjallisia, mutta tuloksetta. Vanhat pohjalliset unohtuivat Stone Hutin yläsängylle. Ostoslistalla on kokonaan uudet kengät, koska Keenien pohjista on irronnut paloja. Tähän hätään lähin kenkäkauppa on Timarussa, joka on yli 70 kilometrin päässä. Suunnitelmissa oli alunperin sinnitellä Wanakaan ja käydä sieltä käsin Queenstownissa kenkäostoksilla.

Lake Tekapo kävelysillalta kuvattuna.

Huomenna alkavalla kävelyosuudella ei saa virallisesti leiriytyä Tekapon jälkeen seuraavan 47 kilometrin matkalla ennen Pines Camp leirintäaluetta. Sinne taas ei saa leiriytyä telttailemaan. Se on 200 dollarin hintainen ja tarkoitettu pelkästään matkailuautoille. Tämä tarkoittaa, että huominen etappi olisi 60 kilometriä Twizeliin. Yli 30 asteen helle ja 60 kilometrin tiekävely ei kuulostanut hyvältä ajatukselta, mutta silti oltiin lähtökohtaisesti lähdössä kävelemään. Kävely olisi kannattanut tehdä yöllä. Lähteiden mukaan pyörän vuokraaminen liikkui 130 - 150 dollarin tienoilla ja se kuulosti aika kalliilta vaihtoehdolta. Hikinen aamupäivä sai meidät kuitenkin soittamaan pyörävuokraamoon ja kysymään hintoja sekä pyörien saatavuutta näin nopealla aikataululla. Maastopyörän vuokra oli 65 dollaria per nuppi ja siihen sisältyi jo kaikki varusteet sekä rinkkojen kuljetus Twizeliin, joka oli 60 kilometrin päässä. Meidän tarvitsi vain varata seuraava majoitus, jotta rinkat päätyvät oikeaan osoitteeseen. Varattiin pyörät ja haettiin ne jo illalla. Pyörien mukana tuli kypärä, heijastinliivi, tarakkalaukku, varakumi, lukko, juomapullo ja kaksi pussia karkkeja. Rinkat jätetään aamulla Holiday Parkin vastaanottoon, josta operaattori ne hakee ja toimittaa  Twizelin Holiday Parkiin, josta varattiin telttapaikka. Saamme rinkat vasta illalla, joten aamulla ei kannata pitää turhan kiirettä. Päivän teeman mukaisesti käytiin illalla syömässä (ties kuinka monennet hampurilaiset tällä reissulla) ravintolassa nimeltään Our Dog Friday, joka on saanut nimensä lagendaarisen karjavarkaan James MacKenzien koiran Fridayn mukaan. Miehen tarinaa kerrottiin seinälle kirjoitettuna. 

MacKenzie jäi kiinni rysän päältä 4. maaliskuuta 1855 varastettuaan 1000 lammasta Sidebottomilta, jolla oli 24 000 lammasta. Söin Red - handed - hampurilaisen, joka oli nimetty kyseisen tapahtuman mukaan. Uskollinen Friday - koira oli muuten bordercollie.

Torstai 23.1.
Holiday Parkin vastaanotto aukesi 8.30 ja oltiin sovittu, että jätetään rinkat vasta sen jälkeen säilytykseen. Herättiin kuitenkin nälkäisinä ja polkaistiin seitsemältä leipomoon aamupalalle. Tilattiin taas talon isoin aamupala, jotta jaksetaan polkea ja puoli yhdeksältä oltiin jo toimiston oven takana luovuttamassa rinkkoja. Oli mukavaa päästä pyöräilemään. Fiilis oli vähän samanlainen kuin ennen Whanganuin kanoottihommia ja tälle päivälle oli luvattu 33 astetta lämmintä.

Alps 2 Ocean Cycle Trail, Tekapo-Twizel. 

Pyöräreitti oli hyvin merkitty. 

