Natolankaa ja luvaton polku

Sunnuntai 10.11.
Herättiin vesisateiseen aamuun, joten telttakankaan mukana tuli rinkkaan vähän lisäpainoa. Reitti alkoi seitsemän kilometrin citykävelyllä ja sitten oltiin taas valtatien pientareella. Onneksi sitä ei kestänyt kuin pari kilometriä. Liikennettä riitti, vaikka oli sunnuntaiaamu. Matka jatkui pienemmälle kylätielle. Maaseudulla kävelyssä on oma tunnelmansa. Lehmät, lampaat, hevoset, possut, kalkkunat ja muut eläväiset ovat hauskaa seurattavaa.

Ihmettely on usein molemminpuolista. 

Maantiekävelyssä on se hyvä puoli, että matkanteko on joutuisaa. Toisinaan liiankin vikkelää. Vaellusmoodi tuppaa asfaltilla välillä unohtumaan ja saan huomautuksia siitä, että vauhti kiihtyy liian kovaksi. Onneksi reitti kulkee tänäänkin osin puskissa ja poluilla. Pienemmätkin tiet ovat vilkkaita ja täällä on sellainen liikennekulttuuri, että jalankulkijaa ei väistetä. Ratti ei käänny, vaikka vastaan ei tulisi ketään. Pimeät mutkat ovat arvaamattomia ja osa autoilijoista leikkaa mutkissa pientareen puolelle. Pientareet ovat kapeita eikä aina ole tilaa edes väistää. Tänään yksi autoilija ajoi niin läheltä, että molemmilta pääsi yhtäaikaa ilmoille kovaäänisesti sama kirosana. Ei siitä sen enempää.

Jalankulkija väistää pientareelle.

Pysähdyttiin Stillwaterin kohdalla kahville. Paikassa oli myyjäiset ja kirpputoripäivä. Meillä kävi tuuri, sillä tässä paikassa ei yleensä ole kahvia myynnissä. Ainoastaan silloin, kun Stillwaterissa tapahtuu jotain eli ei juuri koskaan. Olipa virkistävää nauttia kahvia. Otin lisäksi mango - smoothien ja Harri suklaapirtelön. Citykävelyssä on puolensa.

Stillwaterin kahvikioski. 

Ihmiset tulevat täällä heti juttelemaan. Eräs rouva oli ollut meistä huolissaan, kun tie on niin vaarallinen. Hän olisi tarjonnut kyytiä, jos autossa olisi ollut tilaa. Moni tuli kyselemään polun etenemisestä. Eräs herra kysyi minne olemme menossa ja olisi vienyt meidät autolla perille. Täällä on ihan mahdotonta kävellä, kun joku on aina poimimassa kyytiin.

Oltiin hyvissä ajoin Stillwaterin leirintäalueella, sillä kolmen kilometrin päässä on juuri oikeaan laskuveden aikaan ylitettävä joki. Vesi ylettyy matalan veden aikaankin rintakehän korkeudelle. Matala kohta on kapea ja aikaikkuna lyhyt. Portilla tavattiin polkututtuja, jotka kadotettiin Omaha - metsän jälkeen pari päivää sitten. Hollannin pojat ja Australiassa asuva, alunperin Uudesta - Seelannista kotoisin oleva, vanhempi mies olivat myös lähdössä ylityspaikalle. Olipa taas mukava nähdä.

Ei oltu kovin innoissamme joen ylityksestä, koska taivaalla oli tummanpuhuvia pilviä ja sade roikkui taivaalla. Oltiin vieläkin etuajassa laskuveteen nähden, vaikka pyörähdettiin myyjäisissä. Sadepilvet alkoivat paiskoa vettä oikein olan takaa ja päätettiin lähteä polulle, jolle ohjataan nousuveden aikaan tai jos et halua kastua.

Kiertoreitti oli  hiekkapohjainen, rakennettu polku, jossa oli välillä puusta tehtyjä rappusia ja siltoja. Muutama lisäkilometri tästä tulisi, mutta polku oli viidakkomaisen vehreä ja mukava kävellä. Polkua oli noin seitsemän kilometriä ja lopussa se kulki puusiltaa pitkin joen yli. Tässä kohtaa meitä odotti yllätys.

Sillan loppupäässä oli vaneriovi, joka oli lukossa ja rakennelman päällä oli natolankaa. Joki oli tässä kohtaa mangrove - mutaa, johon oli melko turha mennä uppoamaan. Takaisin ylityspaikalle ei kannattanut mennä, koska nousuvesi oli jo liian korkealla. Ei oltu lähdössä takaisinkaan, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi kiivetä yli. Onneksi joku oli jo katkonut natolangat keskeltä.

