Viimeiset mutarallit ennen merta

Maanantai 10.2.
Aamulla piti päästä Otautausta takaisin polulle. Sinne ei olisi ollut pitkä matka kävelläkään, mutta oltiin tekemässä jo muutenkin pitkä päivä. Mutaisessa Longwoodin metsässä 30 kilometrin kävelyyn menisi 11 tuntia arvioiden mukaan ja siihen 13 kilometriä tiekävelyä päälle olisi vähän liikaa. Herättiin ajoissa aamupalalle, jotta oltaisiin työmatkaliikenteen aikoihin tien pientareella peukku pystyssä.

Otautau hotelli ja pääkatu. 

Tiellä menikin autoja ihan lupaavasti. Lähdettiin kävelemään kylältä  tielle, josta Merrivale road lähtee reitille. Peukutettiin jo samalla kun käveltiin, mutta nyt ei käynyt yhtä hyvä tuuri kuin eilen. Tien risteykseen oli vajaan kolmen kilometrin matka ja kaikki autot tuntuivat ajavan siitä suoraan ohi. Kun käännyimme risteyksestä Merrivalen suuntaan, niin ajattelimme jo, että taitaa tulla pitkä päivä. Pian kuitenkin vastaan tuleva lava-auto pysähtyi kysymään, että minne matka ja halutaanko kyyti. "Hullut", mies naurahti ja sanoi käyvänsä vain kääntämässä auton risteyksessä ja vie meidät polulle. Nämä ihmiset ovat kyllä ihan uskomattomia. Mies oli menossa toiseen suuntaan ja lähti varta vasten viemään meidät kymmenen kilometrin päähän. Hypättiin kyytiin ja Dave - niminen mies kertoi käyvänsä metsästämässä Longwoodin alueella. Hän oli ampunut siellä peuran 800 metristä. Metsästyksestä olisi juttua riittänyt pidemmällekin matkalle. Varsin ystävällinen mies olisi vienyt meidät niin pitkälle kuin autolla pääsisi, mutta maasturillahan olisi ajanut puoli polkua. Halusimme kävellä ja kiitimme kyydistä.

Tässä kohtaa tuoksui eucalyptus. 

Pääsimme mukavasti polun päähän ja kellokin oli vasta kahdeksan. Reitti lähti heti nousemaan loivasti ylämäkeen ja tätä ylämäkeä riittikin kilometritolkulla Baldhillin päälle. Reitti kulki hiekkatieltä maastoautouralle, joten sitä oli helppo kävellä. Maasturiura vaihtui kuitenkin poluksi ja Longwoodin reitti lähti kiemurtelemaan mutaisessa metsässä. Muutaman mutaisen kohdan jälkeen metsä oli kuitenkin melko hyvässä kunnossa sateiden jäljiltä. Se oli kaunis, sammaleinen ja vehreä metsä, jota oli mukava kävellä, vaikka ylämäkeä kiivettiinkin.

Longwood forest 

Baldhill, 802 metriä meren pinnan yläpuolella. 

Baldhillin päälle kiipeäminen kesti pari tuntia. Nousua oli 802 metriin, joten ei se mikään ihan pieni kukkula ollut. Täältä olisi hyvällä säällä nähnyt Bluffiin, mutta nyt oli pilvistä. Mäen päällä oli kova ja kylmä tuuli, kuten nyt monena päivänä peräkkäin oli ollut eikä jääty ihailemaan maisemia pidemmäksi aikaa. Kuoritakki päälle ja hiekkatietä alaspäin. Tuuli meni niin luihin ja ytimiin, että pysähdyttiin lounastauolle vasta mäen alla. Hyvä aika tankata lisää energiaa. Tästä siirryttiin taas polulle ja uuteen, pienempään ylämäkeen, joka sekin 760 metrin korkeudessa. Mäessä tuli vastaan pohjoiseen päin kävelevä poika, joka oli juuri hajottanut sauvansa. Se oli poikki eikä teippauksesta huolimatta pysynyt kasassa. Meillä oli edelleen repussa yksi Harrin varasauvoista ja päätettiin antaa se pojalle. Meillä olisi huomenna koko reitin viimeinen metsäosuus ja hänellä koko Pohjoissaaren mutapolut edessä.

Mutaa oikealla, mutaa vasemmalla. 

Salomonin likaa hylkivä pinta ei pysty ihan kaikkeen. 

