Joen pohjalta joulupäivälliselle

Lauantai 7.12.
Oli hyvä fiilis laittaa aamulla rinkka selkään ja lähteä kävelemään, vaikka tiedossa oli pelkkää tiekävelyä. Alkumatka käveltiin Holiday Parkista joen vartta kaupunkiin päin ja katseltiin soutajien kisaamista.

Tästä näkee, kuinka paljon ollaan kiemurreltu. Pohjoissaaren pohjoisosaan Cape Reignaan on suoraa tietä 647 kilometriä ja meillä on mittarissa jo reippaasti yli puolet enemmän. 

Whanganui - joki kävelytieltä katsottuna. 

Säällä ei ollut niin suurta merkitystä, kun jalat oli tukevasti maassa ja kuoritakki saatavilla. Kumpikaan ei muistanut katsoa sääennustetta. Ilma oli hautovan kuuma ja tuulenpuuskat voimistuivat. Pysähdyttiin kahville vielä kaupungin laidalla ja katsottiin säätiedoista, että iltapäivälle oli luvassa ukkoskuuroja. Jossain vaiheessa Harrin Suuntokin antoi myrskyvaroituksen.

Te Araroa - reitti kiertää kaupungilla nähtävyyksien kautta.

Löytyihän se ylämäki täältäkin. 

Durie Hill war memorial tower. 

Ylhäältä oli hienot näkymät joelle ja kaupungille. Kannatti kiivetä. 

Kaupungin jälkeen oli ehkä tähän asti reissun pitkävetisin tieosuus. Käveltiin kilometritolkulla pitkää suoraa tietä maaseutumaisemissa ja väisteltiin vastaantulevia autoja. Sen jälkeen oli muutama kilometri pienempää asfalttitietä ja  pakolliset kauhun hetket valtatie 3:lla. Kävellessämme valtatiellä Whanganui - jokea ylittävällä sillalla, takanamme kilautettiin pyörän soittokelloa. Melojakaveri Tanskasta oli lähtenyt tänään Whanganuista myöhemmin liikenteeseen pyörällään ja oli matkalla Bullsiin.

Viimeinen pikkutie vei meidät laidunalueiden välistä meren rannalle. Rannalle oli ajautunut valtavasti puunrunkoja ja hiekka oli pehmeää jalkojen alla. Meillä oli kiire ylittää laskuveden aikaan joki, joka oli juuri ennen Koitiatan leirintäaluetta. Jalat tikkasivat kohtuu vauhdikkaasti rantahiekassa, vaikka kilometrejä oli mittarissa pian 40. Vesi ei ollut vielä korkeimmillaan, mutta nousi kovaa vauhtia. Löydettiin matalimman näköinen paikka meren suistosta. Äkkiä kengät kaulaan ja yli. Vesi ylettyi jo navan yläpuolelle ja pohjassa oli juoksuhiekkaa. Sortsithan siinä kastuivat ja paitakin puoleen väliin. Onneksi matka ei ollut pitkä. Rinkan alaosa kastui, mutta siitä ei tullut tappioita. Kaikki oli pakattu vesitiiviisiin pusseihin, jotka kuivuivat nopeasti. Tuuli kuivatti rinkan ja vaatteet kuivuivat päällä. Hyvä, että kuivuivat, koska saimme kutsun joulupäivälliselle.

Koitiatan kyläläisten perinteinen joulupäivällinen alkukesällä. 

Koitiatan kylässä asuu noin 150 asukasta, joista suurin osa on jo eläkkeellä. Perheitä on muutama. Töissä täältä käydään Whanganuissa ja Palmerton Northissa. Kyläyhdistys kokoontuu joka kuukauden ensimmäisenä lauantaina yhteisiin tiloihin ja nyt oli vuorossa joulupäivällinen, joka on jokavuotinen perinne. Ei tarvinnut miettiä mitä laittaa päälle, kun rinkasta löytyy vain vaatteet, jotka ovat päällä ja vaatteet, joissa nukutaan. Pitkät merinokalsarit eivät siis olisi olleet sen edustavammat. Kylätalo oli puettu joulukoristeisiin ja pitkillä pöydillä oli valkoiset liinat. Saimme lämpimän tervetulotoivotuksen ja lautaset käteen. Jokainen asukas oli tuonut tullessaan jotain syömistä ja juomista. Seisovassa pöydässä oli ruokaa sen seitsemää sorttia. Salaatteja, erilaisia liharuokia, kalaa, kanaa, perunaa, leipää ja kinkkua. Ruokajuomaksi sai valita olutta, siideriä tai viiniä. Meistä oltiin kauhean kiinnostuneita ja jututtajia riitti. Pöydässämme istui liuta rennolla huumorilla varustettuja ihmisiä ja ilta oli varsin viihdyttävä. Jälkiruoaksi oli erilaisia kakkuja, pannukakkuja, hedelmiä, mansikoita ja jäätelöä. Näillä eväillä kyllä tossu nousee huomenna.

