Majoitushaasteita ja teltanpaikkaushommia

Sunnuntai 3.11. 

Hugh ja Ros hääräsivät touhukkaina, kun tulimme keittiöön. Esillä oli myös Suomen kartta, jota isäntäväki oli illalla tutkinut. Aamupalalla keskusteltiin mm. saamelaiskulttuurista. Rosilla oli aiheeseen liittyen ihana Elle Kari - lastenkirja vuodelta 1957. Ros on muuten kävellyt Te Araroan 65 - vuotiaana, joten mistään ihan tavallisesta tätsykästä ei ole kyse. Meille oli katettu muhkea aamupala. Tarjolla oli paahtoleipää, kananmunia ja pekonia herkkusienillä. Murojen ja myslien kylkeen oli hedelmäsalaattia, appelsiinia ja vielä pisteenä iin päällä kahvia ja  pannukakkuja.

Isäntäväen kanssa olisi juttua riittänyt, mutta joki piti ylittää laskuveden matalimpaan aikaan ja muutaman kilometrin päässä ohjelmassa oli merenrantakävelyä, joka sekin on huomattavasti helpompaa laskuveden aikaan.  Hugh lähti saattamaan meitä joen yli ja otti mukaan ämpärin ja pyyhkeen mutaisten jalkojen pesua varten. Tyynen valtameren mutakylpy ilman eri veloitusta. Vastarannalla saatiin vielä puhtaiden varpaiden lisäksi tarkat jatko-ohjeet reitille. Täällä Uudessa - Seelannissa asuu kyllä maailman sympaattisimmat papparaiset.

Alkumatka oli vaivatonta. Seitsemän kilometrin Ocean Beach päästiin nipin napin laskuveden aikaan käveltyä. Reitti nousi rannalta suoraan tiukasti 460 metriä merenpinnan yläpuolelle. Ylämäki oli raskas, mutta kukkulalta oli huikeat maisemat. 

Näkymä beachiltä ylös nousevalle polulle. 

Näkymä ensimmäiseltä kukkulalta Ocean beachille. 

Tämän päivän metsäreitti jatkui samalla profiililla vielä seitsemän kilometrin päähän. Viimeisellä kahden kilometrin osuudella meitä odotti yllätys. Polku oli aidattu ja suljettu suurilla varoituskylteillä. Jouduttiin palaamaan omia jälkiä takaisinpäin ja muuttamaan reittiä. Loppupäivä menikin maantiekävelyksi. Auringon porottaessa kuuma asfaltti ei ollut kaikkein miellyttävin alusta. Reitille merkitty Taurikuran kauppa oli laittanut lapun luukulle, joten kokeiltiin onneamme Whangarei Headsin kalastusklubin baaritiskillä. Pari tölkkiä Spritea ja merisuolalla höystetyt perunalastut saivat taas tossun nousemaan. Yritettiin löytää majoitusta, mutta näillä kulmilla sellaista ei tunnu olevan tarjolla. Tästä pitäisi päästä salmen yli toiselle puolelle, mutta rannassa ei näin sunnuntai-iltana näkynyt enää liikettä. Päivästä tuli pitkä ja vastarannalla olisi vielä kymmenen kilometrin kävely tarjolla. Lopulta saatiin telttapaikka  B & B Thistle - Don takapihalta.

Yleinen vessa löytyi viereiseltä tieltä ja suihkua ei ollut tarjolla, mutta telttapaikka ja juomavesi sai nyt kelvata. Yleiset wc:t ovat tähän mennessä olleet siistejä ja useimmista löytyy myös paperia. Itse asiassa talon rouva sanoi, että voidaan käydä  suihkussa, mutta isäntä ohjasi meidät talon nurkalta autotalliin, jossa oli pesukone, lavuaari ja vesipisteet. Sielläkin sai pestyä aurinkorasvat ja hiet pois naamasta ja käsivarsista. Meillä on silkkipussit makuupussien sisällä. Minulla on ollut Mammutin Ajungilak - silkki kuusi vuotta kaapissa käyttämättömänä. Olen pitänyt sitä jotenkin hankalana, mutta nyt halusin suojata makuupussia. Silkkilakana on ollut todella hyvä. Huomenna aamulla laitetaan aikaisin teltta pakettiin ja lähdetään rantaan etsimään venekyytiä. Yritin soittaa ja laittaa viestiä venetaksia ajavalle Blairille, mutta ilman vastausta. 

