Whanganui - joen valloitus

Perjantai 29.11.
Ollaan herätty ilman herätyskelloa puoli kuuden aikoihin joka aamu. Lepopäivä ei tehnyt poikkeusta. Ei kumpikaan nukuttu motellissa erityisen hyvin ja jossain vaiheessa kävi mielessä, että ottaisikohan makuupussin ja menisi ulos nukkumaan. Omassa teltassa nukuttaa yleensä kaikkein parhaiten.

Vaellustukka ja reissuparta. 

Joku teistä on nähnyt Harrilla pitkät hiukset, mutta itse en ole aikaisemmin nähnyt koskaan Harrilla näin paljon karvoja päässä. Vanhin nuorisojäsen sanoi jo tovi sitten, että Harri näyttääkin jo ihan papalta. Mikäs siinä, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyy keväällä.

Viihtyisiä kahviloita riittää. 

Lepopäiville ei olla järjestetty mitään erityistä ohjelmaa. Täälläkin olisi jos jonkinlaista turistikohdetta, mutta kahvilla istuminen tuntui nyt kaikkein parhaimmalta vaihtoehdolta. Rinkat saatiin jättää motelliin päivän ajaksi säilytykseen. Ruokakaupan lisäksi meidän ei tarvinnut etsiä kuin apteekki ja retkeilyliike, vaikka Black Friday - tohina oli täälläkin täydessä vauhdissa. Taumarunuista löytyi Seriously Outdoors, joka oli metsästys-, kalastus- ja retkeilyliike. Sieltä ei tarvittu muuta kuin kaasupatruuna ja Harrin puhelimeen vedenpitävä kotelo. Muut varusteet menevät tynnyreihin, mutta puhelinta saattaa tarvita matkalla. Hietasääskien puremat ovat kutisevia, jos niitä yhtään erehtyy koskemaan. Antihistamiineja oli mukana vain viiden tabletin pakkaus ja ne oli jo nautiskeltu, joten käveltiin vielä apteekin kautta.

Näitä herkkumääriä ei olisi saatu sullomallakaan rinkkoihin. 

Supermarketista lähti mukaan kaksi kassillista ruokaa, koska nyt niitä ei tarvitse kantaa. Hedelmiä, salaattia, tomaatteja, erilaista leipää, Weetabixia, hilloa ja kaikkea mitä tynnyriin mahtuu. Onpa mukava lähteä melomaan. Tästä eteenpäin on monta eri vaihtoehtoa. Tongario crossing, joka on taatusti upea reitti. Tulivuori  on tunnettu Taru sormusten herrasta - elokuvan Mordor ja Mt. Doom - kohtauksista. Polun lähtöpisteeseen on mahdollista mennä monilla eri kulkuneuvoilla ja se vetääkin massoittain päiväturisteja. Toiset kiertävät vuoren kansallispuistossa ja tämä kuulosti melko samanlaiselta epistolalta kuin muutkin polut tähän mennessä. Pipirikistä Manganuihin reitti kulkee aivan joen vieressä. On ihan ainutlaatuinen kokemus päästä melomaan kanootilla Whanganui - jokea pitkin ja halusimme ottaa kaiken irti tästä mahdollisuudesta. Reitin alkupäässä on paljon pieniä ykkösluokan koskia, joten vesi pärskyy. Siitä eteenpäin on rauhallisempaa vettä, kunnes reitin lopussa tullaan kohti merta. Tästä viikoksi eteenpäin on luvassa epävakaista ja usein se tarkoittaa myös sitä, että vuorilla on pilvistä tai sumuista. Ei oikeastaan edes mietitty muuta vaihtoehtoa, kuin kanoottihommat. Saa nähdä kuinka meille käy.

Kanoottifirman logistiikkaa. 

Kanoottivuokrausfirman heppu tuli sovittuun aikaan hakemaan meitä ja ruokakasseja. Samaan kyytiin tuli useita muitakin Araroa - vaeltajia ruokakasseineen. Paikan päällä oli tupa täynnä porukkaa. Osa lähti vielä vaeltamaan ja meloo lyhyemmän reitin. He varasivat kanootit ja toivat melontaosuuden ruoat tänne jo valmiiksi. Saimme kartat ja jokainen ryhmä oman reittisuunnitelmansa. Meillä oli Harrin kanssa aika selkeä suunnitelma, joten se oli nopeasti tehty. Kanoottifirman rouva ympyröi karttaan majoituspaikat ja samalla varattiin majoitukset etukäteen kansallispuiston alueelta. Ne maksoivat 20 dollaria / henkilö /yö.

