Ajatuksia Te Araroasta ja pienimuotoisesta ihmiskokeesta reilun 1000km:n jälkeen.

Kymmenen vuotta tuumailtiin Tainan kanssa, että olisi kiva matkustaa  Uuteen-Seelantiin. Tosin ei ollut puhetta, että kävellään maa ristiin rastiin tutuksi. Se tarkoittaa 3000 kilometrin reissua rinkka selässä. Te Araroa on valmiiksi pohdittu reitti ja siihen löytyy muutama karttasovellus suunnistusta helpottamaan.

No, täällä nyt sitten toteutetaan tätä ei niin kovin helppoa unelmaa. Aikaa on varattu kaikkinensa 135 vuorokautta, joista vaellukseen ja Whanganui - joen melontaan  130 vuorokautta. Nyt ollaan jo marraskuun lopussa ja takana on 42 vaelluspäivää. Tallattuja kilometrejä on nyt 1031.

Kokemukset tähän mennessä ovat olleet moninaiset. Yksi, mikä on varmaa niin se, että ei olla muuttamassa tänne vaikka joskus uhottiin. Jo tulopäivänä Auckland City näytti sen, että ei tässäkään yhteiskunnassa kaikilla mene hyvin. Kodittomia lojui kadulla nukkumassa useissa paikoissa. Kuten monessa muussakin maassa kyseessä olivat maan alkuperäisväestöön kuluvat. Kävellessä saa hyvän kokonaiskuvan maasta ja siellä elävistä ihmisistä. Väki on ystävällistä ja usein tarjotaan autokyytiä vaikka ei ole aikomustakaan liftata. Joku kutsuu teelle ja välillä tarjotaan oluet. Ihmiset pysähtyvät poluilla ja taajamissa juttelemaan ja kyselemään kuulumisia. Rinkka selässä kulkijoista ollaan kiinnostuneita.

On paljon autoilijoita, jotka eivät huomioi jalankulkijaa. Reitillä on paljon tienvarsikävelyä ja kokemuksena se on ollut pelottava. Usein väistöliikettä autoilijan toimenpitein ei tapahdu, vaikka tilaa olisi. Pari "läheltäpiti" tilannetta on ollut. Täällä väki ajelee isoilla lava-autoilla ja vauhdit ovat kovia.

Maisemat ja polut ovat olleet  upeita. Itse olen tykännyt meren rannalla vaeltamisesta, kunhan se on ajoittunut laskuveden aikaan. Metsissä (viidakoissa) polut ovat olleet todella haastavia. Profiilit ovat  jyrkkäpiirteisiä. Paljon mutaa, pusikkoa ja  juurakoita. Hitaimmillaan mennään 1,5km tunnissa. Mausteena on kuuma ja kostea ilma. Välillä on joutunut lainaamaan erään toisen reissumiehen lausumaa: "Tää on yhtä v... tun Vietnamia". Voikkaan  poika on ollut  ihmeissään.

Muutaman kerran on tuntunut siltä, että ollaan Tainan kanssa osa jotain kummallista ihmiskoetta. Jännittävää on se, että kuinka vähällä sapuskalla jaksaa päivän kulkea. Aamulla kupillinen mysliä ja illalla kupillinen  nuudeleita. Jos oikein on reipas, niin 5km:n välein saa pari pähkinää ja hiukan vettä. Kävelykunto kuitenkin paranee ja jalat kestävät  jo hyvin päivittäisen noin 30 km:n kävelyn.  26.11. käveltiin yhdeksässä tunnissa 40km ja heti seuraavana päivänä 42km. Oli kyllä melkoinen suoritus lämpötilan ollessa 30 asteen hujakoilla. Rinkka painaa noin 18kg. Ihmiskokeeseen liittyen huomasin, että kohta pääsen slaavikyykkyyn  kantapäät maassa. Ei ole lihaskireyttä, kun kaikki lihakset ovat hävinneet.

Tuumasin muutama päivä sitten, että pitää ruveta katselemaan vähän maisemia eikä vain tuijottaa kengän kärkiä. Näin voi tehdä helpommilla poluilla.

Paljon on jo takana ja enemmän  on vielä edessä. Mielenkiinnolla odotamme Whanganui-joen melontaa, jonka aloitamme huomenna. Brittinuorukaisen neuvo oli hyvä. Paljon viiniä ja juustoja mukaan. Kun on sopivasti huppelissa niin ei kosket pelota. Ilon kautta!

Pohjoissaari puolivälissä ja viikko viidakossa

Tiistai 19.11.
Tänään herättiin Hamiltonin Holiday Parkissa raikkaaseen aamuun. Hengitys höyrysi, kun kävi ulkona. Plussan puolella oltiin, mutta ei montaa astetta. Lähdettiin rauhakseen liikkeelle. Lepopäivän jälkeen kävely on ollut aina vähän tahmeaa ja niin se oli nytkin. Kahden kilometrin päässä oli Hamiltonin ostoskeskus, jonne päädyttiin heti toisille aamukahveille. Ei ollakaan ihan surkeita kaupunkituristeja. Tässä kohtaa jo päätettiin ettei lähdetä urakoimaan kilometrejä. Uudet kengät tuntuivat alkuun vähän oudoilta jaloissa tukevien vaelluskenkien jälkeen, mutta nopeastihan niihin tottui. Lähinnä tuli mielikuva Martta Mäyräkoirasta, jolle on laitettu töppöset jalkaan.

Vuoria näkyvissä! 

