Mikään tie ei vie minnekään

Keskiviikko 5.2.
Lämpötila on laskenut täällä Eteläsaarella kymmenkunta astetta alaspäin. Vaikka aurinko paistaa, niin päivälläkin on korkeimmillaan 15 astetta. Hyvä vaellussää siis. Aamut ovat pimeämpiä ja huomaa, että syksyä kohti ollaan menossa. Tänään oli ensimmäinen aamu, kun tuntuikin ihan syksylle. Sormia paleli ja kuoritakki piti laittaa päälle ulos lähtiessä. Loppuviikolle on luvattu 20 astetta. Aamu alkoi kaupungilla kahvikupin ääressä ja kyyti polulle lähti puoli yhdentoista aikaan. Greenstone oli edelleen kiinni ja ensimmäisen tuvan, Greenstone Hutin, vaeltajat oli evakuoitu pois eilen. Sinne ei pääse tämän hetkisten tietojen mukaan ainakaan ennen sunnuntaita. Greenstonen ja Mavora Lakes välisen alueen polut eivät ole käveltävässä kunnossa. Päätimme lähteä nyt valtatien kautta Princester roadille. Meillä ei ollut mitään tietoa missä kunnossa polut siellä olivat, mutta sää oli hyvä ja päätimme lähteä paikan päälle katsomaan. Saaren koko eteläosan kunto oli epävarmalla pohjalla. Tällä hetkellä polun viimeinen osuus Invercargillista Bluffiin oli kokonaan suljettu.

Tämän kellon alta lähtee kaupungilta kyytejä suuntaan jos toiseen. 

Istuttiin kadun kulmassa odottamassa bussikyytiä ja aurinko paistoi lämpimästi. Kun kyytiä ei näkynyt eikä kuulunut, niin soitin kuljetusfirmaan. Kaikki etelään menevät tiet olivat edelleen poikki ja suljettuna ainakin vielä tämän päivän, joten kyyti oli peruttu. Tänään illalla selviää, että päästäänkö huomenna liikkeelle. Siirsimme varausta taas päivällä eteenpäin. Ei muuta kuin takaisin kahvikupin ääreen tekemään majoitusvarausta. Huoneet täyttyvät ja hinnat nousevat. Tänään majapaikka löytyi taas uudesta suunnasta.

"Olisi varmaan maistunut Runebergillekin."Näin tuumasi ystävämme Maija tästä herkusta ja kyllä se Runbergin tortusta meni ihan täysillä. 

Wakatipu - järvi

Tänään oli joka tapauksessa hieno päivä olla ulkona, joten vietiin rinkat majoitukseen ja lähdettiin rantaan kävelemään. Tämä oli jo kolmas lepopäivä ja polulle pääseminen oli edelleen epävarmaa. Tuntui ihan sellaiselta, että vaellus olisi nyt ohi. Virallinen uutisointi polkujen tilanteesta on tullut vähän jälkijunassa. Takatimu Track, jonne huomenna lähdemme ei ainakaan toistaiseksi ole näkynyt suljettujen listalla. Alueella tosin on paperitehtaasta johtuva kemikaalivaroitus. Illalla saatiin sähköpostitse tieto, että kuljetus lähtee aamulla seitsemältä. Varmistimme matkaliput.

Torstai 6.2.
Liikennetiedotteen mukaan kaikki tiet etelään oli edelleen kiinni ja samoin Greenstoneen. DOC :llä (Department Of Conservation) ei ollut Takatimu  - polun tilanteesta vielä varmaa tietoa. Siellä saattoi olla vielä paljon vettä tai tulvan vahingoittamia kohtia. Piti vain olla varasuunnitelma, jos polku ei ole käveltävissä. Ja olihan meillä. Meillä ei ollut mitään muuta mahdollisuutta päästä takaisin polulle, kuin bussilla, joka todennäköisesti saa ajaa tiesulun läpi. Poliisi oli kääntänyt moottoripyöräilijöitä takaisin suljetulta teiltä ja pyysi ihmisiä pysymään pois sieltä.

Mikään tie ei vie minnekään. Kaikki etelään menevät tiet oli suljettu. 

Ihan vaan yleisesti, pysykää pois alueelta. 