Koti Taumarunui Canoe Hire & Jet Boat Tours - pihalla. 

Laitettiin varmuuden vuoksi teltta pystyyn heti ensimmäiseksi, kun kuunneltiin lähestyvää ukonilmaa, joka kuitenkin jyrähtelystä huolimatta kuivui kasaan, eikä sadetta tullut lainkaan.  Täältä on aamulla kätevintä lähteä alas joelle ja asiakkaat saavat telttailla täällä ilmaiseksi. Pakattiin kaikki varusteet valmiiksi aamua varten vesitiiviisti. Saimme viisi pientä tynnyriä, joihin pakattiin ruoat ja omat varusteet. Rinkoille otimme kuivasäkit, jonne saatiin laitettua myös sauvat, vaelluskengät ja teltta. Ospreyn rinkat eivät olisi mahtuneet kumpikaan isoon tynnyriin ilman, että taivuttelee rautaista kehikkoa. Paikalle ilmestyi myöhemmin myös Nadine, joka on ollut meitä jonkun aikaa päivän jäljessä. Oli mukava vaihtaa kuulumisia, mutta tiemme erkanevat taas huomenna. Uusina tuttavuuksina naapurissa telttailee mainio saksalainen nuoripari. Vastikään 20-vuotta täyttäneet nuoret olivat kolme päivää sitten ostaneet ukulelen ja istuivat teltan vieressä tynnyrien päällä soittamassa ja laulamassa. Ihan loistavia tyyppejä! He lähtevät huomenna joelle, mutta eri paikasta. Samaan aikaan meidän kanssamme lähtee kajakilla intialainen kaveri, johon ollaan törmätty ensimmäisen kerran Pirongia-vuorella ja saksalainen pyöräilijämies, joka asuu Tanskassa. Lisäksi kaksi saksalaista vaeltajaa hyppää yhteiseen kanoottiin. He melovat kuitenkin omana ryhmänään. Kaksi porukasta lopettaa melontaosuuden jo Pipirikiin ja kaksi jatkaa Whanganuihin kuten me.

Whanganui - joki näkyvissä. 

Lauantai 30.11.

Heräsimme sumuiseen ja kosteaan aamuun. Teltassa oli valtavasti tilaa, kun kaikki tavarat oli ulkona tynnyreissä. Aamupalaksi oli kiivejä, bageleita ja juustoa. Kiivit ovat täällä älyttömän hyviä. Aamupalamyslistä on nyt viikon tauko, jotta jaksaa sitä taas vaellusaamuina pupeltaa. Majoitusvarusteet oli nopeasti siirretty omaan tynnyriinsä ja teltta purettu.

Aamusumussa jokea ei juuri näkynyt. 

Oltiin tapamme mukaan puoli tuntia etuajassa aamubrieffissä. Oltiin tosin eilen sovittu, että jos mennään vähän aikaisemmin aamukahville ja pakkaukset on saatu valmiiksi, niin saadaan välittömästi briefin jälkeen kyyti joelle ja päästään lähtemään. Hyvä diili! Täällä ei juotukaan mitään pikakahvia, vaan koneesta oikeaa espressoa.

Lähtöohjeistus kesti tunnin ja siinä käytiin läpi videoilta haastavia paikkoja, yleisimpiä virheitä, oikeita linjoja, oikeita toimintatapamalleja ja paljon muuta. Jännittävää!

Ohjeiden jälkeen sovitettiin pelastusliivit. Henkilökunta tarkasti, että ne ovat oikean kokoiset, jonka jälkeen saatiin lupa lähteä. Hypättiin jonkunlaisen maatalousmönkijän kyytiin, haettiin tynnyrit ja mentiin rantaan. Siellä sidottiin tynnyrit ja kuivapussit kiinni ja annettiin vielä näytöt, että osataan kääntää kanootti. Sen jälkeen meille toivotettiin hyvää matkaa.