Päästiin melko nopeasti Hamiltonin jälkeen puistoon, poluille ja laitumille. Oli rauhallista ja lämmintä. Reitti kulki Tills lookout nimisen puiston läpi ja sivusi Taituan arboretumia. Tien vierellä aidassa oli kyltti, jossa luki onnittelut 800 kilometrin kävelystä. Enää 2200 kilometriä maaliin. Todellisuudessa ei olla vielä lähelläkään 800 kilometriä. Ei siis syytä juhlaan. Virallisen tolpan mukaan tässä kohtaa on taitettu matkaa 765.

Laitumet olivat tyhjiä. Vain polun alussa oli villisti laukkaavia tarhattuja saksanhirviä. Tässä kohtaa matkaa vastaan tuli Nadine päiväreppu selässään. Nadine oli jättänyt rinkan hostelliin, mennyt bussilla polun toiseen päähän ja käppäili kilometrit talteen kevyemmällä varustuksella. Liftaamalla pääsee taas takaisin polulle jatkamaan siitä mihin on jäänyt. Tätä pitkää vaellusta voi tehdä monin eri tavoin.

Tämän tuimailmeisen kaverin kanssa ei onneksi oltu samalla puolella aitaa. 

17 kilometrin kohdalla tultiin Whatawhata nimiseen kylään, jossa pysähdyttiin Village cafe & eatery - nimiseen kahvilaan. Hetken sivussa kuunneltuaan moni on tullut kysymään mistä olemme. Niin nytkin. Nainen ei ollut uskoa, että haluamme kävellä huomenna Pirongia - vuorelle ja tarjosi kyytiä. Kieltäydyttiin kohteliaasti ystävällisestä tarjouksesta. Nainen olisi antanut vielä puhelinnumeronsa, jos tultaisiin toisiin ajatuksiin. Lasten kanssa kotona ollessa joutaa kuulemma kuskaamaan. Kun ei otettu numeroakaan, niin lopulta nainen tuumasi, että jos näen teidät huomenna, niin nappaan teidät kyytiin. En tiedä, minne rouva meidät olisi vienyt, huipulle kun ei pääse autolla. Ilman reppua saat kulkea täällä ihan rauhassa, mutta kun ihmiset näkevät sinut vaellustamineissa, niin alkaa ihan mahdoton huolenpito.

Karamu Valley Lodge 

Päivän kävelysaldo oli tänään järkevästi 24 kilometriä ja päädyttiin mukavaan ja viihtyisään Karamu Valley Lodgeen yöksi. Vastaanottokomiteassa oli viisi ystävällistä koiraa. Kaksi noutajaa, 15-vuotias pointteripappa ja kaksi pikkukoiraa juoksivat suloisessa sekamelskassa kohti. Paikan omistaja Paul toi meille lasit vettä ja jutusteltiin tovi niitä näitä ennen majoittumista. Otettiin yöksi pieni hytti, jossa on kerrossänky.  Huomiseksi on luvattu vesisadetta. Eipähän tarvitse huomenna kantaa märkää telttaa vuorelle. Kiipeämisessä saattaa olla tekemistä ilman lisäpainoakin.

Pihapuussa istui paikallinen kuningaskalastaja, joka oli kovin väritön ja tuimailmeinen lintu. 

Keskiviikko 20.11.
Vettä tihutti. Aamu oli kostea ja kylmä. Ensimmäisen kerran lähdettiin liikkeelle kuorivaatteissa. Laitoin jopa Marmotin kurarukkaset käteen, koska sormeni ovat aina sadekelillä valkoiset ja tunnottomat.

Täysissä kuorissa. 

Lähdettiin heti tukevasti ylämäkeen ja pian Karamu walkway vei meidät laitumille. Guthook - sovelluksessa oli varoituksia aggressiivisesta äitilehmästä ja epäselvästi  merkatusta polusta. Kuulosti lupaavalta. Tihkusade muuttui kunnon vesisateeksi. Harrin kuoritakki ei pidä vettä, joten vesi lorisi samantien takin sisäpuolelle. Arcteryxin takki on hienoinen pettymys. Jossain kohtaa Harri kaatoi takista pois taskullisen vettä.

Viiden kilometrin tiekävely toi meidät äksyjen ammujen laitumelle. Ei reittimerkinnän merkintää missään ja portti lukossa. Portin luona oli kovaan ääneen mylvivä äitilehmä, joka kohta alkoi imettää vasikkaansa. Ei tietenkään haluttu häiritä eläimiä. Kävelimme tietä eteenpäin katsoen, josko reitti menisi jostain sivummalta. Ei näkynyt merkkejä, mutta lisää lehmiä vasikoineen polun tukkeena. Mistähän sitä pääsisi polulle niin, että ei menisi liian lähelle vasikoita? Aikamme tilannetta hämmästeltyämme pujahdimme laitumelle rautalanka - aidan väliköstä. Aidassa oli lyhyt kohta, jossa ei ollut piikkilankaa ja onneksi tässä aidassa ei ollut sähköpaimenta. Päätettiin etsiä polku laitumella olevan kukkulan päältä. Hetken kävelyn jälkeen alkoi näkyä polkumerkkejä ja aidan ylitys, mutta merkit lähtivät väärään suuntaan. Polku - ja laidunsekoiluun meni varmaan 40 minuuttia. Ylhäältä nähtiin farm walk - reitti alempana, ja päästiin taas eteenpäin. Vihaisten lehmien seassa ei ole kovin kivaa etsiä oikeaa reittiä. Näillä laitumilla tuntui olevan tuijottelevia, epäluuloisia sonneja ja muita mullikoita. Yksi lähti jo tulemaan päättäväisesti kohti pari lajitoveria perässään. Tässä kohtaa tuli otettua vähän tiheämpiä askeleita ja höpöttelin samalla elukoille jotain omituista.