Maanantai 4.11.
Aamu oli lämmin ja teltta saatiin pakattua kuivana rinkkaan. Seitsemältä oltiin rannalla tähyilemässä näkyisikö kalamiehiä. Aika hiljaiselta näytti. Yksi nuori mies lähti töihin kajakilla ja pari miestä pienellä veneellä. Venemiehet kysyivät, että onko meillä kyytiä, mutta siihen veneeseen ei kaksi vaeltajaa rinkkoineen olisi enää mahtunut. Toinen miehistä otti nimittäin kajakkinsa kyytiin. Soitin Blairille, joka nyt vastasikin nopeasti ja lupasi tulla alle puolen tunnin paikalle.

Odotellessa Thistle - Don emäntä kiirehti rantaan palauttamaan maksua telttapaikasta, koska emme olleet päässeet suihkuun. Rouva oli todella pahoillaan. Emme suostuneet ottamaan rahoja takaisin. Maksu oli 5 dollaria per nuppi eikä se ole paljon hyvästä telttapaikasta. Ehdimme vaihtaa ajatuksia polkukävelyn haasteista. Yksi niistä oli tällä kulmakunnalla, missä ei ole tarjota vaeltajille vesitäydennystä eikä majoitusta. Reitti kulkee hidasta ja raskaskulkuista maastoa, jota osaltaan tahdittaa laskuveden aikataulut. Matkalla on ollut kaksi majoitusvaihtoehtoja, joista molemmat ovat lopettaneet toimintansa ja kyläkauppa on laittanut lapun luukulle. Te Araroa kulkee tänne luontopolkua pitkin, jonka lopussa on picnic - pöydät, vessat, nurmialuetta ja kyltti, joka kieltää leiriytymisen. Vieressä on ranta, josta pitää saada venekyyti salmen yli. Jos veneilijöitä ei ole, niin saatat olla pulassa. Näin meillekin olisi käynyt, ellei Thistle - Don takapihalla olisi saanut leiriytyä. Kymmenen dollaria oli pieni raha siitä ilosta. Tämä ei varmaan ole ainoa paikka, jossa tilanne ei ole vaeltajalle suotuisa. Maanomistajat ovat tarkkoja tiluksistaan ja ilmoittavat siitä tiukkasävyisillä kylteillä. Kannattaa siis katsoa kenen laitumelle vaelluskenkäsi laitat.

Blair saapui ajoissa vene traktorin perässä roikkuen. Iloinen nuori mies nosteli rinkat veneeseen ja pian oltiin vesillä. Tästä palvelusta maksaa myös mielellään. Kaverilla oli luvat kunnossa ja pelastusliivit asiakkaille, eikä veneetkään taida ihan ilmaiseksi kulkea.

Reitti kulki teollisuusalueen kautta taas meren rannalle. Säätiedotuksen mukaan piti olla pilvinen päivä, mutta pilviä ei näkynyt missään. Aurinko paistoi yhtä kuumasti kuin eilen ja vastaantulijat toivottivat lyhyttä vaelluspäivää. Vedin aamulla pitkähihaista päälle, koska käsivarsi  punoitti jo lupaavasti. Oltiin päätetty vaeltaa tänään lupsakkaasti ja tankata jokaisessa vastaantulevassa kuppilassa. Rantaosuudella oli joen ylitys, jota ei voi tehdä kuin laskuveden aikaan ja muulloin reitti ohjautuu tien kautta. Noustiin rannalta kylälle ja sieltä löytyi ensimmäinen kahvila. Tilasin isoimman kupin mustaa kahvia ja Harrille saavillisen maitokahvia. Pidettiin kunnon tauko suolaisten ja makeiden herkkujen äärellä.

Happy 400 km Anniversary! 

Matkan jatkuessa vietettiin 400 kilometrin saavuttamista. Seuraava tankkauspiste löytyi Waipusta. Pienen välitankkauksen ja kaupassa käynnin jälkeen oli kahdeksan kilometrin asfalttikävely päivän leiripaikkaan. Asfaltti oli niin kuumaa, että vaelluskengästä jäi siihen jälki. Päivä oli leppoisa, vaikka kelloon kertyikin 31 kilometriä matkaa. Pohkeet paloivat tänään helakan punaisiksi ja huomenna toivottavasti tulee niitä pilviä taivaalle. Huomista metsätaivalta varten käytiin vielä tankkaamassa leirintäalueen vieressä olevassa kahvilassa pizzaa ja salaattia. Ja saattoihan siinä olutkin huuhtoutua kuivasta kurkusta alas.