Kosket alkoivat heti alkumatkasta. Wuhuu! Vesi roiskui ja kuohusi. Tätä luonnon huvipuistoa en olisi jättänyt väliin mistään hinnasta. Vauhtia riitti. Joessa on paljon kiviä sekä näkyvissä että pinnan alla. Vesi on ruskeaa eikä pinnan alla olevia kiviä näe lainkaan. Lisäksi on väisteltävä puunrunkoja ja vedenalaisia penkkoja. Tällä hetkellä vesi on matalalla ja keskellä kuohujakin kanootti otti pohjakosketuksia. Käytössä on tasapohjainen Oldtown Discovery- polyeteenikanootti, joka on pohjanaarmuista päätellen jo aiemminkin käynyt kivillä. Isoimmat tyrskyt tulivat kasvoille ja pienemmät syliin. Harrilla oli takana ajoittain vettä nilkkojen yläpuolelle asti. Koskien jälkeen kauhottiin vettä pois kanootista siihen tarkoitetuilla kanisterilla. Aurinko paistoi ja vesi oli lämmintä. Kippari hoiti homman tyylikkäästi kotiin. Edessä oli helpompaa. Piti vain tähystää akanvirtoja ja kauhoa vauhdilla, että kanoottia saa ohjattua ja kuljetaan nopeammin kuin virta.

Koti Poukariassa. 

Tämän päivän reitillä ei ollut mitään mielenkiintoisia kohteita. Heti 1,5 tunnin melonnan jälkeen olisi ollut kahvila, mutta ei maltettu vielä pysähtyä. Päivän 36 kilometrin matkaan oli arvioitu menevän kuusi tuntia. Olisi voinut mennäkin, jos oltaisiin pysähdytty matkalla kahville ja lounaalle. Ei pysähdytty. Myötävirtaan ja pelkkiä koskia meloessa saatiin matkaan kulumaan tänään kolme ja puoli tuntia. Rantauduttiin Poukariaan, jossa laitettiin teltta kuivumaan ja keitettiin päiväkahvit. Kyytipoikana Digestive - keksejä, Nutellaa ja kiivejä. Aika rentoa. Oltaisiin voitu meloa pidempiäkin päiviä, mutta luulen että huomenna on kylkivälit kipeänä tästäkin kauhomisesta. Näissä olosuhteissa pitää toki huomioida, että kaatumiset ja karille ajot vievät oman aikansa.

Team Voikkaan tynnyrilogistiikka. 

Melontavarusteista pitää myös muistaa huolehtia. Kanootti tyhjennetään ja sille jätetään löysään kiinnitysköyteen varaa nousta nousevan veden mukana. Kanootti nostetaan vedestä sille tasalle, missä kasvaa nurmikkoa, koska vesi ei useimmiten nouse sinne asti. Rankkasateet tosin nostavat veden pintaa puoli metriä tunnissa. Poikkeuksiakin siis on, kun Uudessa-Seelannissa ollaan. Viime kesänä joen pinta oli noussut yön aikana 11 metriä ja retkeilijöitä pelastettiin puurajan tasalta. 

On mahtavaa, että päästiin kesällä harjoittelemaan kanoottimelonnan perusasioita kotona. Oli paljon helpompi lähteä Whanganuin koskiin, kun oltiin jo istuttu samassa kanootissa, vaikka ei Pessankoskea kummempaa kuohua lasketukaan. Kiitos vielä Petterille, joka auttoi hakemaan Bob Specialin, kun oma auto oli jo myyty.

Oltiin iltapäivään asti kahdestaan Poukariassa. Toisesta paikasta liikkeelle lähtenyt kanadalainen parivaljakko tuli myöhemmin iltapäivällä ja neljä tuttua vaeltajaa alkuillasta. Toinen kanoottipari oli ajautunut kivelle ja joutunut tovin irrottelemaan kanoottia. Intialainen kaverikin oli kiepsahtanut kajakilla ja jäänyt kuivattelemaan varusteitaan. Kaikki olivat kuitenkin päässeet perille suunnitelman mukaan.

Sunnuntai 1.12.

Tänä aamuna ei tarvinnut herätä aikaisin. Päivän melontaosuus on lyhyempi kuin eilen, mutta matkalle osuu paikkoja, joihin saatetaan pysähtyä. Vettä ropisi teltan kattoon koko yön enemmän tai vähemmän. Joki virtasi hieman kovempaa kuin eilen. Veden pinta oli noussut sen verran, että muutamat pienet rantakivet olivat jääneet veden alle.

Aamukosteutta. 

Lähdettiin ensimmäisinä leiristä. Meillä tuntuu olevan varusteet aina aamusta lähtövalmiina eikä tynnyreiden sitomisessakaan kauaa mennyt. 