Mitä mies edellä, sitä rouva perässä. Otettiin kuoritakit pois ettei niihin tule reikiä. Harri kiipesi yli ketterästi kuin gaselli ja ojensin sen jälkeen rinkat yksitellen yli. Viimeisenä kampesin itseni oven päälle ja olin kiinni langoissa milloin oikealta ja milloin vasemmalta. Punnersin yli, kun Harri irrotti säärystimeni natolangasta.

Polku loppui noin 50 metrin päähän ja keskellä polkua oli kyltti: Polku suljettu! Polun toisessa päässä ei vastaan tullut ensimmäistäkään kylttiä. Yli oltiin ja matka jatkui asfalttitien reunaa rapsakassa vesisateessa kohti Browns Bayn keskustaa. Tänään oli ensimmäinen kunnon sadepäivä. Italialaisen ravintolan nähdessämme mentiin sisään kuivattelemaan vaatteita ja tilattiin pastat. Ruokailun aikana aurinko oli tullut taas esiin. Citykävely jatkui päällystettyä polkua pitkin meren tuntumassa.

Yhtäkkiä oli taas niin lämmin, että pysähdyttiin keventämään kuoritakkeja. Vastapäisen talon isäntä huuteli kuulumisia parvekkeelta. Hetken juttutuokion jälkeen oltiin jatkamassa matkaa, kun isäntä huuteli perään, että: "Odottakaa! Tyttäreni haluaa antaa teille piparit matkaan." Pieni tyttö toi talouspaperin sisällä meille aidan yli maukkaat leivonnaiset. Tulipa hyvä mieli!

Nam! 

Kilometrejä kertyi tänäänkin 38, mutta kevyemmin kuin metsässä. Telttapaikka löytyi Takapunan leirintäalueelta keskeltä kaupunkia. Monia hauskoja keskusteluja tuli tänäänkin käytyä, mutta paras niistä oli tanskalaisen tarjoilijatytön kanssa, kun poikettiin iltakahvilla leirintäalueella olevassa kahvilassa. Tyttö totesi, että te olitte ne kaksi tyyppiä, jotka käveli ohi isojen reppujen kanssa, joissa oli vihreät suojukset. Muistan teidät siksi, kun näytitte ihan kilpikonnilta. Tässä kohtaa repesimme äänekkääseen nauruun. Team Turtles.

Maanantai 11.11.

Kylläpä nukutti eilisen päivän jälkeen. Naapuriteltoissa polkuseuralaiset näyttivät ottavan yhtä rauhallisesti. Herättiin aurinkoiseen aamuun ja teltta sai nyt rauhassa kuivua. Tänään siirrytään tästä laitakaupungilta lautalla Aucklandin puolelle YHA - hostelliin. Kävelyä tulee noin kaksitoista kilometriä. Käytiin aamupalalla kahvilassa ja tilasin ehkä erikoisimman aamupalan ikinä. Paksun leivän päällä oli paksulti pekonia, marjoja ja mansikoita vaniljavaahdolla. Täytyy myöntää, että piti syödä pekonit ensin alta pois.

Päivä oli ihan turistikävelyä. Reitti kulki Maungauikan kautta, josta löytyi Hide & Shoot Southern Battery vuodelta 1887.

Kierrettiin kukkula päällisin puolin ja suunnattiin rantakahvilan kautta lautalle.

Auckland näkyvissä! 

Rantauduttiin suoraan Queenstreetille, jossa päästiin matkalla tekemään tarvittavat ostokset. Harri hylkäsi Lundhagsit 600 kilometrin kävelyn jälkeen liian pieninä. Bivouac Outdoorista löytyi sovittelun jälkeen 1,5 numeroa isommat Keenin varrelliset kengät. Samalla saatiin teltan paikkausliima. Samalta kadulta löytyi Olympuksen kameraani uusi linssin suojus. Hukkasin vanhan johonkin niillä monilla rantakävelyillä.

Lundhagsit 600 km jälkeen. 

Hostellissa sai makuupussit ja - alustat kuivumaan, virtapankit ladattua ja tehtyä seuraavien päivien matkasuunnitelman. Seuraavan sadan kilometrin matkan reitti on pulmallinen majoitusten suhteen. Telttapaikkoja ei ole jaossa, eikä muitakaan majoituksia liikaa. Monet menevät täältä Intercity - bussilla suoraan Hamiltoniin ja jatkavat reitille sieltä. Me kävelemme huomenna 31 kilometriä ja jäämme yöksi lentokenttähotelliin. Reitille jää paikallisista nähtävyyksistä ainakin One Tree Hill ja Mount Eden.