Meille annettiin kävelysauvoja, jotta matka taittuu. 

Kävimme kiittämässä useita paikalla olevia ihmisiä vieraanvaraisuudesta ja hyvistä juhlista. Joka suunnasta vilkutettiin ja toivoteltiin hyvää ja turvallista vaellusta Uudessa-Seelannissa. Täällä ei tosiaankaan aamulla tiedä mistä itsensä illalla löytää.


Sunnuntai 8.12.
Ukonilma alkoi kolmelta aamuyöllä. Sen verran väsytti, että en jaksanut seurata valoshowta sen kummemmin. Aamuun mennessä ukkonen oli hellittänyt, mutta sade jatkui.

Pala kaskelotin selkärankaa, joka on löytynyt Turakina beachiltä 1950.

Reitti jatkui 16 kilometriä rannalla. Juoksuhiekkabeach ei ollut kovin nopea kävellä, vaikka lähdettiin laskevan veden aikana matkaan. Hiekka oli pehmeää ja mustaa kuin laavahiekka. Joka puolella oli rannalle ajelehtineita puita.

Beach - kävelyä on monenlaista. 

Tällä hetkellä aurinko ja kuu ovat sellaisessa asennossa, että laskuvesi ei ole niin matalalla kuin normaalisti ja nousu - ja laskuveden ero on tavallista pienempi. Vaikka aallot vetäytyivät ennen rantautumista, joutui niitä aika ajoin väistelemään. Aikaisemmat beachit ovat olleet täynnä lokkeja ja meriharakoita, mutta tällä rannalla ei näkynyt yhtään lintua. Maisema oli karu ja taivaalla oleva paksu pilviverho kätki kaiken valon taakseen. Muutama jyrähdys ja väläys saatiin vielä rannalla sadekuuron kylkiäisenä. 1400 kilometriä tuli täyteen ja sade taukosi sen verran, että kuva saatiin otettua.

Happy 1400 km Anniversary! 

Meren rannalta päästyämme ei oltu edes puolimatkassa. Loppupäivä oli taas hapokasta tiekävelyä. Jalat olivat kovilla viikon kanoottiretken jälkeen, kun heti joutui kävelemään kovalla alustalla pitkiä päiviä. Eilen 40 ja tänään 36 kilometriä. Meno oli tukkoista ja tänään oli tähän asti vaikein kävelypäivä, vaikka reitille ei osunut edes yhtään ylämäkeä. Onneksi liikennettä ei ollut juuri lainkaan, eikä haitannut vaikka käveli keskellä tietä päästäkseen pois kaltevalta tien pinnalta. Seuraava kaupunki Bulls tuli lopulta vastaan ja nälkäisinä kurvattiin suoraan McDonald'sin tiskille. Tilaaminen itsepalveluautomaateista sujuu jo parissa minuutissa ja ruoka tulee nenän eteen miltei yhtä nopeasti. Parasta oli saada iso kupillinen limsaa. Edellisen leiripaikan vesi maistui niin mullalle, että en saanut sitä oikein matkalla juotua. Mäkkäristä ei onneksi ollut enää kuin kilometrin matka Bulls Riverside Motel & Holiday Parkiin, josta olimme suunnitelleet ottavamme telttapaikan. Telttapaikka olisi ollut saatavilla, mutta hyteissä oli majoittuneena iso ryhmä, jonka käytössä oli tv-huone ja keittiö. Vettä satoi kuin saavista kaatamalla ja meillä oli läpimärkä teltta. Ei ollut vaikea päätös ottaa motellista huoneistoa telttapaikan sijaan.