Aamuaurinko pilkisteli pilvien välistä jo lähtiessä, mutta päivä pysyi onneksi hieman pilvisenä. Olen tähän asti vaeltanut polvipituisissa trikoissa, mutta vaihdoin melontaosuudelle sortsit sillä seurauksella, että sain polvet ja reidet eilen hieman punastumaan mokomassa kolmessa tunnissa.

Päivän ensimmäinen mutka ja ensimmäinen koski heti nurkan takana. 

Melonta alkoi heti isoilla tyrskyillä. Tämän päivän reitillä oli kuitenkin selvästi rauhallisemmat kosket kuin eilen. Muutama tiukka kurvi osui matkalle, mutta sileää vettä oli pidempinä pätkinä kuin eilen.

Blue Duck Cafe

Aamupäivällä matkalle osui Blue Duck - kahvila, jota hieman piti haeskella. Joelta päin ei ollut opasteita, joten poikettiin etsimään sitä pienen sivujoen varrelta. Vastaan tuli muutama meloja, joilta kysyttiin tietä. Onneksi kanoottiparkki ei ollut kaukana. Vastavirtaan melominen painavan kiulun kanssa ei ollut ihan helppoa. Noustiin rannalta polkua pitkin hiekkatielle ja jäätiin arpomaan minne mennä. Pysäytin ohiajavan pakettiauton kysyäkseni missä päin kahvila on ja siellä olikin tuttu kuljettaja. Kanoottifirman heppu, joka piti eilen aloitusbrieffin. Matka ei ollut pitkä, mutta hypättiin kyytiin. Kahvilan terassilla syötiin lounaaksi muna-pekonileivät, kahvia ja piirakkaa. Taivaalle alkoi kerääntyä pilviä ja katsottiin viisaammaksi jatkaa matkaa. Loppumatka oli enää alle kymmenen kilometriä, mutta saatiin puuskissa  vastatuulta vauhtia hidastamaan.

Koti Mangapapassa. 

Noustiin Mangapapan leiripaikalle, joka oli ylempänä rinteessä. Täällä ei vielä ollutkaan ketään muita, joten päästiin valitsemaan telttapaikka ensimmäisenä. Kanadalainen parivaljakko jatkoi vielä seuraavaan leiripaikkaan ja nelikko tuli paikalle vähän myöhemmin. Huomenna lähdetään melomaan suoraan pieneen koskeen.

Maanantai 2.12.

Tälle viikolle oli luvattu sadekuuroja ja aamulla herättiin sateen ropinaan. Laitettiin makuupussit ja - alustat tynnyriin ja lähdettiin katokseen aamupalalle. Jokaisessa kansallispuiston leiripaikassa on ruokailukatos, wc ja vesipiste, jossa on sadevettä, kuten juomavedet täällä yleensä ovat.

Sadevesijärjestelmä. 

Ensimmäisen poutaisen hetken koittaessa nostettiin kanootti lähelle rantaa ja pakattiin tynnyrit keskelle. Telttaa ei näillä kosteusprosenteilla saa kuivaksi, joten laitettiin se pakettiin. Onneksi sitä ei kuitenkaan tarvinnut kantaa. Sade yltyi ja mentiin katokseen seuraamaan sään kehittymistä. Taivas oli kauttaaltaan harmaa ja sumuinen ja näytti juuri siltä, että tänään sataa koko päivän. Seuraava sateeton hetki tuli kuitenkin melko pian, eikä jaksettu enää ihmetellä vaan laitettiin liivit päälle ja työnnettiin kanootti vesille.

Päivän ensimmäinen koski odotti heti rannassa. 

Päästiin suoraan rannasta pieneen koskeen. Suoraan vaan virtojen muodostamaan v - kirjaimeen, täysi vauhti päälle ja suoraan päävirtaan. Hyvin meni.