Vaihtelu virkistää ja päivän reitti oli osa Alps 2 ocean cycle trailia, joka kokonaisuudessaan kulkee eteläisiltä Alpeilta Tyynen valtameren rantaan. Tämä osa reitistä oli luokiteltu helpoksi ja sitähän se oli. Melkein 60 kilometrin kävely rinkka selässä helteessä olisi ollut hikistä, raskasta ja kestänyt 13-15 tuntia, mutta pyöräilypäivästä tuli helppo ja hauska.

Ensimmäiset kaksi kilometriä ajettiin valtatiellä ja sen jälkeen reitti kulki kanaalin vieressä tiellä, josta suurin osa matkasta oli suljettu ajoneuvoliikenteeltä. Tie oli osin päällystetty ja osin karkeaa soratietä. Ensimmäisen kympin kohdalla oli 2400 kilometrin juhlat.

Happy 2400 km Anniversary! 

Tie oli suora ja tasainen. Kanaalireitti saatetaan sulkea lyhyelläkin varoitusajalla kovien tuulien takia, mutta tänään tuuli oli meille suotuisa. Kanaali ja alppimaisemat olivat hienoa katseltavaa, mutta rohkenen epäillä, että seitsemän tunnin kävelyn jälkeen ne eivät enää olisi näyttäneet niin upeilta kuin pyörän selästä. Oltiin enemmän kuin tyytyväisiä tämän päivän kulkupeleihin. GT:n 29 tuumaiset jäykkäperäiset maastopyörät olivat hyvässä kunnossa ja pyörä rullasi hyvin asfaltillakin. Pyörän satula oli loistava. Etukäteen mietin, että ilman pyöräilyhousuja olisi huomenna takapuoli hellänä, mutta en kaivannut pehmustettuja housuja missään vaiheessa. Kanaali laski voimalaitoksen kautta Pukaki-järveen. Ennen sitä ajettiin Mt Cook Alpine Salmon Farm - lohikasvattamon ohi, jossa oli kalamiehiä ja - naisia tien varrella virvelöimässä karkulohia.

Mt Cook Alpine Salmon Farm. 

Pysähdyimme Pukaki - järven rantaan lounastauolle ja ihailemaan alppimaisemia sekä Lake Pukakia. Onneksi jäätiin järven alkupäähän, sillä hetken päästä reitti siirtyi kulkemaan järven rantaviivan vierelle, jossa väisteltiin  bussilasteittain järveä kuvailevia kiinalaisturisteja.

Pukaki Lakeshore Trail. 

Sesonkiaika näkyi täälläkin eikä telttaa olisi reitin varrelle tarvinnut pystyttää. Sen lisäksi, että kieltomerkkejä ja yksityisalueita oli joka puolella, oli rannat täynnä asuntoautoja ja turistibusseja. Vilkasta oli myös Lake Pukaki Visitor Information Centren alueella, jossa pysähdyttiin jäätelölle ja limsalle.

Aoraki, Mt Cook. 

Infopisteen jälkeen päästiin Pukaki Flats - polulle, joka kulki tasaisena ja vauhdikkaana polkuna keskellä MacKenzien alueelle ominaisella ruohikkoisella seudulla.

Pukaki Flats. 

Tältä polulta tultiinkin jo Twizeliin. Kello oli jo sen verran, että voitiin käydä kirjautumassa Holiday Parkiin. Jätettiin pyörät telineeseen ja lähdettiin kylälle ruokaostoksille ja  kahville. Seuraavat kuusi päivää varaudutaan olemaan polulla. Apteekista löytyi Harrin kenkiin pohjalliset ja pienestä retkeilyliikkeestä kaasupatruuna. Ehdittiin vielä istuskella telttapaikallamme ilman telttaa parin tunnin ajan odottamassa rinkkoja. Oli melko omituista olla leirintäalueella ilman majoitusvarusteita ja omaa rinkkaa, jota olit kantanut joka päivä yli kolme kuukautta. Aurinko paistoi lämpimästi, mutta telttapaikalla oli mukavan varjoista.

Oma koti kullan kallis. 

Holiday Parkiin ilmestyi illan mittaan pari muutakin pyöräilevää vaeltajaa. Osa liftasi Twizelin ohi suoraan Ohau - järvelle ja osa jäi vielä viettämään lepopäivää Tekapoon.