perjantai 20. joulukuuta 2019

Turistit ulapalla

Perjantai 20.12.
Maltoimme nukkua tänään sen verran pitkään, että aamupala oli jo katettu. Päivän ensimmäinen askare oli lähteä pääpostiin, joka aukesi yhdeksältä. Ruokalaatikot kainalossa ja rinkka paketissa lähdimme pujottelemaan kaupungin aamuruuhkaan. Loppujen lopuksi rinkan lähettäminen Suomeen maksoi 102 dollaria eli 60 euroa. Paketti painoi nelisen kiloa, kun laitettiin toinen kamera ja muita pieniä ylimääräisiä tavaroita takaisin kotiin. Aikaisin kun aloittaa, niin päivän mittaan ehtii monenlaista. Käytiin lähikaupassa hakemassa ruokatäydennykset reppuihin vaelluksen ensimmäiselle etapille. Seuraavan kuukauden aikana ei tarvitse montaa kertaa käydä täydentämässä eväitä, jos posti kulkee.


Hyvin palvellut Icebreakerin merinopaita on vaihtanut väriä. 


Varustauduttiin vielä ostamalla pitkät trikoot Eteläsaarelle. Olin jo aikaisemmin heittänyt pois puolipitkät trikoot, kun ne tulivat tiensä päähän ja pelkissä shortseissa ei arvaa lähteä, vaikka kuinka olisi kesä. Vaatteita ei siis ole yhtään sen enempää mukana kuin aikaisemmin. Olen kävellyt koko Pohjoissaaren yhdessä ja samassa t-paidassa. Icebreakerin merinopaita on kestänyt hyvin kulutusta. Aurinko on haalistanut mustan värin ruskeaksi ja rinkan lantiovyö on hangannut kylkiin pari pientä reikää, mutta samalla paidalla jatketaan. Kaikki muutkin vaatteet pysyvät vielä kasassa.


Bergansin gaitersit saivat uudet kuminauhat. 


Nollapäivien aikana tulee tehtyä kaikenlaisia pieniä huoltohommia, kuten vaihdettua gaiterseihin uudet kuminauhat. Vanhat olivat jo monesta kohtaa menossa poikki. Mukana on muutama metri Eurokankaasta ostettua kuminauhaa ja aseman suutarilta haetut varasoljet, jos sattuvat jäämään matkalle. Tähän mennessä olen vaihtanut vasta yhden kuminauhan.


Cable carin kyydissä pääsee ihailemaan maisemia mäen päälle 120 metriä viidessä minuutissa. 


Cable car on raitiovaunu, joka liikkuu vetävän kaapelin avulla. Vaikea löytää suoraa suomennosta. Cable car - asema oli ihan hotellin vieressä, joten lähdimme paremmalla ajalla tutkailemaan mitä mäen päältä löytyy Botanic Gardenin lisäksi. Ensimmäisenä suunnistettiin Space Place - planetaarioon, jossa oli juuri sopivasti alkamassa lyhytfilmiesitykset. Salissa oli taaksepäin kallistuvat pehmustetut istuimet ja esitys tuli kolmiulotteisena koko katon kokoisena. Ulkona paistoi aurinko ja me olimme pimeässä salissa katselemassa tähtiä.


We are aliens. 


Näin löydät taivaalta etelän ristin. 


Ensimmäinen esitys oli nimeltään We are aliens ja toinen kertoi eteläisestä tähtitaivaasta planeettoineen ja tähtikuvioineen. Olipa viihdyttävää. Olisin voinut helposti katsoa pari esitystä lisää, mutta lähdettiin vielä kiertämään muut näyttelyalueet läpi. Paikasta löytyi muun muassa Thomas Cookin valtava huoneen kokoinen teleskooppi, kirjasto ja näyttelysali, joka oli täynnä multimediaesityksiä.


Kosketa kuun palaa. 