Puoli tuntia saatiin nauttia poutaisesta säästä ja sen jälkeen suihkuja tuli säännöllisesti. Ne ei paljon haitanneet, kun koskissa kastui enemmän. Vaikka opossumi - ja rottamyrkyistä johtuen maasta on hävinnyt paljon lintuja ja alkuperäislajeja, niin haukat tuntuvat olevan voimissaan. Niitä näkyy myös täällä joella. Eilen kanootin vierellä liiteli useampikin haukka, tänään yksi haukka höyhensi rantapenkalla sorsaa ja toinen istuskeli puunrungolla tähystämässä saalista. Vesilintuja  näkyi vähän väliä. Päivän ensimmäiset 20 kilometriä toteutui samalla kaavalla kuin eilen. Pidempiä sileän veden pätkiä ja vauhdikkaita pieniä koskia. Loppumatkan joki oli ehkä hieman rauhallisempi. Tänäänkin sain muutaman tyrskyn syliin ja juuri ennen leiripaikkaa vielä pelastusliivin kainaloaukosta sisään yhden vesilastin. Loppumetreillä tuli vähän reippaampi sadekuuro ja pieni viima. Vielä kun jouduttiin vähän haeskelemaan leiripaikan sisäänkäyntiä, niin sormet olivatkin kohmeessa. Mangawaiiti - kyltti oli puskien seassa korkean kallioseinämän päällä eikä rantautumispaikka ollut näkyvissä. Edessä näkyi vain korkeita pystysuoria kallioseinämiä. Kovin pitkälle eteenpäin ei arvaa meloa, koska takaisin vastavirtaan painavan kanootin kanssa melominen on ihan mahdotonta, jos ehtii koskeen.

Mangawaiiti

Kanoottiparkki oli pieni, mutainen poukama, josta lähti ylempää rappuset mäen päälle. Kohta alkaa veri kiertää! Harri kiinnitti kanoottia ja aloin kantaa tynnyreitä ylämäkeen sitä mukaa, kun niitä köydestä irtosi. Johan alkoi sormet punoittaa. Sadekin loppui sopivasti ja saatiin teltta kuivumaan. Aurinko kuivatti teltan, makuupussit ja - alustat.

Karttojen kuivatusta.

Harrin puhdetöinä tekemä karttalaukun kuivatusteline. 

Paikalla ei ollut ketään muita eikä taida tullakaan. Meidän muu porukka jäi John Cull tuvalle, mutta se oli jo kahden ja puolen tunnin melonnan jälkeen ja meidän mielestämme liian aikaisin. Melontapäivät ovat olleet meillä noin neljän tunnin mittaisia. Ei ole tarvetta ahnehtia pidempiä päiviä, että koskissa pysyy tarkkavaisuus yllä. Kippari ei paljon pysty takana tekemään muuta, kuin ohjaamaan kanoottia. Tänäänkin oli sen verran turbulenssia sileämmilläkin osuuksilla, että kanootti lähti heti kieppumaan, jos katseli maisemia tai karttaa. Molempia vähän keinuttaa illalla, vaikka jalat on jo tukevasti maassa.

Tultiin kapealla polulla vastakkain. Pattitilanne. Kumpi väistää?

Me väistimme ja villivuohi pääsi rappusia pitkin ylös. 

Katsottiin joen penkalta veden pinnan taso, jotta osataan arvioida aamulla kuinka paljon vesi on noussut, jos sataa paljon. Saatiin ohjeeksi, että jos vedessä näkyy matkalla ajelehtivia puita, niin on syytä hakeutua rantaan. Matkalla on puolentoista tunnin välein leiripaikkoja, joihin voi nousta, jos joella ei ole turvallista. 

Tiistai 3.12.

Tälle päivälle oli luvattu sadetta 95% todennäköisyydellä, mutta aamu näyttäytyi kirkkaampana kuin eilen. Oltiin herätty taas normaaliaikaan eli ajoissa ja aamutoimet sujuvat jo niin rutiinilla, että kahdeksan jälkeen oltiin vesillä.

Mangawaiiti oli upean näköinen paikka. 

Ensimmäisen vajaan kympin jälkeen pysähdyttiin tekemään pieni Te Araroa - käppäily. Kanootin parkkeeraamisesta oltiin saatu tässä paikassa sellaiset ohjeet, että älkää sitoko köyttä vesijettien kiinnityspaikkoihin. Kuljettejat eivät kuulemma epäröi katkoa kanootin köyttä saadakseen paattinsa kiinni. Kartan mukaan Mangapuruasta alkaa reitin virallinen melontaosuus ja matkalle jää Bridge To Nowhere. Silta, johon liittyy mielenkiintoinen tarina.

Bridge To Nowhere.  

Nousimme joelta polulle, josta oli sillalle matkaa reilut kaksi kilometriä. Sillan historia ajoittuu maailmansotien välille. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Mangapuruan ja Kaiwhakaukan laaksoista tarjottiin sodasta kotiutuneille miehille ja heidän perheilleen maata. Alkuperäinen ajatus oli rakentaa tie, joka yhdistyy sisämaan kautta Mangapuruan laaksoon ja jatkuu siitä eteenpäin. Monet asukkaat ottivat maata Mangapuruasta vain lupauksen takia tiestä. Vuonna 1920 alueelle muutti 40 perhettä ja aluksi he ylittivät Mangapurua - virran köysien ja vaijereiden avulla. 34 metriä pitkä silta on 40 metrin korkeudella virran yläpuolella ja se on rakennettu ilman turvavaljaita.