Aamulla istuimme seitsemältä bussissa take away - kahvien ja toastien kanssa. Ihmisiä oli matkalla Mossburniin, josta oli vaihtoyhteys Invercargilliin. Lähtiessä oli vielä epävarmaa, että onko tie edelleen suljettu ja pääseekö siitä ajamaan. Hauska naiskuljettaja toivotti meidät tervetulleeksi "Magical Mystery Tourille". Ensimmäinen tiesulku oli edessä jo vartin päästä. "Jihuu!", kiljaisi kuljettaja, kun saatiin lupa ajaa läpi. Tulvan vahingoittamilla  osuuksilla päällysteen palaset oli raivattu tien sivuun ja alueella oli väliaikainen 30km nopeusrajoitus. Seuraavan viikon ajalle oli luvattu hyvää ja aurinkoista säätä. Ainoastaan lauantaina aamupäivällä piti sadella. Taivaalla näkyi olevan kuitenkin tummia pilviä ja pientä sadetta oli ilmassa. Joen vesi oli laskenut takaisin uomaansa, mutta alavilla paikoilla oli vielä alueita, joissa vesi seisoi. Laidunalueille oli ajelehtinut puita. Vesi näytti olevan vielä korkealla ja joet virtasivat vauhdilla. Mossburnin kahvilan kohdalla oli kymmenen minuutin tauko ja ehdittiin hakea vielä toiset aamukahvit ja makeat herkut matkaan. Yksi TA - vaeltaja oli laittanut pillit pussiin ja vaihtoi Invercargilliin menevään minibussiin. Tapasimme tämän miehen edellisen kerran, kun kävelimme Lake Ohau Alpine Villagesta polulle. Hän jätti silloin samaisen polkuosuuden väliin ja oli  matkalla valtatien laitaan liftaamaan kyytiä Wanakaan. Nyt hän oli yrittänyt päästä Greenstoneen Routeburn Trackin kautta, mutta oli ollut viimeinen riippusillan ylittäjä ennen kuin tulva oli huuhtonut sen mennessään ja polku suljettu. Te Araroa riitti tässä vaiheessa ja mies lähti kotiin. Kyytiin jäi lisäksemme enää kaksi ihmistä, jotka matkustivat Te Anauhun, jonne tie oli tänään jo auki.

Princester Road 

Takaisin polulle! 

Hetken päästä me jäimme kyydistä tien poskeen Princester roadille. Takatimu Track oli auki ja reitti jatkui tästä suuren maatilan laidunalueiden välistä hiekkatietä kuusi kilometriä aina ensimmäiselle tuvalle asti. Aitojen vieressä möllötti hämmästyneen näköisiä lehmiä ja lampaat juoksivat pelästyneinä kauemmas. Tien vieressä olevista puroista näki tulvan jättämiä jälkiä. Tie itsessään oli kuiva ja hyväkuntoinen.

Princester Creekissä vesi virtasi. 

Tässäkin purossa oli ollut astetta kovempi virtaus. 

Reilun tunnin päästä oltiin Lower Princester Hutilla. Tuvalla oli kaksi paikallista miestä, jotka olivat jo pari päivää pitäneet siellä sadetta ja tekivät lähtöä Te Anauhun. He ihmettelivät miten olimme voineet tulla tänään Queenstownista, kun tie oli poikki. Niinhän se virallisten tietojen mukaan olikin, mutta bussi sai luvan ajaa tiesulun läpi ja autoja meni molempiin suuntiin. Toinen miehistä pudisteli päätään: "Aivan uskomatonta." No, well. This is New Zealand. Katsoimme tupakirjasta, että molempiin suuntiin oli ollut eilisen päivän aikana kävelijöitä. Yksi etelään ja kolme pohjoiseen. Polku oli siis käveltävissä läpi. Jatkoimme pian matkaa, sillä päivän polku oli hidas. Seuraavalle tuvalle oli arvioitu menevän kahdeksan tuntia. Alkumatka olikin pusikkoisia mikrokukkuloita ylös ja alas. Liukkaat juurakot ja vetiset, mutaiset kohdat oli käveltävä maltilla. Puskien välistä kun ei aina nähnyt mihin jalkansa laittoi. Purot olivat tänään helppoja ylitettäviä. Vettä niissä oli vain nilkan korkeudelle.

Juurakoita siellä täällä. 

Purot olivat helposti ylitettävä pieniä liruja. 

Pieniä mäkiä riitti, kunnes polku lähti yhtäkkiä nousemaan suoraan päivän satulaan, joka oli 820 metrissä. Se oli oikeastaan vain päivän korkein kohta, joka kulki satulan huipun vierestä eikä oikein edes huomattu missä se oli ennen kuin alkoi alamäki. Matka jatkui vaihdellen tussocin seasta pieniin metsäsaarekkeisiin ja välillä kosteikkoalueille, jotka olivat nyt todella märkiä. Suon kaltaisessa maastossa upposi nilkkoja myöten liejuiseen veteen. Syvissä ojissa oli pohkeisiin asti vettä. Pienissä metsäsaarekkeissa olevat polut olivat mukavaa käveltävää. Oli kauniin vihreää ja sammaleiset puut toivat oman tunnelmansa.