Tunnettu maailmankuulujen observatorioiden varustaja Thomas Cook on rakentanut tämän teleskoopin Englannissa vuonna 1866-1867.



Parfymeria oli myös mielenkiintoinen putiikki, joka oli sisustettu viktoriaaniseen tyyliin. Tupsahdettiin sinne vähän vahingossa. Tiskin takana oli vastassa mies, joka alkoi ensin keskustella saksaksi. Seuraavaksi mies ehdotti, että olemme ruotsista. Tässä vaiheessa huikkasin, että suomeksi kiitos ja vastaus tuli selvällä suomen kielellä. Mies innostui siitä, että olimme Suomesta, kun täällä harvoin tapaa suomalaisia. Hän osasi kertoa suomeksi, että on tullut harjoittelijaksi Hollannista. Suomeksi tuli myös sanat hammaslääkäri ja koskenlaskija. Fransesco Van Eerd oli selkeästi perehtynyt parfyymeihin pintaa syvemmälle ja hajusteet tuntuivat olevan taidetta. Osa tuoksuista oli sulkien päässä, osa taitetuissa paperisuikaleissa. Hän opasti meitä tuoksujen välissä nuuhkaisemaan purkissa olevia kahvipapuja etteivät tuoksut sekoitu.


Fragrifert - Victorian Perfumery 



Parfyymin valmistuksen saloja videolta. 


Aikamoinen taide -, tiede - ja kulttuuripläjäys. Vielä jäi aikaa elpyä hotellihuoneessa. Ohjelmassa oli illaksi rinkan pakkaamista. Suunniteltiin vierailua Eteläsaaren alkupuolella Marlboroughissa olevalle viinitilalle. Kiitos vinkistä Joonas Korjala. Vicarage Lane - tilalla on suomalainen emäntä, jolle laitoin sähköpostia. Alkuperäisen suunnitelman mukaan olimme menossa jo huomenna Pictonista, mutta aikataulut olisivat olleet liian kiireiset. Tilalta toivotettiin meidät tervetulleeksi myös joulun pyhien aikaan, joten poiketaan tilalla matkan varrelta Havelockista.


Travelodge Hotelin joulutunnelmaa. 


Joulutohina ei tunnu täällä yhtä vilkkaalle kuin Suomessa, vaikka ihmisiä on paljon joka paikassa ja kaupoissa on alennusmyynnit. Kaupungilla on rento meininki eikä kenelläkään tunnu olevan kiire. Koristeltuja joulukuusia on jokaisessa kahvilassa ja joulukoristeet ovat samanlaisia kuin kotonakin. Muutama varsin amerikkalaistyylinen jouluvalokilpailuun osallistuva piha on tullut matkan varrella nähtyä, mutta muuten tulee vain sellainen olo, että ihmiset ovat unohtaneet jouluporot talojen katoille vielä juhannukseksi.

Ilta jatkui vaatekatastrofilla. Veimme eilen  vaatteet hotellin pesulapalveluun ja pyykkien piti olla puhtaina tänään klo 18. Vaatteet oli viety pesuun reilusti etuajassa. Kävimme iltapäivällä kysymässä oliko vaatteet jo tulleet ja saimme vastaukseksi, että tulkaa uudelleen 18. Kun sitten haimme pyykkejä, niitä ei löytynyt mistään, pesula oli mennyt jo kiinni ja kiinni oli kaupatkin. Uusiakaan ei siis saatu enää ostettua. Pyykissä oli molempien vaellussukat, alusvaatteet ja minun vaellushousuni. Hotelli lupasi lähettää vaatteet meille jälkikäteen, mutta se ei nyt tässä tilanteessa paljoa lohduttanut, kun ei ollut antaa kuin kotiosoite Voikkaalle. Mies hotellin tiskin takana teki kyllä ankarasti töitä selvittääkseen missä pyykkipussi seilasi. Turha rypistellä, kun tavarat on housuissa. Lautalla pitää olla aamulla jo 8.15, joten toivoa sopii, että seuraavan pikkukylän kaupasta löytyy uudet Icebreakerin merinokalsarit ja Bridgedalen sukkia. Kymmeneltä illalla soi puhelin ja meille ilmoitettiin, että vaatteet oli toimitettu väärään paikkaan ja saamme ne aamulla. Huh huh, eipäs nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta hyvällä tuurilla rinkassa on taas huomenna vaihtokalsarit.



