Motatapu Alpine Track

Torstai 30.1.
Aamu alkoi, kuinkas muuten, kuin pekonilautasen äärellä. Paras tankata, kun siihen vielä oli mahdollisuus. Tämän päivän reitti olisi helppoa polkua, mutta huomisesta eteenpäin oli luvassa mäkeä mäen perään.

Vatsat pullollaan lähdettiin kävelemään Wanaka - järven rantapolkua pitkin. Se oli yhdistetty kävely - ja pyöräreitti, joka kumpuili kapeana hiekkapolkuna reilun kymmenen kilometrin matkan. Pyöräilijöitä oli liikkeellä sankoin joukoin.

Lake Wanaka 

Pyörä - / kävelytien mikrokukkuloita. 

Polku kulki Glendhu Bayn leirintäalueen kautta. Alueen kioski oli sopivasti auki ja pysähdyttiin jäätelölle ja Fantalle. Oli taas lämmin ja aurinkoinen kesäpäivä ja viilennys oli tarpeen. Tauolla olivat myös muutaman vanhemman herrasmiehen pyöräilyporukka, jotka jututtivat meitä jo matkalla. He olivat lähteneet "poikaporukassa" pyöräilyreissulle ja päässeet näin hetkeksi vaimoistaan lomalle. Tuumasin naureskellen, että Harrilla ei ole käynyt yhtä hyvä tuuri. Asia oli jäänyt selvästi mietityttämään, koska asiasta maininnut mies tuli kysymään, että oletteko hyvissä väleissä koko ajan? Puhelias pyörämies viihtyi seurassamme, kunnes kaikkien piti jatkaa matkaa.

Happy 2600 km Anniversary! 

Kävelimme hetken hiekkatietä, jossa tuli 2600 kilometriä täyteen. Tältä tieltä pääsimme Motatapu Alpine Trackin alkuun. Tien vieressä laitumella oli iso sonni, joka mylvi kuin viimeistä päivää ja kuopi maata niin, että hiekka pöllysi. Onneksi tälle laitumelle ei tarvinnut vielä kiivetä. Alpine Track kuulostaa aina jyrkille nousuille ja laskuille, tuulisille jyrkänteille ja kalliokiipeilylle. Saa nähdä mitä kaikkea näistä tulee vastaan.

Polulle lähdettiin laidunalueen kautta ja siirryttiin kulkemaan pienen puron vartta juurakkoiselle metsäpolulle. Polku oli alkuun varsin mukava ja kumpuileva. Viimeiset kaksi kilometriä oli jyrkkää nousua ja kapeaa polkua harjanteen reunalla. Pienistä mikrokukkuloista ja loppurykäisystä kertyi päivään 726 nousumetriä. Uudet kengät tuntuivat ensi puraisulla pitäviltä ja hyviltä kävellä.

Viimeiset kukkulat ennen tupaa. 

Päivän yllättävin hetki oli, kun pääsimme Fern Burn Hutille. Siellä oli ranskalainen perhe, jolla oli 2- ja 5-vuotiaat lapset mukana. Kaksivuotias oli tullut isänsä reppuselässä, mutta 5-vuotias tyttö oli kävellyt neljä tuntia itse tuvalle. Huima suoritus tarralenkkareilla! Alppireitti ei ollut varsinaisesti mikään helpoin ja turvallisin polku. Vanhemmat olivat hieman ihmeissään siitä, että heille oli sanottu tämän olevan perhepolku ja huomenna he menevät samaa reittiä takaisin. Ranskalaisen perheen lisäksi tuvalle jäi tänään muutakin hauskaa porukkaa. Paikallinen mies, joka oli kävellyt suurimman osan reitistä jo viime kaudella ja oli nyt viimeistelemässä reittiä, hollantilainen pariskunta, jotka olivat ensimmäistä kertaa yön yli vaelluksella ja nuori ranskalainen NOBO - vaeltaja. Jutut olivat lennokkaita ja nauru herkässä. Täällä korpivaelluksilla tapaa varsin mielenkiintoisia ihmisiä.

Fern Burn Hut 

Fern Burn Hut oli vuosimallia 2008 ja hyvässä kunnossa. Kaikkia tämän polun tupia on kehuttu ja ensimmäinen ainakin oli siisti. Mukavaa vaihtelua peltihökkeleille. Illalla tuli pieniä sadekuuroja ja tuuli kovaa. Yöllä oli niin kovia tuulenpuuskia, että koko tupa huojui.


Perjantai 31.1.
Aamulla tuuli oli rauhoittunut, mutta puhalteli vielä. Taivas oli pilvinen ja ilma niin lämmin, että lyhyissä vaatteissa lähdettiin liikkeelle. Lähdettiin Fern Burn Hutilta 753 metrin korkeudesta päivän reitille, jossa meitä odotti kolme isoa ylämäkeä. Ensimmäinen mäki nousi ylös heti tuvan takapihalta. Kapea polku nousi ja laski harjanteen reunalla, kunnes viimein noustiin päivän päätavoitteeseen Jack Hall's Saddleen, 1275 metriin. Oltiin kävelty vasta kolme kilometriä ja matkaa oli vielä jäljellä.