Sade kesti kolmisen tuntia ja kun  päästiin laidunalueilta takaisin tielle, niin aurinkokin pilkisti pilviseltä taivaalta. Onpa hyvä, että aidassa oli varoitus elukoista, jotka saattavat vahingoittaa sinua, kun olet jo pujotellut laitumella ja päässyt sieltä aidan toiselle puolelle turvaan. Kuorivaatteet reppuun ja helpotuksen huokaus. Taas selvittiin.

Oltiin taivallettu 18 kilometriä, kun Pirongia - metsäpolku alkoi. Tästä lähdettiin kohti kukkulan huippua, joka on 959 metriä meren pinnan yläpuolella. Tämä metsä oli tähän mennessä mukavin tähän asti ja 700 nousumetriin hauskuutta riitti. Pidin tällä polulla siitä, että reitti kulki suoraviivaisesti ylöspäin, kun kerran mäen päälle oltiin menossa. Ei haettu vauhtia jokaisen kumpareen pohjalta. Polun mukavalla osuudella oli 800 kilometrin merkkipaalu.

Happy 800 km Anniversary! 

Happy Anniversary! Juhlat loppuivat kuitenkin lyhyeen. Loppumatka oli ehkä pahin mutashow ikinä jyrkkään profiiliin ja mutanttijuurakoihin yhdistettynä. Suuren osan syvistä mutaisista kohdista pääsi kiertämään, mutta molemmat oltiin jossain kohtaa nilkkaa myöten upoksissa. Positiivinen yllätys oli, että Salomonit pitivät sukat kuivina. Toisin kuin Keenit, jotka olivat märät jo laitumella.

Mutaa!!! 

Pirongian huipulla oli näköalatorni, jossa käytiin nopeasti katsastamassa maisemat. Tuuli oli aika navakka eikä haluttu palella. Tästä oli lyhyt rykäys vielä autiotuvalle, jossa saadaan nyt yöpyä hyttipassilla.

Mount Pirongia summit

Pahautea - tuvassa oli 20 petipaikkaa ja tilaakin vielä reilusti. Rinkat sisälle ja kenkien pesulle. Harri uitti jo valmiiksi märät kengät kunnolla. En halunnut kastella kuivia kenkiäni, joten harjasin vedellä vaan suurimmat kokkareet pois. Gaitersit olivat yltä päältä mudassa ja ne saivat kunnon kylvyn. Tässä tuulessa ne onneksi kuivuisivat nopeasti. Tuvassa oli kuusi polkuvaeltajaa ennen meitä ja illan mittaan vaeltajia tuli muutama lisää. Edustettuna oli Intia, USA, Itävalta, Ranska, Saksa ja Englanti. Vaeltajilla on täällä monenkokoisia ja - näköisiä rinkkoja. Osalla on samaa kokoluokkaa kuin meilläkin, mutta parilla nuorella on niin pienet kantolaitteet, että ne näyttää enemmän koulurepuilta. Ja silti sinne mahtui punaviinipussi. Meillä senioreilla on vielä paljon opittavaa kevytretkeilystä. Ilma oli selkenemään päin ja vuorella oli kaunis auringonlasku. Huomenna jatketaan samaa mutarallia alamäkeen.

Auringonlasku Pahautea - hutin terassilta. 

Torstai 21.11.
Tänään on vaellettu viisi viikkoa. Mount Pirongialla oli tuulista. Lähdettiin majalta ensimmäisinä polulle. Nuoriso näyttää lähtevän aamuisin hieman rauhallisemmin liikkeelle. Sormia ja varpaita paleli kylmässä ja tuulisessa säässä. Eiköhän kohta tulisi lämmin. Edessä oli kuutisen kilometriä mutaa jyrkkään alamäkeen.

Pari kertaa noustiin takaisin 900 metriin ja laskettiin takaisin alas. Tänään muta upotti syvimmillään melkein polveen asti. Selvitettiin mutapolku kolmessa ja puolessa tunnissa alas tielle.

Mount Pirongian profiili. 

Loppumatka meni kymmenisen kilometriä hiekkatietä pitkin ja jäätiin yöksi omakotitalon pihalle, jossa Tony ja Jo tarjosivat majoitusta Te Araroa - vaeltajille. Päivään ei kertynyt kilometrejä kuin 15, vaikka aikaa kului melkein kuusi tuntia. Täällä oli  telttapaikan lisäksi tarjolla lämmin suihku, wc, päivällinen ja aamupala. Koko potti yhteensä 30 dollaria. Kuulosti mielestämme enemmän hyväntekeväisyydelle. Pihalla tepasteli kanoja ja taapersi ankkoja. Kukko kiekui takapihalla ja pihan perällä oli possuja.

Sekarotuinen Pip - koira oli yliystävällinen ja yritti päästä telttaankin ihan väkisin. Kissat kiersivät kulkijat kauempaa. Olipa hauskaa, kun teltan ulkopuolelta kuului: "Hello, Finland!" Hollannin pojathan ne siellä. Erik ja Hank olivat olleet jo viime yön täällä ja jatkaneet aamulla matkaa. He olivat kuitenkin joutuneet kääntymään matkalta takaisin lepuuttamaan Erikin polulla kipeytynyttä nilkkaa. Iltapäivän mittaan pihalle kohosi telttakylä, kun kaikki tuvalla yöpyneet löysivät tiensä samaan paikkaan.