Tästä kuljettiin ennen siltaa. 

Vuonna 1942 Mangapuruassa asui enää kolme perhettä, jotka joutuivat lähtemään sieltä tyhjin käsin, kun tietä ei koskaan rakennettu. Sillan vieressä on epävirallinen muistolaatta, jossa lukee perheiden nimet, jotka asettuivat laaksoon asumaan. Nyt silta on osa kävely - ja pyöräilyreittiä.

Tähän asti oltiin melottu poutasäässä ja aurinkokin tuli esiin sillalla. Ei näkynyt yhtään vaeltajaa, pyöräilijää eikä vesijettiä. Takaisin kanoottiin. Matkaa oli vielä reilut kaksikymmentä kilometriä jäljellä. Tässä kohtaa alkoi luvattu sade ja sitä riittikin koko loppupäiväksi. Pilviverho ei ollut paksu ja aurinko yritti pilkistää välistä. Turhaan. Viimeiset viisi kilometriä melottiin kaatosateessa.

Matkan varrella on ollut korkeita seinämiä ja hienoja vesiputouksia. 

Joki oli tänään selkeästi rauhallisempi ja hitaampi meloa. Koskia oli silloin tällöin, mutta myös pitkiä matkoja hitaaseen virtaan, niin että joutui tekemään töitä päästäkseen eteenpäin.  Tänään joella lenteli kuningaskalastajia ja  haukka istui joen penkalla puun karahkassa ja lensi suoraan kanootin yli. Molemmilla hampaat kalisivat, kun rantauduttiin Ngaporon leiripaikkaan. Ranta oli kivikkoinen ja kiinnitystolppia sai taas hetken haeskella. Luultiin, että paikalla on joku ryhmä, kun kanootteja oli toistakymmentä pitkin rantaa. Leiripaikka oli kuitenkin tyhjä.

Paikalle tuli pian kaksi vesijetti - miestä hakemaan kanootteja kyytiin. Oltaisi saatu 90 dollarilla venekyyti seuraavaan leiripaikkaan Pipirikiin, mutta jäätiin vielä seuraamaan sään kehittymistä. Nyt pitää seurata tarkkaan kuinka paljon vesi nousee joessa. Se kun tietää myös isompia ja vauhdikkaampia virtauksia koskissa ja huomenna on heti kaksi reitin isointa koskea Ngaporo ja Autapu, jotka on luokiteltu kakkosluokan koskiksi. Laitettiin äkkiä kuivaa ja lämmintä päälle ja kahvipannu kiehumaan.

Saatiin nauttia kahdestaan upeasta Ngaporo campista.

Jouduttiin tovi odottamaan, että sade hetkeksi taukosi ja satiin teltta pystytettyä. Kunhan edes sisäteltta ehtisi vähän kuivua, että sinne pääsee nukkumaan. Ruokakatoksen pyykkinaruille sai vaatteet ja pelastusliivit kuivumaan.  

Ensimmäiseen kolmeen tuntiin taivaalla ei näkynyt minkäänlaisia selkenemisen merkkejä, kunnes yhtäkkiä sinistä taivasta tuli esiin ja siinä samalla aurinko alkoi lämmittää. Viritettiin oma pyykkinaru aurinkoon ja saatiin vaatteet kuivatettua.

Ihana aurinko! 

Suunto näytti, että ilmanpaine oli nousussa ja se kuulosti lupaavalle. Tuntuu hassulle, että ollaan täälläkin ihan kahdestaan. Ollaan nyt kaksi päivää seikkailtu keskellä viidakkoa ja Whanganui - jokea ilman ristin sielua. Vesijettejä meni tänään ohi molempiin suuntiin, joten saatiin harjoitella myös aallokkomelontaa. Näitä tyyppejä kannattaa väistää ihan suosiolla. Muut melojat on varmaan katsoneet sääkarttoja.

Keskiviikko 4.12.