Lauantai 21.12.
Käväistiin ennen aamupalaa vastaanottotiskillä hakemassa pyykkipussia, joka oikeasti oli saatu toimitettua perille. Tiskin takana oli eri henkilö kuin eilen illalla. Mies kertoi, että pyykkipussista huolehtiminen oli hänen tärkein tehtävänsä tässä työvuorossa. Tyytyväisinä lähdimme pakkaamaan vaatteet rinkkoihin. Vaellushousujen vyötäröltä löytyi lappu, jossa luki: Kiireellinen. James Cook Hotel.


Pyykkipussi palasi mutkan kautta suoraan oikeaan hotelliin. 

Tänään oli polkupäivä numero 65. Puolivälissä ollaan ja matka taittuu nyt kotiin päin. Matka Eteläsaarelle alkoi Interislanderin Kapiti - lautalla, joka lähti satamasta aamulla yhdeksältä. Terminaalissa piti olla kolme varttia aikaisemmin, mutta sehän sopi tällaisille aamukukkujille. Onneksi oltiin liikkeellä sitäkin aikaisemmin, sillä terminaali oli jo pullollaan ihmisiä. Matkatavaroiden luovuttaminen sujui jouhevasti ja jono liikkui.


Hiiohoi! Maltillista merisäätä luvassa. 


Tälle päivälle oli luvattu hyvää merisäätä. Silti matka oli töyssyistä ja käveleminen käytävällä oli huteraa ja heitteli sivusuunnassa pitkin seiniä. Ensimmäisen tunnin jälkeen tie tasoittui. Lauttailu Pictoniin kesti kolme ja puoli tuntia ja paperipussiin puhaltelijoita riitti lautan käytävillä.


3,5h risteilyllä. 



Jäimme yöksi Pictoniin, joka on pieni merenrantakaupunki. Venesatamineen se on portti saarien välillä. Kaduilla oli pieniä kahviloita, käsityö- ja matkamuistoliikkeitä. Aktiviteetteja löytyi maastopyöräilyn ja merimelonnan osalta runsaasti. Merenkulkuun liittyviä museoita näytti olevan useampi, mutta niihin emme eksyneet.


Taas yksi ensimmäisen maailmansodan uhrien muistomerkki. 


Kävimme sataman EcoWorld Aquarium & Wildlife Rehabilitation Centressä tapaamassa "paikallisia". Akvaarioissa oli pääasiassa matelijoita ja kaloja, mutta myös lintuja, rottia, sammakoita ja kaneja. Täällä hoidetaan sairaita ja loukkaantuneita villieläimiä, kunnes ne ovat tarpeeksi vahvoja palaamaan takaisin luontoon. Muun muassa pieniä sinisiä pingviinejä on tuotu tänne elpymään. Osa niistä on selvinnytkin. Pysyvästi niitä ei kuitenkaan oteta hoidettavaksi. Sain heti alkuun silitellä nuorta tuataraa, joka oli rauhallinen otus. Tuatara on Uuden-Seelannin elävä fossiili. Laji on säilynyt esihistoriallisista ajoista nykyaikaan lähes muuttumattomana. Luonnossa niitä tavataan siis sekä elävinä että fossiileina. Matelija oli piikikkäästä ulkonäöstään huolimatta pehmeä ja viileä.


Olen todistetusti koskenut elävään fossiiliin. 