Pihalla oli autotalli, johon oli sisustettu vaeltajien käyttöön oleskelutila puutarhapöytineen ja tuoleineen. Lisäksi löytyi käyttöön astioita, kaasukeitin, vedenkeitin ja leivänpaahdin. Jääkaapissa oli olutta, jota sai ostaa 5 dollarin hintaan. Päivälliseen kuului joka tapauksessa olut tai lasi viiniä. Talossa oli myös pyykkipalvelu. Pyykkikassi kiersi teltalta toiselle ja aamulla vaatteet odottaisivat puhtaina. Aurinko paistoi ja iltapäivä oli mukavaa oleskelua välillä porukalla ja välillä omissa oloissa.

Päivällinen tarjoiltiin autotallissa. Salaattia, pastaa sekavihanneksilla ja makkaralla, makkaraa tomaattikastikkeessa ja tuoreita sämpylöitä. Jälkiruoaksi oli jäätelöä ja sekahedelmiä. Ihan huippua! Mitä muuta vaeltaja vielä voisi toivoa?

Perjantai 22.11.
Aamupala löytyi autotallin jääkaapista. Oman farmin kananmunia, spagettia ja papuja säilyketölkessä, leipää, kahvia ja teetä. Melkein koko telttakylä oli yhtäaikaa valmistamassa aamiaista. On kyllä ihanaa saada jotain muutakin syötävää aamulla, kuin kupillinen mysliä, vaikka se olisi vain paahtoleipää, jonka päällä on paistettu kananmuna. Pavut ja muut tölkkipöperöt ei aamusta uppoa. Kaikki hävisivät omaan tahtiinsa polulle yksi toisensa jälkeen. Osa lähti aikaisin ehtiäkseen Waitomon kiiltomatoluolille. Meillä ei ollut sinne erityistä hinkua, eikä kelloon tuijottelu ole hauskaa pitkänä vaelluspäivänä. Yritettiin saada telttaa vähän kuivemmaksi, mutta turhaa touhua. Pakattiin tavarat ja lähdettiin liikkeelle.

Vihreää ja vehreää. 

Monenlaista uraa mahtui tämänkin päivän 39 kilometriin. Hiekkatieltä laidunalueille ja sieltä semimutaiseen metsään. Semimutainen polku tarkoittaa sellaista, jossa mutaa on siedettävän paljon, eikä se ole upottavassa vesiliejussa.

Semimutainen polku.

Tiilenpunaista mutaa. 

Semimutaisesta metsästä päästiin pienen pikataipaleen eli parin kilometrin farmitien läpi päivän viimeiselle metsätaipaleelle. Se alkoi laidunalueella vuoristoradalta, jossa käväistiin joka nyppylällä. Pikkuista reisijumppaa päivään, kun on muuten ollut niin tasaista.

Metsään päästyämme odotimme mutaa ja juurakoita, mutta polku oli kaikkea muuta. Ajoittain se oli kapea ja jyrkkäkin, mutta pääosin oikein mukavaa käveltävää metsäpolkua. Joku kiitorata osui matkalle. Siinä ei ollut tänään toimintaa, joten päästiin yli ilman erillisiä toimenpiteitä.

Yksi joen ylityskin oli reitillä. Siitä oli varoitus, että tulva-aikaan on etsittävä vaihtoehtoinen reitti. Ketään ei tullut meitä polulla vastaan takaisin päin eikä nyt ole pariin päivään satanutkaan, joten ei oltu huolissamme. Ranskalainen poika oli pitämässä joella taukoa, kun tulimme paikalle ja kertoi, että oli vaan kävellyt kengät jalassa yli. Paikka oli kaunis ja ylitys oli lähinnä virkistävä pulahdus viileään veteen. Vesi ylettyi vain polvien korkeudelle.  Ylityspaikan jälkeen oltiin tarkkana. Pohjoissaaren viimeinen kilometritolppa on 1695 eli tänään ollaan saaren puolivälissä. Fanfaarit tulivat 847,5 kilometrin kohdalla keskellä metsää.

Pus! Pohjoissaari puolivälissä! 

Matka oli tänään pitkä ja viimeiset viisi kilometriä käveltiin pizzan kuva silmissä Waitomoon. Nuorisovaeltajaa taisivat pääsääntöisesti majoittua tupaan, joka jäi 1,5 kilometrin päähän kylästä, mutta me tulimme Holiday Parkin teltta-alueelle. Halusimme tulla kylälle syömään ruokaa ja leirintäalueelle pesemään pyykkiä. Ruoka oli to do - listalla ensimmäisenä. Laitettiin teltta pystyyn kuivumaan ja lähdettiin tien toiselle puolelle Tomo bar & Eateryyn pizzalle ja hampurilaiselle. Oli perjantai - ilta ja baari oli täynnä paikallisia isäntiä ja emäntiä oluttuopin ääressä. Paikassa oli leppoisa tunnelma ja nenän edessä oli paras vegepizza aikoihin kaikkine juustoineen.

Kello oli jo niin paljon, että piti rientää suihkuun ja pyykille. Pyykkitupa olikin suosittu paikka ja kaikki pesukoneet päällä. Yksi kuivausrumpu seisoi tyhjänä, joten käytiin nyrkkipyykille. Vaellusvaatteet olisi kuitenkin saatava kuivaksi ja aamulla taas päälle. Istuttiin keittiöön syömään sipsejä, lataamaan akkuja ja kirjoittamaan blogia. Huomista vaellustakin pitää vähän vielä miettiä. 