"Tussockia" silmänkantamattomiin. 

Loppumatka käveltiin harjanteen reunaa Aparima Hutille. Nobot (Northbound) olivat jo vallanneet tuvan petipaikat ja pihalle oli pystytetty jo yksi teltta. Pihalla oli onneksi hyvä ja kuiva telttapaikka myös meille, joten koti pystyyn ja kokkaamaan. Tupaan oli tehty tulet uuniin ja saatiin sukat sisälle kuivumaan. Huomenna ne kastuu heti uudestaan, mutta onpahan mukavampi laittaa ne aamulla jalkaan. Hietasääskiä oli telttakankaassa pilvin pimein ja eihän ne tästä eteenpäinkään vähene. Ilta oli viileä auringon laskettua. Taitaa tulla kylmä yö.

Viimeinen harjanne ylös. Kohta ollaan tuvalla. 

Päivän mikrokukkulat. Nousua 783 metriä ja laskua 736 metriä. 

Perjantai 7.2.
Olin varustautunut kylmään yöhön pitkillä merinokalsareilla, sukilla ja pitkähihaisella merinopaidalla sillä seurauksella, että yöllä piti kaivautua osin pois makuupussista. Aamut ovat olleet kylmiä ja niin oli nytkin. Huppu päähän ja makuupussin nyörit tiukalle. Vetkutettiin ylösnousua sen verran myöhäisemmäksi, että ulkona ehtisi vähän lämmetä. Sukat ja kengät olivat vielä märät eiliseltä ja edessä oli märkä kosteikko.

Lähdettiin pitkähihaisissa merinopaidoissa liikkeelle. Molempien sormia paleli. Wairaki - joki ylitettiin riippusiltaa pitkin heti tuvan takaa ja lähdettiin kävelemään pitkässä ruohikossa ja upottavilla mättäillä. Varpaat olivat kohmeessa saman tien ja kävely oli melko kömpelöä. Kohta päästiin auringon puolelle ja reilun puolen tunnin päästä myös kuivalle metsäpolulle.

Päivän polkuprofiili toisti tuttua kaavaa. Kukkula ylös, kukkula alas ja puron yli. Se tuntui Pohjoissaaren kopiolta. Mutaa oli vain paljon vähemmän, mutta kyllä sitäkin tänään polulla riitti.

Ylös ja alas. Nousua 1169 metriä ja laskua 1201 metriä. 

Puroista pääsi hyppäämällä yli tai kahlaamalla nilkan syvyisessä vedessä. Mutakylpyjen jälkeen pikkupuroissa sai huuhdottua pois enimmät kurat kenkien päältä.

Happy 2800 km Anniversary! 

Tänään keskellä native Bush - polkua tuli täyteen 2800 kilometriä. Emme jää erityisesti kaipaamaan näitä pusikoita. Ensimmäisellä tuvalla, Lower Wairaki Hutilla, pidettiin lounastauko ja pystytettiin teltta kuivumaan.

Kenttäkelpoisiksi todetut Arnotts - piparit pysyvät repussa aina ehjinä. 

Paikan opaskyltit olivat hämmentaviä. Olimme menossa Telford campsitelle, jonne oli kyltin mukaan yhdeksän kilometriä ja aika-arvio kahdeksan tuntia. Siihen menisi siis kilometrin tuntivauhdilla koko päivä. Sovellus antoi arvioksi neljä tuntia. Aika iso heitto, kun suunnittelee majoituspaikkaa. Olemme yleensä kävelleet noin tunnin nopeammin kuin arviot ja luotimme nyt enemmän sovelluksen tietoihin, vaikka niissäkin on ollut paljon heittoja.

Tähän yhdeksän kilometrin matkaan meni kolme ja puoli tuntia. 

Matka jatkui tuvalta suoraan päivän ylämäkeen ja ties kuinka monenteen satulaan Te Araroalla. Tämä yli tuhannen metrin mäki oli kuitenkin nyt viimeinen tonnin kukkula tällä koko reitillä. Mäki nousi reippaalla tahdilla ylöspäin ensimmäiset viisi kilometriä. Mäen päällä polku sukelsi ulos metsän siimeksestä ja yhtäkkiä olimme harjanteen päällä, josta avautui näköala merelle asti. Tuolla jossain oli myös Bluff.