Kala-altaissa oleva vesi oli pelkkää kirkasta merivettä. Kuningaslohilla vesi oli virtaavaa. Akvaariossa oli yksi merihevoslaji, bot- belly seahorse, jonka tieteellinen nimi on hauskasti Hippocampus Abdominalis. Suoraviivaisesti suomennettuna kyseessä on hevosen näköinen merihirviö, jolla on ulkoneva vatsa.




Beachcomber Cruises operoi 200 metrin päässä majapaikasta, joten aamulla on helppo siirtyä seuraavaan paattiin ja lähteä polulle. Kaupunkielämä alkaakin jo riittää Team Voikkaalle.

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Piste Pohjoissaaren päälle

Tiistai 17.12.
Herättiin Holiday Parkissa rauhalliseen tahtiin. Aamukahvien ohessa soitettiin perheen kuopukselle syntymäpäiväpuhelu, koska meillä oli jo synttäripäivän aamu täällä pallon toisella puolella. Syötiin eväsrepusta viimeisetkin myslit ja lähdettiin polulle. Vajaan puolen tunnin päässä oli kylän kauppa ja kahvilat, jossa pysähdyttiin vielä haukkaamaan aamupalaa. Kun on monta päivää elänyt pienillä annoksilla, niin teki mieli syödä koko ajan ja tänään se taas onnistuikin, kun reitti kulki lähellä sivistystä.


Muutama viime hetken muistutus. Polulle, mars! 


Kauaa ei tarvinnut kadun varrella kävellä, kun päästiin oikealle polulle. Escarpment track nousi reilun parin sadan metrin korkeuteen kiemurrellen mäen reunalla siksakkia ylöspäin.


Ehdittiin onneksi kävellä polku hyvän sään aikana. 





Ylhäältä näkyi hienosti Kapiti Island, josta keskustelimme eilen geologin kanssa, joka kertoi työskennelleensä DOC:lle. Saari on lintujen suojelualue, josta on poistettu kaikki vieraslajit ja tavoitteena on pitää rotat, opossumit ja muut pedot pois alueelta. Uuden - Seelannin DOC (Department Of Conservation) on ottanut saaren haltuunsa ja palauttanut sen luonnontilaan. DOC on julkinen laitos, joka vastaa Uuden-Seelannin ympäristön--ja luonnonsojelusta sekä historiallisen perinnön vaalimisesta.


Kapiti Island. 


Jyrkimmissä kohdissa oli puurappuset, joita oli toista tuhatta. Joku oli kirjoittanut rappusille kannustavia sanoja ja hymiöitä simpukan kuoriin. Pari hullua lenkkeilijääkin tuli vastaan.



Vastaan tulevaa liikennettä oli onneksi tänään maltillisesti. Väistettiin ison repun kanssa seinämän puolelle. 


Alhaalla näkyi valtatien vilkas liikenne ja rautatie. Tällä turvaetäisyydellä oli ihan mukava kävellä valtatien reunaa. Polulta oli hienot näkymät merelle ja toki reitti tuli alaspäin yhtä jyrkästi. Polkua riitti kymmenen kilometriä.


Pari rappusta vielä jäljellä. 


Loppupäivä samoiltiin rautatien vierestä kävelyteitä pitkin rantakylästä toiseen ja laulettiin duettona Menolippua suomeksi ja englanniksi. Parin kympin kohdalla käytiin tankkaamassa MäcMäkisellä lisää energiaa. Mäkinen on pelastanut niin monet kerrat nälkiintymiseltä, että taidan  pitää seuraavat synttärit siellä. Maha täynnä oli hyvä kävellä. Ei edes haitannut, että vettä satoi reippaaseen tahtiin. Oli niin lämmintä ettei lisätty päälle muita sadevaatteita kuin kuoritakit. En tiedä oliko takki märempi sisä - vai ulkopuolelta kun oltiin perillä.


 Murin rautatieasema. 