Tiistai 5.11.
Tänään otettiin loiva ja hidas lähtö aamulla. Team Voikkaan mittapuun mukaan se tarkoitti starttia puoli kahdeksalta. Pilvetön päivä oli  tiedossa, joten ei auttanut muuta kuin uida aurinkorasvassa ennen lähtöä. Majoitus oli 1,5 kilometriä sivussa reitiltä ja sieltä lähdettiin suoraan ylämäkeen. Sitä riittikin ensimmäiset kahdeksan kilometriä.

Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. 

Kuljimme ylhäällä rinteillä hienoa maisemareittiä ja meri tuli näkyviin tämän tästä. Lämpömittari näytti 25 astetta. Autoilijat ja vastaantulijat päivittelivät kuumaa vaelluspäivää. "Madness!", totesi meille hymyillen eräskin isäntä, jonka tilusten ohi kävelimme.

Metsäosuudet olivat tänään helppokulkuisia, vaikka korkeuseroa riitti tutun kaavan mukaan. Ennen Mangawhain keskustaa reitti kulki hetken vielä meren rannalla. Oli nousuveden aika, joten otimme kengät kaulalle ja kävelimme vedessä. Kylläpä se tekikin hyvää kuumissa kengissä hionneille jaloille.

Rannalta oli hyvä ponnistaa kylälle nauttimaan kahvia ja piirakkaa. Täällä olisi ollut ensimmäinen leirintäalue, mutta päätettiin jatkaa vielä muutama kilometri Riverside Holiday Parkiin. Asfalttitien vieressä kulki hiekkapohjainen polku, jota pitkin oli huomattavasti miellyttävämpi kulkea. Matkalla tuli työtarjous mansikanpoimijaksi, mutta viiden kuukauden viisumilla ei ehdi jäädä ahkeroimaan. Läpivaeltajissa on paljon ihmisiä, jotka ovat sanoneet itsensä irti työpaikoistaan, joten potentiaalisia työmyyriä saattaa joukossa olla.

Telttapaikka oli meren rannalla. Ilta - auringon paistaessa huomattiin ulkoteltassa pari pientä reikää ja päästiin paikkaushommiin. Paikkaussarjan liima ei toiminut, joten laitettiin väliaikainen paikka ripstopista. Seuraavasta isommasta kaupungista pitää ostaa uusi liima. Saa nähdä millainen tilkkutäkki teltta on tämän reissun jälkeen. Tänään oli joku juhlapäiväkin, kun ennen yhdeksää alkoi ilotulitus. Raketteja ammuttiin leirintäalueellakin ihan teltan vieressä.

Keskiviikko 6.11.

Takana on kolme 30 kilometrin kävelypäivää. Tästä päivästä pitäisi tulla lyhyempi, mutta laskuvesi, rantakävely ja joen ylitys aiheuttavat omat haasteensa aikatauluun. Kello laitettiin soimaan neljältä, että ehdittäisiin kävellä rantakaistale kovalla hiekalla ja oltaisiin vielä joen ylityksessä laskuveden aikaan. Muuten menee uintihommiksi. Nousuveden aikaan vesi saattaa nousta rintakehän korkeudelle. Hiekkarantaakin on 15 kilometrin verran. Viideltä oltiin liikkeellä otsalamput päässä. Ensimmäinen tunti käveltiin tien reunaa, joten oli parempi pitää valo päällä, kun autoja oli jo liikkeellä. Täällä on melkoisia "arivatasia" liikenteessä. 

Kauniin aamuruskon valjetessa päästiin meren rannalle, jossa pariskunta oli keräämässä simpukoita. Mies kertoi nähneensä juuri neljä miekkavalasta. Kaukana merellä näkyi pyörteitä, joissa valaat todennäköisesti jahtasivat saalista. Nyt ei ollut aikaa jäädä tähyilemään, vaikka mieli olisi tehnyt. Auringonnousu värjäsi taivaan kauniin oranssiksi ja matka jatkui. Rannalla oli ainutlaatuinen tunnelma, vaikka kello tahditti kävelyä. Rantahiekalla ei juuri simpukan kuorien lisäksi ole nähtävää, mutta yksi kotilo kiinnitti huomion. Sieltä mönki ulos asukas. Olipa vekkulin näköinen otus.

Hiekkarantakin loppui aikanaan ja ylitettävä Joki oli melko kuiva puro. Nilkat siinä kastui, mutta ei muuta. Samalla astuttiin Pakiri Beach Holiday Parkin alueelle. Kävelyä kertyi mittariin 22 kilometriä. Kello oli kymmenen aamulla, joten tästä tuli taas melkein lepopäivä