Hyvin nukutun yön jälkeen herättiin kylmään aamuun. Taivaalla näkyi tummia pilviä, mutta sinistäkin taivasta näkyi välissä. Yöllä ei enää satanut, mutta veden pinta oli noussut kymmenisen senttiä. Sormet olivat jo valmiiksi siniset ja oli vilakkaa. Joelle on melko turha lähteä valmiiksi jäässä, kun kastuminen on varmaa. Onneksi tynnyreitä rantaan jumpatessa tuli lämmin ja aurinkokin alkoi lämmittää.

Pipiriki

Oli kutkuttavan jännää lähteä kohti joen kahta suurinta koskea, jotka olivat vastassa heti alkumatkasta. Alkuun tuli pari pienempää koskea, joista niistäkin sain tyrskyt syliin. Linjataan tosin kanootti aina päävirtaan, koska siellä on eniten vettä ja saa parhaat vauhdit.  Ensimmäisen ison kosken Ngaporon jälkeen äimisteltiin hetki karttaa. "Eihän se nyt tämä voinut olla", oli molempien ensimmäinen ajatus. Oli se. Oltiin odotettu paljon isompia kuohuja. Autapu oli heti kulman takana. Siinä oli isoja kuohuja ja vauhdikasta virtaa. Selvittiin kaatumatta molemmista isoista koskista ja oltiin Pipirikissä, josta olisi voinut jatkaa reittiä kävelemällä. Jatkettiin kuitenkin vielä jokiseikkailua. Loppupäivän koskien välissä oli pitkiä Kymijokimaisia hitaita virtauksia ja tasaista vettä. Tuuli vaikeutti ajoittain kanootin ohjaamista ja kippari sai tehdä töitä hiki hatussa. Maisema muuttui selkeästi profiililtaan matalammaksi. Enää ei ollut korkeita kallioseinämiä. Laidunalueita ja asutusta tuli näkyviin ja tien äänet kuuluivat ylhäältä joen penkalta. Oltiin tultu sivistyksen läheisyyteen. Tällekin päivälle oli alunperin povattu sateita, mutta aurinko paistoi lämpimästi. Kanootti on kuljettanut meidät Pohjoissaaren lounaiskulmaan. Rantautumisen jälkeen otettiin 1300 km Anniversary - kuva

Happy 1300 km Anniversary! 

Gypsy Cart

Yöksi jäätiin Flying Foxiin, josta otettiin valmis telttapaikka sängyllä, lämpimällä suihkulla ja keittiöllä varustettuna.

Paikka on ecocamp ja kaikki toiminnot on suunniteltu luontoystävällisesti. Kanat tuntuvat olevan kovin seurallisia ja tepastelevat kotoisasti terassilla. Tieltä tänne pääsee joen yli vain köysiradalla kulkevalla kopilla. Paikka on vähintäänkin mielenkiintoinen.

Kahvilassa oli saatavilla lämpimiä leipiä, kakkua ja kahvia ja pakastimesta sai ostaa kotitekoista kiivijäätelöä. Pienessä huoneessa oli kauppa, josta sai hakea tarvitsemiaan tuotteita ja kirjata vihkoon. Kaikki maksetaan lähtiessä.

Nukuttiin molemmat ensimmäistä kertaa safariteltassa. 

Meillä oli jouluvalotkin. 

Kolme tuttua vaeltajaa oli jatkanut Pipirikistä joelle ja saapui leiriin myöhään illalla. Yksi oli jatkanut matkaa kävellen. Kaksi vaeltajaa oli hypännyt samaan kanoottiin ja tanskalainen pyöräilijä oli ottanut repusta alleen oman kumiveneensä, kun ei saanut enää jatkettua kajakin vuokrausta. Tästä jatketaan todennäköisesti saman välietapin kautta Whanganui Holiday Parkiin, jonne melontaosuus päättyy.

Torstai 5.12.
Luvattiin nukkua tänään vähän pidempään ja isäntäväki lupasi olla hereillä puoli seitsemältä. Herättiin keittiöön kahvittelemaan rauhalliseen tahtiin. Pakkaamiseen ei mennyt sitäkään vähää aikaa kuin yleensä, kun puolet varusteista oli jo valmiina tynnyreissä. Odoteltiin auringon nousua ja päivän lämpenemistä.

Loppumatkan pitäisi olla melko tasaista ja rauhallista. Kosket ja pujottelut tuskin kuitenkaan kokonaan ovat loppuneet. Mentiin aamukahdeksan jälkeen maksamaan laskua ja kilautettiin soittokelloa. Isäntäväki juoksi tohkeissaan alakertaan ja kiittivät aamuherätyksestä. He olivat nukkuneet pommiin.