Päivän satulassa. 

Tuuli harjanteiden päällä oli niin kova, että välillä piti pysähtyä nojaamaan sauvoihin, että pysyy pystyssä. Solasta laskeuduttiin alaspäin aina saman verran mitä oli ehditty kiivetä ylöspäin. Kuuden kilometrin kohdalla oli Highland Creek Hut, jonne pysähdyttiin lounaalle. Se oli 900 metrin korkeudella ja niin tuulisella paikalla, että ovea ei meinannut saada vedettyä kiinni. Oli aikaista syödä lounasta, mutta mäet olivat niin tuulisia ja polku kapea, että paras taukopaikka oli tuvassa. Matka jatkui seuraavaan ylämäkeen ensin pienempien harjanteiden ylityksillä, joissa terävät tuulenpuuskat olivat niin mukaansa tempaavia, että luulin jo jalkojeni irtoavan maasta. Lippis piti ottaa pois päästä ja aurinkolasit  laittaa taskuun ennen kuin ne lentäisivät tiehensä. Kädet piti pitää tiukasti kiinni sauvoissa ja nojata nelipistekiinnityksellä maahan. Onneksi puuskien välissä oli pieniä taukoja, jolloin pääsi kiireesti eteenpäin.

Harri kiipeämässä kohti tavoitetta. 

Päivän toinen ylämäki selätetty. 

Kaikki kohdat eivät onneksi olleet yhtä tuulisia. Tämäkin 1250m korkea mäki päästiin ylös ja pienen juomatauon jälkeen oli ohjelmassa sama matka alaspäin. Pilvinen ja poutainen sää oli paras mahdollinen tässä mäkisessä maastossa. Tuuli toi oman mausteensa pystyssä pysymiseen ja maisemat olivat tänäänkin upeat. Joka puolella ympärillä oli korkeita kukkuloita. Kolmas ylämäki oli vielä kiivettävänä. Polkuprofiili pysyi samana koko päivän. Kolmannen harjanteen nousussa näkyi vanhan maanvyöryn merkkejä. Polulla ja varsinkin polun vieressä oli syviä railoja ja onkaloita. Polku näytti siltä, että seuraavan järistyksen kohdatessa, se järjestyy kokonaan uudelle paikalle.

Tältä näytti, kun oltiin kolmannen ylämäen päällä. 

Viimeisin nousu oli 1220 metrissä ja täältä lähdettiin laskeutumaan kohti Roses Hutia. Alamäki oli pitkä ja laski jyrkästi laitumen reunaan. Polkukengissä oli hyvä pito ja askellus mäissä oli paljon rennompaa kuin aikaisemmin. Silti etureisiin alkoi jo maitohappo kerääntyä.

Päivän polku profiili. Laskua tuli lopulta enemmän kuin nousua. Nousua kertyi 1834 m ja laskua 1855 m. 

Roses Hut oli 2006 rakennettu yhtä siisti ja viihtyisä kuin edellisetkin tuvat. Tuvalla oli neljä vaeltajaa jo elpymässä. Nämä tuvat ovat kaikki olleet 12 punkan tupia, joten tilaa oli riittävästi. Illan mittaan tuvalle valui pohjoisen suuntaan menijöistä. Oli mukava päästä ajoissa syömään ja lepäämään. Illalla ei tuullut enää juuri lainkaan ja muutenkin tunnelma oli rauhallinen. Tuvalle majoittui kuitenkin yksi kanta-astuja, jolla ei tietenkään ollut kiire nukkumaan. Koko tupa tärisi kuin maanjäristyksessä konsanaan, kun tämä kanta-astuja tepasteli edestakaisin moneen kertaan tuvan suurella ulkoterassilla.



Lauantai 1.2.
Roses Hut oli 700 metrin korkeudessa ja aamulla lähdettiin taas ylämäkeen, niin kuin tapana on. Polku alkoi loivana, mutta pian siksakit suoristuivat ja mäen päälle jatkettiin suorinta reittiä. Päivän satula Roses Saddle, joka oli 1270 metrissä, saavutettiin reilun tunnin kävelyn jälkeen.

Päivän satula. 

Joku oli ihan fiiliksissä! 

Upeaa harjannetta pitkin alas. 

Alas lähdettiin upeaa harjannetta pitkin kohti Arrow - jokea. Tiesimme, että joessa oli astetta kylmempää vettä. Sveitsiläinen mies, joka vaeltaa vastakkaiseen suuntaan, tuli eilen jokireittiä ja haaveili saunasta kävellessään kylmässä vedessä. Tämä sveitsiläinen saunan ystävä käy kotonaan kolme kertaa viikossa saunassa. Kylmästä vedestä huolimatta myös me valitsimme jokireitin, joka oli matalan veden reitti. Vaihtoehtoisesti ylhäällä penkalla kulki polku, jota käytetään, kun joessa on vesi korkealla.

Tässä mennään alas kohti jokea. 