Reitti sivuutti Adrenalin Forestin, joka on seikkailupuisto. 


Poriruan keskustassa käveltiin kauppakeskuksen läpi, josta reitti jatkui suoraan metsään polulle. Majapaikka oltiin varattu Poriruasta Camp Elsdonista. Meillä oli huone Kowhai Lodgesta, joka on peruskorjattu armeijan kasarmi. Huoneessa oli kaksi yksittäistä sänkyä. Samanlaisia kahden hengen huoneita tässä rakennuksessa oli 24. Toisessa rakennuksessa oli ryhmämajoituksiin 15 henkilön entisöityjä majoitustupia kerrossänkyineen.


Kowhai Lodgen oleskelutilat. 


Käytävän päästä löytyi yhteinen oleskelutila ja keittiö. Käytävällä oli wc:t ja suihkut. Varsin kotoista. Ei oltu ihan kahdestaan tällä kasarmilla, vaikka paikka ei näyttänyt erityisen ruuhkaiselta. Kaksi vaeltajaa oli miehittänyt naapurituvan ja toiselle puolelle tuli kaksi tuttua ranskalaispoikaa. 42 muuta punkkaa oli vielä vapaana.


Keskiviikko 18.12.
Tälle aamulle oli luvattu runsaita vesisateita. Keli ei illan mittaan ainakaan parempaan suuntaan näyttänyt kääntyvän. Tuuli oli voimakasta ja sade piiskasi taukoamatta kunnon volyymillä. Vielä olisi 30 kilometrin päivä ennen Wellingtonia ja reitti kulkee korkeiden kukkuloiden kautta. Sade ja tuuli jatkui vielä aamullakin. Sään pitäisi parantua iltapäivällä, mutta sitä ei voi jäädä odottamaan, kun käveltävää riittää koko päiväksi. Ei mikään miellyttävin sää, mutta toisaalta Wellingtonissa odottaa hotellihuone ja pari lepopäivää.


Sää oli juuri niin tuhruinen kuin kuvassa näyttää. 


Reitti jatkui suoraan leiripaikan kulmalta Colonial Knob summit - polkuna ja heti siis ylämäkeen. Sää oli kylmä ja kostea. Se tarkoittaa yleensä sitä, että sormet ovat valkoiset ja tunnottomat. Sateen takia oli laitettava kuorivaatteet päälle, vaikka tiesi jo valmiiksi, että tulee olemaan kuuma. Noustiin saman tien 468 metriä meren pinnan yläpuolelle. Sormet lämpenivät vasta mäen päällä, vaikka minulla oli merinosormikkaat ja kurarukkaset käsissä.


Colonial Knob summit. 


Huipulla satoi, oli sumuista ja tuuli huojutti niin ettei meinannut pysyä pystyssä. Hyvällä säällä täältä olisi nähnyt Eteläsaaren, mutta nyt oli melko turha tähyillä mitään. Uuden-Seelannin radion mastoja oli mäen päällä rivissä.





Jatkettiin laidunalueella kulkevalla uralla eteenpäin kukkulalta toiselle. Tuulen suunta muuttui aina sen mukaan mihin suuntaan polku vei. Takatuuli olisi vienyt mukavasti eteenpäin, mutta se olisi ollut liian helppoa. Vastatuuli ja kasvoille piiskaava sade muuttui välillä rinkkaan ja sauvoihin napakasti tarttuvaksi sivutuuleksi, joka heilautti samalla koko vaeltajaa.


Maisemia kelpasi katsella. 


Reitti laskeutui takaisin metsän suojaan, jossa hyväkuntoinen polku kiemurteli tovin aikaa ennenkuin loppui asfalttitien reunaan. Useiden hevostallien ja satulakaupan ohi kulkeva tie oli rauhallinen ja muutaman kilometrin päästä polku jatkui taas laidunalueille. Noustiin jälleen kukkulalta toiselle. Käveltiin keskellä laitumia ja lampaita, kun yhtäkkiä mäen takaa ilmestyi Johnsonvillen esikaupunkialue. Tästä alkoi merkitty Skyline walkway, joka meni aina seuraavaan kylään asti.