Viimeinen tonnin kukkula huiputettu.

Ympärillä oli kivikkoista mäkeä joka puolella ja tästä lähdettiin alaspäin kumpare kumpareelta. Mäen alla oli leirialue Telford campsite, joka oli vain wc:llä varustettu ruohokenttä laidunalueiden välissä ja vieressä virtasi pieni puro.

Pari ötökkää pyrkimässä sisään. 

Hietasääskiä oli aivan järkyttävä määrä. Teltan seinät ja katto oli mustanaan näitä pieniä hyönteisiä, jotka pujahtavat pilvenä telttaan heti, kun vähänkin raotat ovea.



Lauantai 8.2.
Yö oli lämmin ja aamuneljältä herättiin sateen ropinaan. Tälle päivälle oli luvattu sadekuuroja, mutta tämä oli yhtenäistä kovaa sadetta. Taivas oli kauttaaltaan harmaa ja pilvinen. Se ei ollut hyvä asia, kun Wairaki - joki piti ylittää tänään kahdesti. Kun pohjoiseen päin vaeltavat olivat pari päivää sitten ylittäneet sitä, niin vettä oli ollut nivusten korkeudella. Oletimme, että vesi olisi ehtinyt laskea parin poutapäivän aikana, mutta normaalikorkeudella se ei taatusti vielä ollut. Yleensä normaalivirtauksen aikana vesi on joessa nilkan korkeudella. Vesisade vain jatkui ja hetken jo mietimme pitävämme telttapäivän. Tästä eteenpäin polku jatkuu suurmaanomistajan tiluksille. Isäntä on asettanut tiukat askelmerkit alueen käytölle. Kymmenen jälkeen polulle ei saanut enää lähteä. Tällä varmistettiin, että ihmiset ehtivät mailta pois päivänvalossa. Alueella leiriytyminen oli kielletty ja 25 kilometrin pituisella reitillä oli ehdottomasti pysyttävä merkityllä polulla. Kummallista, kuinka sitä joskus aamulla miettii, että olisipa kiva kääntää kylkeä ja jäädä makuupussin syövereihin, mutta kun siihen tällaisena päivänä olisi mahdollisuus, niin on kauhea kiire polulle. Ennen puoli yhdeksää sateessa alkoi olla taukoja ja pilviverho repeillä. Nyt alkoi lähtövalmistelut. Aamutoimet sujuvat jo siinä määrin rutiinilla, että vartin yli yhdeksän oltiin jo polulla. Aamu oli yhtä kylmä kuin eilenkin ja pian oltiin uittamassa varpaita joessa ensimmäistä kertaa. Ylitys oli helppo. Vettä oli alle polven korkeudelle.

Polku jatkui maastoautouralla laitumelta toiselle. Ei jaksettu ihan kauheasti innostua näistä laidunalueista. Niitä tuli Pohjoissaarella tallattua yksi jos toinenkin. Hypättiin sivuun väistääksemme Toyotan maasturia, joka tuli takaamme. Autossa oli koirahäkki takana ja sika katolla. Autossa oli metsästysseurue ja todennäköisesti siis myös isäntä itse. Katolla oleva villisika oli päivän saalis ja isännän sylissä istuva borderterrieri töitä tehneen näköinen. Isommat metsästyskoirat olivat auton takatilassa. Isäntä oli varsin ystävällinen ja tiedusteli olimmeko kävelemässä koko Araroaa ja olimmeko yöpyneet leirintäalueella. Metsästysseurue jatkoi matkaansa ja niin teimme mekin. Maastoautouralla sai kävellä ihan normaalisti ja se oli toisaalta mukavaa. Välillä tallustimme laitumella lampaiden ja välillä lehmien seassa. Meillä ei ollut tänään haasteita nautojen kanssa, mutta Norjan pojat kertoivat illalla, että olivat joutuneet yhdessä aitauksessa lehmien saartamiksi ja yksi niistä oli vähän pojille puhissut. Toinen joen ylitys kahlattiin hieman syvemmissä vesissä, mutta siinäkin vesi ylettyi syvimmissä kohdissa vain reiden alaosaan. Puolet matkasta saatiin kävellä viileässä, mutta poutaisessa säässä. Sitten keli muuttui mukaansa tempaavan tuuliseksi ja niin kylmäksi, että kuoritakki oli laitettava päälle ja huppu päähän. Pieniä vesisuihkuja saatiin loppumatkasta siihen vielä lisäksi.

Loppumatkalla käveltiin vielä kynnöspellon reunassa. 