Päivä oli pääasiassa tasaista ja hidasta melontaa. Siltä se ainakin tuntui. Toisaalta oli rentouttavaa ja toisaalta pitkäpiimäistä, kun aikaisempina päivinä koskia  oli tämän tästä. Onneksi niitä tänäänkin osui muutama matkaa vauhdittamaan. Loppumatkalla navakat tuulenpuuskat löivät kapuloita rattaisiin. Kanootti tuskin liikkui eteenpäin kovassa vastatuulessa.

Perille kuitenkin päästiin Hiponga Parkiin, kunhan taas ensin paikallistettiin se. Paikka ei näy karttasovelluksissa ja kyltti oli niin puskassa, että se ei näkynyt joelle. Rannassa oli valtava vesijettilaituri, johon nostettiin kanootti. Rannalla penkat olivat  jyrkät ja leiripaikalle vei pitkä polku ylämäkeen. Paikka oli melko ränsistynyt, mutta kyllä siinä yhden yön nukkui.

Koti Hipango Parkissa. 

Hiponga Park on alunperin maorien rakentama paikka, joka poltettiin pari sataa vuotta sitten. Sen jälkeen paikka toimi vielä viljely - ja lampaankasvatualueena, kunnes vuonna 1913 Waata Hipango lahjoitti paikan Whanganuille. Hipango Parkista tuli suositti päiväretkikohde, jonne tultiin jokilaivoilla. Jokilaivaliikenteen hiipuessa vuonna 1950  paikka on hiljentynyt ja on nyt rotariklubin adoptoima.

This way! 

Kolmikko oli tulossa samaan paikkaan yöksi.  Kanoottimme oli hyvänä merkkinä tulijoille ja Harri teki vielä rannasta hienot maamerkit, jotta muut löysivät suoraan perille.

Perjantai 6.12.
Hyvää Itsenäisyyspäivää, Suomi!

Laitoimme täällä pallon toisella puolella Suomen lipun kanootin keulaan ja meloimme viimeisen päivän Whanganui - joella.

Kello oli soimassa, koska olimme jo niin läheltä merta, että vuorovesi vaikuttaa lähtöaikaan. Kanootti piti työntää vesille kello 6.10. Vuorovesisovellus antaa nousu - ja laskuvesien ajat Whanganuin satamaan ja joella pitää huomioida kolmen tunnin aikaero rannikkoon nähden. Matkaa ei ollut jäljellä enää kuin 20 kilometriä, mutta eilinen päivä antoi osviittaa tuulen voimakkuudesta. Olimme toissapäivänä wifin ääressä ja saimme varattua hytin Whanganui Holiday Parkista, jonne melonta päättyy ja kanootit jätetään varusteineen.

Olen usein aamulla katsonut työmatkalla aamu-usvaista Harjujokea ja miettinyt miksi en ole siellä melomassa. Nyt pääsin melomaan peilityyntä ja usvaista Whanganui - jokea. Joella oli aivan uskomattoman hieno ja rauhallinen tunnelma. Kanootti lipui sujuvaa vauhtia, aivan kuin oltaisi vähän opittu melomaan. Tämä oli retkimelontaa parhaimmillaan ja ihan zen - hommaa.

Ei olla nähty joella tähän mennessä ketään muita, mutta nyt loppumetreillä joella oli soututreenit. Vastaan tuli yksikköjä, kaksikkoja ja neljän soutajan veneitä. Liekö ollut valmentajia vai turvaveneitä, jotka ohjeistivat megafoneilla soutajien mukana.

Whanganui melottu! 

Whanganui Holiday Parkissa oltiin jo ennen yhdeksää aamulla ja saatiin ystävällinen vastaanotto. Meille tultiin jo rannalla kertomaan, että kyyti kaupungille ja takaisin järjestyy, kun sellainen halutaan. Hyttikin oli jo siivottu valmiiksi, vaikka sisäänkirjautuminen oli vasta iltapäivällä.
Nopeasti teltta kuivumaan ja pyykit koneeseen. Varusteet oli huollettu ennen puolta päivää ja sen jälkeen päästiin lähtemään kaupungille syömään ja täydentämään ruokavarastot. Huomenna lähdetään taas patikoimaan.

Whanganui - joki on Uuden-Seelannin kolmanneksi pisin joki. Se alkaa Tongariro- vuoristosta ja on 290 kilometriä pitkä. Joessa on yli 200 koskea. Meloimme joen Taumarunuista Whanganuihin seitsemässä päivässä.