Lauantai 23.1.
Olipa mukava vetää puhtaat vaellusvaatteet aamulla päälle, vaikka tietää, että tämän päivän jälkeen ne on taas ihan kurassa. Sukat on kuitenkin muutaman kävelypäivän jälkeen ihan pahvisen tuntuiset. Ilmankosteus on täällä niin korkea, että ilman kuivausrumpua on vaikea saada vaatteita kuivaksi. Tälle päivälle oli luvattu lämmintä 28 astetta. Seitsemän astetta enemmän kuin eilen. Sen lisäksi, että paita kastuu heti kättelyssä, UV - säteily on täällä ihan omalla tasollaan. Aurinkorasva kuivuu iholle valkoiseksi jauheeksi. Iho palaa helposti ja vanhenee sata vuotta.

Pirulliset piikkipuskat. 

Aamupalaa oli tarjolla tien toisella puolella olevassa kahvilassa ja sen Team Voikkaa käytti hyväkseen. Liikkeelle lähdettiin muna - pekoni paahtoleipien ja kahvikupillisen turvin. Reitti kulki tänään tyylillä laidun, ylämäki, alamäki, laidun, ylämäki, alamäki ja niin edelleen. Alussa polku oli kapea. Vain tennarin levyinen ura, jota reunusti raapivat piikkipuskat. Se kiemurteli jyrkästi jyrkänteen reunalla, joten mentiin kieli keskellä suuta ylöspäin. Hiki virtasi. Polku oli kuitenkin kuiva eikä mutaa nimeksikään.

Laitumilla oli hidasta kulkea. Polkumerkinnät olivat välillä kateissa ja aitojen ylityspaikat huteria. Loppu etapin reitti merkinnät olivat aivan eri paikassa missä sovelluksen polku kulki. Turhauttavaa häröilemistä. Onneksi ensimmäisenä kylälle tullessa löydettiin jäätelökioski. Koko kylässä oli sähkökatkos, eikä kahvia ja jäätelöä ollut saatavilla. Jäätiin kuitenkin limsalle. Oltiin jo laitettu rinkat selkään ja lähdössä jatkamaan matkaa. Toivotin hauskaa päivää ja toivottavasti saavat kioskille sähköt pian takaisin PIM, sähköt tulivat samalla hetkellä. Pitäisi toivoa useammin. Kannatti ottaa rinkka selästä ja syödä oikeista marjoista tehdyt jäätelöt. Oli ehkä paras jäätelö ikinä.

Tämä seuraava etappi oli 16 kilometrin päässä oleva kaupunki Te Kuiti, jossa oli useampikin iso marketti. Täydennettiin ruokareput niin, että selvitään kuusi päivää omilla eväillä. Tortilloja, tonnikalaa, salaattia, mysliä, kahvia, pähkinöitä, välipalapipareita ja Nutellaa. Tonnikala on ollut jäähyllä kuukauden eli melkein koko ajan, koska pussituotteet on ihan kamalan makuisia ja tölkkejä on ikävä kantaa mukana. Nyt tehtiin kuitenkin poikkeus,että saadaan tortillan väliin muutakin kuin salaattia. Sivistyksen ohi ei voi kävellä syömättä. Varsinkaan, kun oli menossa viiden päivän metsäosuudelle. Pysähdys tällä kylällä kesti siis hieman pidempään. Oli tosin muutenkin hyvä pitää taukoa tällä helteellä, kun lämpötila alkoi taatusti kolmosella.

Te Kuitin kaduilla.

Reitti jatkui Mangaokewa- joen vartta koko loppupäivän ajan. Mukavaa, helppokulkuista ja idyllistä.

Yöksi jäätiin puskaleiriin joen rannalle. Alun perin suunnittelimme kävelevämme pari kilometriä pidemmälle seuraavaan leiripaikkaan, mutta edellä menevillä nuorisovaeltajilla on kaikilla oma teltta ja paikkoja on siellä rajatusti. Meidän linnamme ei ehkä enää mahtuisi, jos siellä on jo kahdeksan telttaa. Joesta sai mukavasti vettä suodattimen läpi. Tehtiin tosin tuplavarmistus ja laitettiin vedenpuhdistustabletit perään. Täällä on ollut eläinten raatoja vesistöissä ja yksi näkyi nytkin virran vieressä. Viileä vesi teki hyvää vaelluskengissä paistuneille jalkaterille ja vaikka uimaan ei päässyt, niin hiet sai huuhdottua pois. Oli ihanan rauhallista. Parikymmentä lammasta laidunsi rinteessä ja vuohiakin kuului olevan jossain lähistöllä.

Koti joen rannalla. 

Sunnuntai 24.11.
Herättiin joen rannalta omissa oloissamme. Tänne ei eksynyt enää illan mittaan ketään muita vaeltajia. Lampaat katselivat hämmästyneinä kauempaa. Aamu oli pilvinen ja kostea. Teltta oli litimärkä eikä muuksi muuttunut. Lähdettiin ajoissa liikkeelle, koska rantapolkua oli vielä pitkä pätkä jäljellä ja yöpaikka oli hieman hakusessa. Polulla oli yli polven korkuista märkää heinää, mikä tarkoitti sitä, että kengät ja säärystimet olivat heti märät. Housutkin kastuivat puoleen reiteen. Harrin kengät kastuivat läpi jo puolen kilometrin jälkeen ja minun jalkineeni kestivät kuivana pari tuntia pidempään.

Luonnon muovaama esterata. 

Polku ei ollut tänään läheskään yhtä rentouttava kuin eilen. Se kiemurteli vaelluskengän levyisenä liukkaana ja mutaisena jyrkällä rantapenkereellä. Välillä otettiin vauhtia laidunmaiden kautta.