Päästiin oikeassa aikaikkunassa pois suurmaanomistajan tontilta ja etsiydyttiin Birchwood Stationille, joka on yksityinen tupa. Oltiin jätetty viesti tuvan ylläpitäjille Sarahille ja Deanille, että oltiin tulossa. He ajoivat juuri ohi ja vilkuttivat vimmatusti, kun oltiin nousemassa tielle. Käveltiin loppumatka tiellä Norjan poikien kanssa yhtä matkaa. Tuvalla oli tulet uunissa ja varsin kotoisa tunnelma. Tarjolla oli majoituksen lisäksi suihku, wc sekä kaasulla ja sähköllä varustetut keittiötilat. Kyllä kelpasi kokkailla.

Vaeltajien sukkaparit kuivumassa. 

Tältä näyttää, kun neljä vaeltajaa on majoittunut 10 punkan tupaan. 

Saimme illalla tiedon Queenstownista, että polut sieltä eteenpäin eivät ole vieläkään auki. Routeburn on niin pahasti vahingoittunut, että se ei aukea enää koko loppukaudella ja Greenstone aukeaa ehkä ensi keskiviikkona, mutta on vielä epävarmaa. Mavora Lakesin ympäristössä oletetaan olevan myös vahinkoja. Näillä tiedoilla olimme tyytyväisiä päätökseemme lähteä jatkamaan matkaa.


Sunnuntai 9.2.
Yllättäin olimme taas ensimmäisiä, jotka kömpivät ylös Birchwood Stationin pehmeiltä patjoilta. Lähdimme päivän polun kimppuun, joka alkoi taas laitumilla. Tällä kertaa seuranamme oli vain lampaita. Täällä laitumet eivät tosiaankaan ole tasaisia ja ylämäkeen noustiin heti aamutuimaan reilut 400 metriä. Ylämäestä viis, mutta nämä laitumet saisi jo loppua.

Laidunalueilla mäkiä riittää. 

Aitojen yli on tullut kiivettyä kerran jos toisenkin reissun aikana. Vielä jalka nousee. 

Polku jatkui onneksi laidunalueilta pienen hiekkatiepätkän jälkeen metsäpolulle. Muutaman mutasotkun jälkeen metsässä oli helppo kävellä. Maisemat eivät tänään meitä erityisemmin hemmotelleet. Loppumatka tuntui olevan enemmän tai vähemmän vain tallustelua, jonka tavoitteena oli päästä perille. Lopulta pääsimme maastoautouralle, joka toi meidät isommalle hiekkatielle. Tänään oli onneksi lyhyt kävelypäivä. Olimme menossa tekemään ruokatäydennyksiä Otautauhun, joka on reilun kymmenen kilometriä sivussa reitiltä. Sinne piti siis liftata kunhan pääsemme sellaisen uran varteen, jossa liikkuu autoja. Olimme melkoisessa korvessa. Ympärillä näkyi vain laitumia. Suurilla maatila-alueilla ei liene montaakaan omistajaa, koska talojakin näkyi vain pari. Täällä ei juurikaan kyydin saamisen kanssa ole ollut ongelmia eikä ollut nytkään. Ensimmäinen auto pysähtyi ja pariskunta otti meidät kyytiin. Paikallisten ihmisten kanssa on aina mukava vaihtaa kuulumisia. Sää on täälläkin usein puheenaiheena ja Eteläsaarella on kuulemma kylmin kesä sataan vuoteen.

Kyytimies suositteli meille paikallisen hotellin baaria. Siellä oli kuulemma hyvät ruoat. Tartuimme tähän vinkkiin ja jäimme kyydistä hotellin kohdalla. Mies ajoi tottuneesti takapihan puolelle. Baarissa selvisi, että mies perheineen on hotellin parhaita vakioasiakkaita ja käyvät siellä harva se päivä. Eikä ihme. Paikassa oli parhaat hampurilaiset vähään aikaan. Ja onhan niitä tässä tullut syötyä.

Täällä mutaiset saappaat jätetään kohteliaasti kaupan ulkopuolelle. 

Otautau oli taas yhdellä kadulla varustettu pieni kylä. Täällä oli kuitenkin kaksi kauppaa. Kävimme SuperValue - myymälässä, jossa oli hyvät valikoimat. Ei se meitä sinänsä paljon auttanut, kun rinkkaan valikoitui samat muussit ja tonnikalat kuin aina ennenkin. Meillä oli huone varattuna Otautausta ja aamulla pitäisi taas saada napattua kyyti takaisin polulle.