Täällä muistellaan paljon. Melkein jokaiseen penkkiin on kiinnitetty muistolaatta jollekin henkilölle. Tämä muistolaatta oli kiinnitetty kallioon. 



Johnsonville. 


Sade alkoi näyttää hiipumisen merkkejä ja pysähdyttiin keventämään kuorivaatteita rinkkaan. Tuuli piti vielä pintansa, mutta ylämäkeen kävellessä tarkeni.


Mt. Kaukaun huipulla. 


Korkein kohta oli 445m korkea Mt. Kaukau, josta laskeuduttiin Ngaio nimiseen kylään. Tähän asti oltiin oltu ihan pusikossa.


Tauolla ennen Ngaion kylää. 


Kahvihammasta kolotti ja reitin sivussa oli kahvila. Äkkiä sinne! Cafe Villa oli viihtyisä ja ilmeisen suosittu paikka, jossa kaksi nuorta vilkkaan oloista jannua pyöritti liikettä. Kahvi oli muuten ihan älyttömän hyvää ja piti käydä siitä erikseen vielä kiittämässä. Matka jatkui eteenpäin Northern walkwaynä. Se kulki varmaan kaikkien puistojen, polkujen ja kukkuloiden kautta, jotka Wellingtonin esikaupunkialueella on. Tuntui hassulle olla ihan keskustaan asti metsässä. Polkuja meni ristiin rastiin ja Te Araroan merkinnät olivat ajoittain hukassa. Lopulta pääsimme kuitenkin hotellille viettämään ansaittuja lepopäiviä. Tämän päivän polut olivat miellyttäviä kävellä, mutta silti viimeiset kilometrit olivat pitkiä. Huomenna on vielä viimeinen kävelypäivä Pohjoissaarella. Vietämme kaksi päivää Wellingtonissa ja siirrymme jouluksi Eteläsaaren puolelle. Tilasimme lauttaliput, majoitukset ja vaelluspassit toissa iltana, kun pääsimme Holiday Parkiin wifiyhteyksien ääreen. Tästä alkaa taas aivan uudenlainen urakka.


Torstai 19.12.
Herättiin hotellin 22. kerroksesesta. En ole koskaan ollut majoittuneena näin korkealla. Huimaa! Ollaan kaksi päivää hotellissa aivan Wellingtonin keskustassa ja vietetään täällä oma pieni joululoma. Jouluaattona ollaan menossa taas polulla Hotelliaamiainen on yksi tämän pysähdyksen kohokohdista. Nyt on hyvä sauma tankata, kun paino on pudonnut vähän liikaa. Herättiin tuttuun tapaan aikaisin ja lähdettiin raapimaan hotelliravintolan ovea. Salissa oli vielä pimeää ja vilkaisin kelloon. Yleensä ollaan aina ensimmäisenä aamupalalla, mutta nyt kello oli 5.46. Hupsista, aamupalatarjoilu alkaa kolmen vartin päästä. Turha raapia vielä, joten pyörähdys kantapäillä ja takaisin huoneeseen naurun saattelemana. Olin katsonut ajan yöpöydän digitaalisesta kellosta, joka oli tunnin edellä. Ehdittiin odotellessa lähettää pari sähköpostia ja tutkailla aamun kävelyreittiä. Lähetetään Eteläsaarelle etukäteen pari ruokapakettia, koska siellä ei kaupat osu ihan reitille.


Joka kylällä on sotien muistomerkkejä. Wellingtonissa on kokonainen puisto sotamuisteloille. 


Olen ehtinyt ihmetellä sotien muistomerkkien määrää, mutta onhan noita tappeluitakin riittänyt. 