Arrow - joki kulki niin syvässä kanjonissa, että joen tulvimiseen ei kummoisia sateita tarvittu, mutta nyt ei ollut satanut moneen päivään. Veden pinta oli pohkeen korkeudella ja vain pari kertaa upottiin vähän syvemmälle. Vesi oli todellakin kylmää ja jalkaterät olivat hetkessä tunnottomat. Vedestä pääsi kuitenkin aina hetkeksi penkalle kävelemään ja aikanaan tuntokin palasi. Hetken päästä vesi ei enää tuntunutkaan niin kylmältä ja jokikävely oli mukavaa vaihtelua.

Arrow - joki ja matalan veden reitti. 

Tätä reittiä ei oltu merkattu, mutta jokea seuraten tultiin Macetowniin, joka oli historiallinen paikka. Siellä ei enää asunut ketään, mutta aikanaan se oli kullankaivajien kaivoskaupunki. Motatapu Alpine Track loppui, kun nousimme joesta rannalle. Pidimme lounastauon heti Macetownin jälkeen ja tyhjensimme eväsrepuista kaiken ylimääräisen painon pois. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että mikään ruoka ei riitä ja koko ajan on nälkä. Otettiin kengät ja sukat kuivumaan, vaikka kohta kyllä jatkettaisiin kahlaamista. Varpaat saivat ainakin hetken tuulettua. Uudet kengät tuntuivat hyviltä kahlatessa. Niissä oli pitoa liukkailla kivillä ja vesi purskahti ulos samaa reittiä kuin oli kenkään mennytkin.

Macetown

Matka jatkui kohti päivän päätavoitetta Arrowtownia. Olimme ajatelleet kiivetä vielä Big Hillin kautta, mutta polun alku oli varsin sekava. Reittimerkit olivat polulla, joka vei takaisin Arrowtowniin vievälle tielle. Umpipusikoihin lähti jos jonkin näköisiä polun tapaisia uria. Kun vastaan tuli vielä paikallisia juoksijoita, jotka eivät löytäneet oikelle polulle, niin luovutimme ja jatkoimme vaihtoehtoisella reitillä. Mäki ei nimestään huolimatta olisi noussut kuin tuhanteen metriin. Myöhemmin selvisi, että kaikki tuvalta lähteneet oltiin valittu sama reitti. Reitti jatkui maastoautouralla, jossa jatkettiin Arrow - joen kahlaamista. Tiellä veden pinta oli polven korkeudella. Maastoautot näyttivät kahlaavan näistä tyylikkäästi yli.

4WD - tiellä.

Tämä tuntuikin olevan varsin suosittu kävelyreitti paikallisten keskuudessa. Eräs seurue kertoi meille parin päivän takaisesta onnettomuudesta, jossa autoilija oli ajanut alas jyrkänteeltä. Siellähän romuttunut auto näytti olevan. Kerrankin me olimme tällaisella vuoristotiellä kävellen ja jalat tukevasti maassa.

Kerrankin kävellen. Yleensä ollaan istuttu jeepissä ja mietitty, että miten tänne taas päädyttiin. 

Noustiin vielä ennen sivistystä rakennetulle näköalapolulle, jossa tavattiin Araroa - polkujen suunnittelija. Hän oli niin kiinnostunut polkukokemuksistamme, että näin jo uneksimani kahvin ja kakkupalan haihtuvan savuna ilmaan. Kello alkoi olla jo niin paljon lauantai - iltapäivänä, että pikkukaupungin putiikit laittavat lapun luukulle. Mutta eihän tämän isännän juttuihin voinut olla vastailematta. Kiireesti kipitimme vielä loppumatkan Arrowtowniin ja ensimmäisenä kadun kulmassa olevaan leipomokahvilaan. Se oli vielä vartin auki. Juustokakut ja kahvit käsissämme istuimme tyytyväisinä kivetykselle rinkkojen viereen. Juuri nyt ei ollut minnekään kiire. Tässäkin kylässä oli yksi pääkatu, jonka varrella palvelut olivat ja tien päässä Holiday Park, jonne ajattelimme mennä yöksi telttailemaan. Kun kakut oli syöty, niin tiedustelimme avoimet ruokapaikat ja onneksi niitä oli useampikin. Ei tarvinnut hikisenä ja märissä kengissä jäädä syömään vaan lähdimme ensin majoittumaan ja siistiytymään. Telttapaikka oli täällä melko tyyris. Yhdeltä 26 ja kahdelta  52 dollaria, kun huone lodgesta maksoi 70 dollaria. Kahden ihmisen ei kannattanut käydä telttailemaan ja otimme huoneen. Lodgessa oli omat suihku - ja wc - tilat sekä keittiö. Telttailijat maksoivat suihkusta vielä erikseen. Ruokapaikaksi taisi valikoitua tänään yksinkertaisesti lähin kuppila. Pubin ovi kävi siihen tahtiin, että valinta ei ollut huono. Paikka oli kohta tupaten täynnä ihmisiä, jotka tosin kaikki hakeutuivat ulos terassille nauttimaan kesästä, kun me taas jämähdimme sisälle ettei vaan saataisi liikaa raitista ilmaa.

Pollella baariin. 

Tässä baarissa oli muuten myös oma parkkipaikka hevosille ja siihen ilmestyikin useampi polle.