Loppumatka oli meilläkin yhtä mutavelliä, jonka välillä sai kierrettyä, mutta toisin paikoin muta oli ihan yhtä upottavaa reunoista kuin keskeltäkin. Ei auttanut kuin painaa läpi mutavellistä, jota syvimmillään oli polven alapuolelle. Emme löytäneet syvimpiä kohtia, koska jälkikäteen kuulimme kahden tutun vaeltajan uponneen nivusta myöten mutaan. Polku kulki mäen päällä tussockissa ja ylhäällä oli sekä sumuista että tuulista. Polku oli hyvin merkitty ja polkumerkit näkyivät vielä hyvin hennon sumun läpi. Tänään nousumetrejä ja - laskuja kerääntyi kiitettävästi. Viimeisellä kilometrillä polku laski vielä jyrkästi ja erittäin mutaisena Martin's Hutille, jonne ajattelimme leiriytyä.

Martin's Hut on historiallinen maamerkki. Se on rakennettu vuonna 1905.

Tupa oli Eteläsaaren viimeinen. Se oli rakennettu kultakaivoksen työmiehelle Fred Masonille, jonka tuli huolehtia veden virtauksesta kaivokselle sitä varten kaivetussa ojalinjassa. Huomenna kävelisimme tämän työmaan ohi. Tupa oli siis vanha ja lisäksi varsin hiiri - ja rottapitoinen rakennus. Tuvalla ei ollut ketään ja vaikka telttapaikka ei ollut häävi, niin se oli tuulelta suojassa. Pystytimme kotimme tuvan pienelle pihamaalle. Kahden huonosti nukutun yön jälkeen kaipasimme hyvää lepoa omassa teltassa. Tuuli tosin jatkui illallakin voimakkaana ja puut natisivat vieressä. Kunhan eivät kaatuisi päälle.


Tiistai 11.2.
Tuuli viuhui koko yön ja pitihän sitä kuulostella, niin että ei sitten kumpikaan nukuttu loppujen lopuksi kovin hyvin ja aamulla väsytti. Tänään oli kuitenkin yhtä pitkä matka käveltävänä kuin eilenkin. Uuden-Seelannin viimeinen mutametsä oli vielä edessä ja  Colac Bay olisikin jo meren rannalla. Kengät ja sukat olivat eilisen mutarallin jäljiltä vielä litimärät. Jalkapohjia paleli tovin kylmissä kengissä, mutta kuivana ne eivät olisi tämän päivän polullakaan pysyneet. Lähdettiin tuvalta poikkeuksellisesti alamäkeen ja suoraan mutaiseen juurakkoon. Puolen tunnin jälkeen huokaistiin hetki, kun saatiin kävellä maastoautouralla. Ollaan täällä opittu ottamaan ilo irti näistä pikataipaleista sen hetken, kun ne kestävät. Ne eivät yleensä ole olleet pitkäaikaisia iloja. Kohta tämän lystin jälkeen oltiin kuitenkin 2900 kilometrin paalulla. Polkumatkaa oli jäljellä enää viimeinen satanen.

Happy 2900 km Anniversary! 

Ports Water Race Track lähti metsään pienenä polkuna, jota kukaan ei varmaan ole huoltanut sen jälkeen, kun kaivostoiminta on loppunut.Tuntui kuin olisi kävellyt viidakossa. Aluskasvillisuus oli rehevää ja kaatui polun päälle. Polku oli osin kasvanut umpeen ja sen yli oli kaatunut puita. Osa suurista rungoista peitti näkyvyyden niin hyvin, että piti tovi etsiä mistä polku jatkuu. Water Race - polku kiemurteli kaivosmiesten vesireitin vieressä. Syvä, jyrkkäreunainen vesioja oli nyt kuiva ja täynnä oksia. Olisi kaivoshepuille huoltohommia tarjolla tässä pusikossa. Tällä polulla oli historian havinaa muutenkin kuin kunnostuksen suhteen. Penkalla oli joitakin ruostuneita kaivosmiesten masiinoita.

Mutasotkulta emme tänäänkään välttyneet. Kiemurtelu ei ollut mitään pientä mutkittelua vaan polku teki säännöllisesti U - käännöksen jokaisen ylitetyn puron jälkeen. Purojen kohdalla oli jyrkät penkat ja syvien uomien ylitykseen milloin minkäkinlainen puupölkky siltana. Osa enemmän lahoja kuin toiset. Polku kääntyi koko ajan vasemmalle ja odotimme, että jostain tulee vastaan Martin's Hutin kyltti. Ei onneksi tullut. Tänään ei ylämäkiä matkalle osunut, mutta melkoinen esterata kyllä. Vanhat ja lahot siltarakenteet eivät tehneet liikkumisesta yhtään sujuvampaa.

