Vuorten varjossa

 Neljännen vaelluspäivän aamuna heräsimme vesisateeseen. Kelit vaihtuvat täällä nopeasti. Eilen ennusteessa oli vielä luvassa pilvipoutaista säätä, mutta nyt näytti siltä, että sateessa mennään. Yllättävää on ollut se, että hyttyshattua ei olla tarvittu vielä lainkaan. Mäkäräisiä näkyy kyllä ajoittain paljonkin, mutta pieni tuuli pitää ötökät loitommalla. 

Harmaa aamu

 Ennusteen mukaan luvassa on kevyttä sadetta ja sumua. Suttuiselta ilma näyttikin. Reitti on alamäkivoittoista ja matkaa on edessä 16km. Lämpötila on +8-+9 astetta. Mausteena on metrin sekunnissa tuulta.

Harmaa päivä. 

 Reitti kulki jyrkännettä, kivikkoa ja pääosin suota. Suo oli syksyisen maaruskan värinen. Mättäät loistivat oranssia, keltaista, ruskeaa ja karmiininpunaista. Koko jalkaterä upposi märkään suohon eikä alamäkiä edes huomannut suossa tarpoessa. Ehjässä kalvollisessa vaelluskengässä on se hyvä puoli, että vesi ei mene läpi, vaikka tallaisit kengän suoraan upoksiin. Tai ainakin meillä molemmilla kengät toimi ja illalla sukat olivat kuivat. Keli oli tosiaankin tuhruinen ja harmaa. Välillä rapsahti vettäkin. Tuuli oli enemmän kuin metrin sekunnissa ja kuoritakin huppu meni nopeasti päähän. Maastossa oli nähtävissä vuoden 2017 ja 2018 maastopalojen jälkiä. Hiiltä ja hiiltyneitä juurakoita muistona menneestä.

Lounaspaikalta löytyi alumiinikanootteja.

 Lounaan jälkeen pääsimme suorittamaan urheiluhaasteen melontaosuustta. Vaellussauvat käsiin ja vesille lommoisella alumiinikanootilla. Sujuihan se melominen sauvoillakin, mutta pidempää reissua meloessa niitä kannattaisi hieman modata. Hauskaa oli tätäkin kokeilla, mutta matka jatkui takaisin polulle.

TeamVoikkaa vesillä.

 Päivän kohokohtia oli naali, joka ei jäänyt kameralle poseeraamaan, mutta hieman uteliaana kuitenkin pysähtyi katsomaan kulkijoita, ennen kuin katosi ketterästi louhikkoon. Myöhemmin edestämme lähti myskihärkälauma, joka laukaten nousi ylös rinnettä, häviten sitten näkyvistä.

Unesco World Heritage Site 

 Saavuimme alueelle, joka on inuiittien metsästys-ja kalastusreitti meren ja jäätikön välissä. Tämä on Unescon maailmanperintökohde ja tästä löytyi

Infotaulukin matkan varrelta.

Turret 

 Leiripaikka perustettiin päivän päätteeksi Tasersuaq-järven hiekkarannalle. Hiekka oli hienojakoista ja jalkojen mukana kulkeutuvaa. Teltta oli vietävä kauemmas rantaviivasta, jotta kiilat saisi edes jotenkin pysymään maassa. Eikä sitä hiekkaakaan telttaan haluttu kantaa. Paikka oli avara ja tuulinen. Kovat puuskat hankaloittivat teltan pystytystä. Telttakiilojen päälle oli etsiskeltävä taas isoja kiviä, ettei puuskat nostaneet koko telttaa ilmaan.

Illan leiripaikka ylhäältä katsottuna.

 Matkamittariin kertyi tälle päivälle reilu 17km. Pehmeässä suossa kävely oli fyysisesti melko rankkaa ja tuntui pienenä kolotuksena lonkissa.

Garminin mukaan reitti näytti tältä.

 Vaelluksen viidentenä aamuna heräsimme amerikanjääkuikan huuteluun, niinkuin parina muutakin aamuna. Paikallinen kuikka on kotimaista kuikkaa muistuttava pohjoinen vesilintu. Se on suomalaisia serkkujaan kookkaampi ja sillä on paksumpi kaula sekä nokka. Yö oli kylmä ja aamuyöstä oli hieman vilukin. Telttapaikan alla oli mättäikkö, jonka alla huljusi vesi. Teltta oli sen verran kumpareella, että vesi pysyi aisoissa, mutta ilma oli kostea. Kosteus vaihtui auringonpaisteeseen, mutta lämpötila vaati kuoritakin päälle.

Tanään oli luvassa taas parempaa säätä ja ennusteen mukaan lämpöä +16 asteeseen. Sadetta ei ollut ennusteessa, mutta kuorihousut pakattiin helposti saataville.

Värikästä. Aurinko nousee.

Koti pystyssä.

 Tänään lähdimme kiipeämään ylämäkeen. Pienen, mutta erittäin märän ja vetisen suon jälkeen jyrkästi nousevassa mäessä oli metrejä +224. Kuoritakki hävisi reppuun jo puolivälissä mäkeä. Matka jatkui mäen päältä kumpuilevana. Maisema oli tällä ylänköosuudella puhutteleva. Karua mäkeä ja tundraa joka puolella ympärillä. Ylhäällä näky oli upea. Onko sielunmaisema olemassa? Jos on, niin se on jotain tällaista.

 Lounas nautittiin puolimatkassa pienen järven rannalla. Aurinko paistoi, mutta pieni viileä tuuli sai etsimään suojaista paikkaa. Loppumatka oli kumpuilevaa maastoa, ajoittain jyrkkiä nousukohtia, paikoin kosteikkoa ja mutaista polkua. Pääosin kuitenkin kovaa polkua ja upeita maisemia.

Täällä ihminen on pieni.

Ohitimme pienen punaisen tuvan, jonne oli tuotu suomalainen pikkuvihreä kompostikäymälä, mutta sitä ei oltu koskaan saatu kasattua ja siinä se oli pinossa elementteinä suojamuovin alla. Toivoa sopii, että se joskus olisi käytössä.

 Iltapäivällä aurinko porotti jo kuumasti ja viimeiset kilometrit käveltiin t-paidassa. Jo toinen hikinen vaelluspäivä. Leiriydyimme 13 kilometrin kävelyn jälkeen pienen ja kauniin kalliojärven rantaan. Aurinko paistoi lämpimästi koko illan. Tuntui uskomattomalta istua kalliolla ja viettää iltaa Grönlannissa tällaisessa lämmössä ja paisteessa. Oletus oli, että täällä pukeudutaan koko ajan kuoritakkiin tai ainakin pitkähihaiseen. Kävelypäivät olivat nyt puolessavälissä.

Garminin mukaan reitti näytti tältä.