Vajaan viiden tunnin kävelyn jälkeen 12 kilometrin polku oli selätetty ja reitti jatkui laidunten välistä tietä pitkin. Maatilan läheisyyteen oli rakennettu hieno leiripaikka. Katoksessa oli piknikpöytä ja vesipiste, pihalle oli pystytetty pyykkinarut. Tähän oli liian aikaista leiriytyä, mutta nostettiin likomärkä teltta narulle kuivumaan. Molempien sukista tuli puristamalla vettä, joten pyykkinarulle pääsivät nekin hetkeksi.

Oltiin jo pieni välipala nautittu, kun paikalle tuli muitakin vaeltajia. Englantilainen pariskunta oli uusi tuttavuus ja pian perässä tuli Hollannin pojat ja Itävaltalainen Ralph. Mietittiin porukalla leiripaikkaa ja kaikki olivat jäämässä 902 kilometrin kohdalla olevan metsäuran varteen. Se oli pienen puron kohdalla, joten vettäkin oli saatavilla.

Happy 900 km Anniversary! Naamoista näkee, että on ollut astetta rankempi päivä. 

Loppumatka käveltiin hiekkatietä pitkin. Aurinko paistoi kuumasti ja hiki virtasi. 900 kilometriä tuli täyteen vähän ennen leiripaikkaa, jonne tultiin reilun kahdeksan tunnin patikoinnin jälkeen. Puron ylittävällä Raepahun sillalla oli vastassa pari tuttua nuorisovaeltajaa, jotka opastivat meidät saman uran varteen, johon olivat jo omat majoitteensa laittaneet. Paikka oli täynnä villivadelman tyylistä pusikkoa, josta levisi teräväpiikkisiä liaaneja ympäriinsä. Katsottiin, ettei niitä jää teltan alle. Ne tulevat läpi teltan lattiasta ja puhkaisevat ikävästi ilmapatjan. Paikka oli kuitenkin kuivaa mäntymetsää ja pienen mäen päällä. Käytiin purossa peseytymässä, virkistäytymässä ja hakemassa vettä. Päivälliseksi syötiin tortillat tonnikalalla ja salaatilla höystettynä.

Maastopäivällinen

Vaikka en erityisemmin Nutellasta pidäkään, niin lusikoin sitä sujuvasti jälkiruoaksi suoraan purkista kahvin kyytipoikana. Pian uralle oli noussut telttakylä ja tuttuja naamoja löytänyt paikalle.

Telttakylä villiintyneen metsäuran varrella. Ylempänä oli toinen samanlainen telttajono. Sopu sijaa antaa. 

Maanantai 25.11.
Reitti jatkui hiekkatietä pitkin. Maisemassa ei ollut mitään muuta erikoista kuin kaukana horisontissa näkyvä kaunis vuoristo. Aurinko paistoi kuumasti heti aamusta ja hiekka pöllysi aivan valtavasti, kun joku ajoi ohi. Vähän ennen viime yön leiripaikkaa oli iso hakkuutyömaa ja tiellä liikkui paljon tukkirekkoja ja työkoneita.

Juomatauolla seurattiin  erikoista liikenneruuhkaa. Ensimmäisenä vastaan tuli pelokas lammas, takana ajoi rekka ja viimeisenä kaksi maatalon ajopeliä. Lammasparka. Se ei tiennyt minne olisi poukkoillut, kun vastaankin tuli ihmisiä. Paikalliset paimenkoirat matkustavat tottuneesti autojen lavoilla.

Tottahan tähänkin päivään asfalttitietä mahtui, mutta onneksi vain seitsemän kilometriä. Tiellä oli rauhallinen liikenne. Paitsi, että ne tukkirekat porhalsivat sielläkin täyttä häkää molempiin suuntiin.
26 kilometrin päivä riitti tässä helteessä. Lämpötila alkanee taas kolmosella. Päästiin tieltä Pureora  Forestin alueelle, josta jatketaan matkaa Timber Trailille ja kohti tuhannen kilometrin paalua. Majoituttiin Ngaherengan leirintäalueelle,  jossa ei ole mitään palveluita. Vessa löytyi ja vesipiste, jossa ei ole suoraan juomakelpoista vettä.

Kävin suihkussa maastopyörien pesupaikalla, josta sai laskettua letkusta kylmää vettä. Se oli virkistävää!

Kuvassa taka-alalla "Biosecurity control" eli pesupaikka, jossa maastopyörät puhdistetaan ennen polulle lähtemistä. Toimi loistavasti myös suihkuna. 

Nuoriso jatkoi muutaman kilometrin eteenpäin pienelle shelterille, mutta Hollannin pojat olivat tehneet meidän kanssamme saman ratkaisun ja pystyttivät telttansa naapuriin. Erik ja Hank tavattiin ensimmäisen kerran lokakuun viimeisenä päivänä ja ollaan siitä asti menty eteenpäin aika lailla samalla rytmillä.

Hollannin pojat Hank ja Erik. 

Muun polkuperheen naamat ovat vaihtuneet aika ajoin ja se on oikeastaan ihan mukavaa. Kävellään mieluiten ihan kahdestaan, mutta ihmisiä on hauska tavata illalla leiripaikoissa. Iltapäivä meni mukavasti makuupusseja ja - alustoja kuivatellessa eikä lepokaan ollut pahasta.


Tiistai 26.11.
Teltta on saatu pakattua kahtena aamuna kuivana rinkkaan. Oltiin tyytyväisiä siitä, että oltiin jääty tänne yöksi eikä jatkettu eilen helteellä yhtään pidemmälle.

Näyttävä Timber Trailin sisäänkäynti. 