Päivän köysilaskeutuminen. 

Esteradalla

Kun kahdenkymmenen kilometrin kohdalle oli merkitty kiertotie, niin ei tarvinnut kauaa arpoa minne käännytään. Alkoi olla sellainen fiilis, että Uuden-Seelannin metsät oli nähty. Vartin kävelyn jälkeen kävelimme maatilan laidunten välistä hiekkatielle. Tämä maatilan läpi menevä reitti oli hyvin merkitty ja sähköpaimenista oli vielä erikseen varoitus. Aidoista pysyttiin irti, mutta Harri sai kuitenkin sähköiskun yhden veräjän kahvasta. Tähän asti niiltä ollaankin vältytty, vaikka laitumilla on tullut seikkailtua. Hiekkatie vei meidät Colac Bayhin ja suoraan paikallisen tavernan ovesta sisään. Tässä kylässä ei oikeastaan mihinkään muualle olisi voinut päätyäkään. Oli niin nälkä, että ensimmäisenä piti saada ruokaa ja leirintäalueen majoituksen sai tilattua samalta tiskiltä. Täällä sai taas telttapaikan kympillä ja hytin kahdella. Otettiin hytti.

Colac Bayn taverna. 

Ei pidetty kiirettä pois tavernan takkatulen äärestä. Oli hienoa olla taas rannikolla ja polkumatkaa oli jäljellä enää muutama päivä. Meillä ei enää oikeastaan ollut kiire huomennakaan. Kävelemme vaihtelun vuoksi lyhyen päivän Rivertoniin. Colac Bay oli hieman pysähtyneen oloinen kyläpahanen. Leirintäalueen vesiletkut, pesukoneet ja lämmittimet toimivat, jos sattuivat toimimaan. Mitäpä tuosta. Aamulla matka jatkuisi seuraavalle taajama-alueelle ja pyykit voisi pestä sielläkin. Illalla istuttiin vielä tavernan puupöydän ääressä tekemässä suunnitelmia seuraaville päiville.


Keskiviikko 12.2.
Meren rannalla kun ollaan, niin otettiin taas vuorovesisovellus käyttöön. Lähdettiin heti aamulla beachille kävelemään ja vesi oli matalimmillaan vasta yhdeksän jälkeen. Nyt piti malttaa nukkua pidempään kuin normaalisti. Tavernan aamupala jäi kuitenkin väliin, sillä paikka aukesi vasta yhdeltätoista. Karisteltiin pussin pohjalta myslit kuppiin ja lähdettiin uralle. Käveltiin rantaa viitisen kilometriä. Hiekka jalkojen alla oli upottavaa eikä laskuvedestä ollut sen suhteen iloa. Sää oli pilvinen ja harmaa. Merestä tuli niin tylsän näköisiä kuvia, että ei tarvinnut kameraa paljon pussista pois ottaa.

Colac Bayn maisemia aamulla. 

Lokakuussa 2019 aloitettiin Pohjoissaaren länsirannikolta ja helmikuussa 2020 ollaan päädytty Eteläsaaren etelärannikolle. 

Oltiin päätetty kävellä tänään vain Rivertoniin, jonne oli 12 kilometriä. Seuraavalla beachillä olisi virran ylitys, joka kannatti tehdä laskuveden aikaan. Ei jaksettu enää stressata ja ajateltiin lähteä vasta aamulla kohti Invercargillia. Jäätiin majailemaan Riverton Holiday Parkiin, joka olikin siisti ja viihtyisä leirintäalue. Täällä Araroa - vaeltajat saivat hinnoista alennusta, joten päädyimme taas hyttiin. Tämän päivän ensimmäinen tavoite oli löytää kiva kahvila ja se löytyi heti, kun saavuttiin Rivertoniin. Istuimme puolitoista tuntia kahvin ja kakkupalan ääressä ennenkuin lähdimme huoltamaan varusteita ja pesemään pyykkiä.

Delffiinit kalareissulla. 

Katutaidetta Rivertonin pääkadun varrelta. 

Illalla kävimme tutustumassa Rivertonin pääkatuun, joka oli kilometrin matkan päässä lahden toisella  puolella. Siltaa kohti kävellessä näimme delfiinien uivan sillan ali nousuveden virran mukaisesti. Ne olivat menossa pyydystämään kaloja. Jonkun ajan kuluttua ne kääntyvät ympäri uidakseen takaisin ennen kuin jäävät kuivalle maalle.