Meitä hemmoteltiin nyt pilvisellä säällä ja hyvällä polulla. Timber Trail on mukavasti rakennettu. Se nousee ylös monta sataa metriä, mutta kiertää loivasti ylöspäin.

Polun korkein kohta oli 971 metriä meren pinnan yläpuolella 14 kilometrin kohdalla. 

Polku on samalla myös maastopyöräreitti. Aamupäivällä polulla oli näin arkena rauhallista, mutta puolenpäivän jälkeen alkoi hulina. Koululuokka oli opettajineen maastopyöräretkellä ja liuta poikia viilletti ohi enemmän ja vähemmän hurjapäisesti. Kaikki tervehtivät tai kiittivät, kun väistimme. Tavattiin hurjapäät pariinkin otteeseen, kun pojat joutuivat ajamaan jyrkimmät alamäet ohjatusti. Hauskoja kavereita.

Polku oli tänään helppokulkuinen ja matkalla oli jos jonkunlaista opastaulua kasveista, linnuista, kulttuurista ja rakentamisesta. Taitettiin matkaa 40 kilometriä. Helpoin pitkä kävelypäivä tähän mennessä.

Puut ovat täällä valtavan kokoisia. 

Kilometri ennen leirintäaluetta oli Timber Trail's Lodge, johon kaikki edellä menijät olivat jo pysähtyneet pizzalle ja oluelle. Sinne kurvasimme mekin pizzan kuvat silmissä. Samalla sekunnilla lodgen pitäjä ilmoitti, että pizzat on loppuun myyty. Se niistä pizzoista. Mitään muutakaan ruokaa ei ollut myynnissä. Emme antaneet mokoman lannistaa, vaan palkittiin itsemme hyvästä  kävelypäivästä Spritella, oluella ja pussillisella perunalastuja. Huone lodgessa olisi maksanut 150 dollaria per nuppi, emmekä keksineet yhtään hyvää syytä maksaa siitä niin paljon, vaikka hintaan olisi sisältynyt päivällinen ja aamupala. Paikan oikeat asiakkaat olivat tulossa päivällisellä, joten otimme rinkat selkään ja lähdimme etsimään telttapaikkaa. 700 metrin päässä oli muutaman dollarin leirintäalue ilman palveluja. Ensimmäisessä tolpassa oli kuitenkin ilmoitus Camp Epicistä, jossa luvattiin kuuma suihku, vesivessa ja aamupala 25 dollarilla henkilöltä. Paikka oli seuraavan kilometritolpan kohdalla eli vain 300 metriä leirintäalueesta eteenpäin. Uteliaisuus voitti ja kuuma suihku houkutteli katsomaan miltä Camp Epic näytti. Tieltä katsottuna paikka ei näyttänyt kummoiselta, mutta vastassa oli hauska nuori mies lyhytkarvaisen saksanseisojan  pennun Meekon kanssa. Meeko osoittautui aktiiviseksi huliviliksi.

Rasavilli pentu umpiunessa. 

Telttapaikka maksoi lopulta yhteensä vain neljä kymppiä. Vessat olivat ylelliset. Isot pyöreät peilit mustalla seinällä, uudet puiset allastasot, jonka vieressä kosteuspyyhkeitä ja mustat saippuapullot. Vessoissa oli ilmanraikastinta. Ihan kuin vaeltajan  Hiltoniin olisi astunut. Täällä oli myös inva - wc.

Iltapäivän auringonpaisteen jäljiltä suihku oli testattava heti alkuunsa ja kuuma suihku oli hyvä. Yleisilme oli siisti. Omasta eväsrepusta löytyi tortillat, tonnikalat ja nuudelit. Ja jälkkäriksi espressokahvit. Keittiökatoksessa oli uudet puutasot, keittolevyt, pannut ja kattilat. Astioita löytyi lautasista, viinilaseihin ja kaikki mitä keittiössä tarvitaan. Aamupalatarvikkeet oli valmiina keittiössä. Olipa ihan mahtavaa eksyä tänne! Oltiin ainoat asiakkaat. Nuoret jäivät naapuricampiin. Se ei oikeastaan haitannut yhtään, koska keittiössä oli kaksi latauspaikkaa, joista sai ladattua suoraan USB - kaapelilla ja se riitti meille oikein hyvin. Camp Epic oli ollut toiminnassa vasta kolmisen viikkoa. Paikka on maastopyöräilijöille suunnattu ja ruohokentälle oli pystytettynä yhdeksän safaritelttaa, joista olisi voinut lunastaa itselleen yöpaikan. Keskellä kenttää oli iso tulipaikka ja istuimet. Ilta-auringon laskiessa Camp Epicissä oli kaksi oloonsa tyytyväistä vaeltajaa.

Taivastelua. 

Taivaalla näkyi kaksi kirkasta tähteä. Meille kerrottiin, että ne ovat planeettoja. Venus ja Merkurius. Illan pimetessä teltan oviaukosta näkyi kaunis tähtitaivas.


Keskiviikko 27.11.
Aamu oli jäätävän kylmä. Olisin helposti voinut jäädä makuupussin syövereihin, mutta edessä oli yhtä pitkä kävelypäivä kuin eilen. Ja vielä vähän pidempikin. Timber Trail on 84 kilometrin reitti ja kävellään se nyt kahdessa päivässä.
Camp Epicin omistaja sanoi heräävänsä aamulla seitsemältä avaamaan alueen portin, mutta jos lähdetään aikaisemmin, niin voidaan vaan kiivetä yli. Tottahan toki, täti on kova kiipeilemään aitojen päällä. Ketään ei näkynyt ja touhuiltiin aamupala kaikessa rauhassa. Paahtoleipää, paistettuja kananmunia ja mysliä kookosmaidolla. Pikakahviakin oli tarjolla, mutta en koske siihen niin kauan, kun omassa eväskassissa on espressoa. Teltta oli vetisin ikinä tämän reissun aikana. Se ei ehtinyt aamupalan aikana kuivua yhtään ja painoi varmaan viisi kiloa enemmän. Ei auta, koti rinkkaan ja menoksi. Alueen sisääntuloportti oli vielä lukossa, joten kiivettiin sitten yli ja tallennuttiin valvontakameraan.

Reitillä oli 18 siltaa, joista ties kuinka moni oli riippusilta. Ei pysytty laskuissa. 

Sormia paleli ensimmäiset neljä kilometriä, vaikka aurinkokin pilkisti jo puun latvojen yläpuolella. Loppupäivän aikana ei sitten enää ollutkaan moista haastetta. Saatiin nauttia subtrooppisesta kesähelteestä koko rahan edestä. Polku oli mukava ja rento kävellä aikaisempiin polkukokemuksiin verrattuna ja ainoastaan kuumuus vei voiton vaeltajista. Reitti kulki vanhaa puunkuljetusrautatien pohjaa ja varjoisia kohtia ei juurikaan ollut. Käveltiin siis paikallista ratapenkkaa ja sehän sopi kuusaalaisille. Ihan kuin kotonaan olisi ollut.

Reitti kulki rautatietunnelin kautta. 

The Orangue Spiral

Lounastauolla pystytettiin teltta kuivumaan ja saatiin ylimääräiset kilot karistettua kyydistä.

Tänään tuli tuhat kilometriä täyteen! Jokainen saavutettu satanen on tuntunut aivan mahtavalta, mutta ensimmäisen tonnin kohdalla oli ihan käsittämätön tunne. Jos olisi lähtenyt kävelemään kotoa kohti pohjoista, niin olisi viittä vaille Kilpisjärvellä.

Edellä vaeltaneen tuhannen kilometrin juhlat. 

Tuhat kilometriä!!!! Wuhuu!!! 

Viimeiset kilometrit ovat aina pisimmät, mutta lopulta päästiin polun loppupäässä 1006 kilometritolpan kohdalla olevalle leiripaikalle, jossa oli jo paljon telttoja. Suurin osa uusia tuttavuuksia. Nyt sai syödä eväsrepusta niin paljon kuin jaksoi, sillä huomenna ollaan sivistyksessä.



Torstai 28.11.
Tänään on taas juhlapäivä. Kuusi viikkoa sitten lähdettiin liikkeelle ja 12 viikkoa on jäljellä. Tälle päivälle ei ollut sen tarkempaa suunnitelmaa, kuin kävellä Taumarunuihin ja sopia kanootin vuokraus. Ollaan viittä vaille ihmisoikeusjoki Whanganuilla, josta kirjoitin aikaisemmin Inkkarit kanootissa - blogissa. Reitti jatkui hiekkatietä, jossa oli kiviä kuin kuulalaakereita. Ei kaikkein miellyttävintä alustaa jalan alla, mutta matkaa oli tänään vain 26 kilometriä. 15 kilometrin kohdalla tultiin kuin tyhjästä Okahukuran kylään ja ensimmäisenä vastaan tuli kahvila. Se oli kuin keidas erämaassa.

Taane's Manor

Okahukuran kylä. 

Kahvin, toastin ja jäätelön virkistämänä jatkettiin matkaa ja tiekin muuttui päällystetyksi. Matkalla päätettiin pitää huomenna lepopäivä ja tauolla varattiin yöksi huone motellista. Kuinka ollakaan, Taumarunuissa osuttiin ensimmäisenä McDonaldsille täydentämään energiavarastoja. Alexander Spa Motel olikin varsin vaeltajaystävällinen paikka. Meidät saatettiin huoneeseen ja matkalla esiteltiin pesula, joka todellakin tuli nyt tarpeeseen. Vaikka merinovilla ei haise, niin vaatteissa on silti märän villan haju. Tuulettaminen näissä kosteissa keleissä ei aamuisin ja iltaisin ole kovinkaan perusteellista. Meille näytettiin myös paikka, jossa voimme kuivata teltan. Taas tarpeellista ja miellyttävää asiakaspalvelua. Teltta lähti aamulla matkaan läpimärkänä ja mietittiin, että minneköhän kadun kulmaan se saadaan levitettyä. Omistaja auttoi levittämään teltan kuivausorrelle. Saatiin vielä ohjeet mistä löytyy Outdoor - kauppa. Kaasupatruuna pitää käydä ostamassa, joten hyvä tieto tämäkin.

Seuraava yö viihtyisästi motellissa. 

Soitin eilen kanoottifirmaan ja saatiin ohjeeksi olla 15.30 supermarketin luona, josta saadaan kyyti ja ohjeet. Tavattiin kaupan edessä useita tuttuja ja vähän tuntemattomampiakin vaeltajia. Pienen tiedustelun jälkeen sovittiin, että ollaan huomenna samaan aikaan samassa paikassa ja yövytään seuraava yö Taumarunui Canoe Hire and Jet Boat Tours - firman luona. Lähtöpäivänä saadaan ohjeet ja opastukset reitille. Kuulemma vain ykkösluokan koskia, vähän kakkosluokkaa lopussa ja iso kanootti. Helppoa! Team Voikkaa oli ylipuhuttu. Whanganuin kansallispuiston leiripaikat varataan myös etukäteen huomenna. Mahtavaa! Huomenna ollaan iltapäivällä kädet täynnä ruokakasseja odottamassa kyytiä kanoottilaiturille.