Tästä ei tullut ihan täysi lepopäivä, koska Pohjoissaarta oli kävelemättä vielä kymmenisen kilometriä. Lähdettiin hoitamaan viimeiset kilometrit pois alta heti aamupalan jälkeen. Päiväreppu selkään, sandaalit jalkaan ja sataman kautta matkaan. Oli hieno aurinkoinen aamu kaupunkikävelylle ja kuinka helppoa olikaan kävellä turistina pelkkä kevyt päiväreppu selässä. Reitti päättyy Pohjoissaaren osalta saaren eteläkärkeen Island Bayn rannassa olevalle kivelle, joka on muistona polun avaamisesta. Tänään on oltu tasan yhdeksän viikkoa polulla ja Pohjoissaari on nyt taputeltu. Mahtavaa!


Team Voikkaa. 1695 km. 


Hypättiin bussiin ja jäätiin pois kaupungin keskustassa. Harrille oli varattu Expedin rinkka Pivouaq Storeen ja sitä käytiin sovittelemassa. Ospreyn kantolaitteessa ei enää säädöt riitä, kun mies on niin paljon kutistunut. Ostopäätös jäi vielä hautumaan. Ensin piti selvittää saako vanhan Ospreyn lähetettyä Suomeen ilman konkurssia. Palmerston Northissa meille sanottiin ettei sitä voi postin kautta lähettää. Lähetys on laitettava DHL:n tai jonkun muun kuriirifirman kautta. Kuulosti vähän omituiselta. Käytiin kysymässä yhdestä kuljetusfirmasta paljon lähettäminen maksaisi. Kulut nousivat paketin ulkomittojen mukaan niin korkeaksi, että sillä voisi ostaa Suomesta uuden rinkan. Palattiin siis asiaan Wellingtonin postitoimistossa, kun haettiin pahvilaatikoita ruokalähetyksiä varten. Ostettiin postista suurin lähetyspussi ja jos rinkka mahtuu siihen, niin se kulkee postin kautta. Mahtuihan se.


Uusi pienempi Expedin rinkka. 


Harrille etsittiin myös uusi vedenpitävämpi kuoritakki. Vuorille ei kannata lähteä jäätymään märässä takissa. Vanhasta on jo annettu palautetta ja palataan asiaan tarkemmin helmikuussa. Ralph tuli kaupungilla vastaan. Jotkut ihmiset vaan pöllähtävät esiin aina uudestaan, vaikka vaelletaan eri tahtiin. Se on oikeastaan aika hauskaa. Reittisuunnitelmien perusteella saatetaan tavata jatkossa Eteläsaarellakin. Kaikki tarvittavat palvelut ovat hotellin lähellä. Kävimme kaupassa Countdownissa, jonka tunnusmusiikki tv-mainoksissa on muuten Europen The final countdown. Meillä oli kauppakassina Harrin uusi rinkka, joka saatiinkin puoliksi täyteen. Ruokalähetyksiin tuli aika paljon evästä. Revimme suurimman osan alkuperäispakkauksista pois ja pakkasimme eväät pahvilaatikoihin. Huomenna viedään ne postiin.





DOC:n toimipisteessä meitä opastettiin tänään, että kaasua on saatavilla Eteläsaarella joka paikassa ja vaeltajien ruokatäydennyksiin on varauduttu useimmissa paikoissa. Katsottiin kartalta mihin kannattaa etukäteen varautua. Paketit lähtevät huomenna St. Arnaudiin ja Arthurspassiin.

maanantai 16. joulukuuta 2019

Tararua - vuoristo

Keskiviikko 11.12.
Oltiin aikaisin liikkeellä, että saadaan osa matkasta käveltyä viileässä ja raikkaassa ilmassa. Rinkka ei tuntunut tänään yhtään painavalta ja kävely tuntui mukavalta. Oli tulossa aurinkoinen päivä ja kohta päästäisiin Tararua - vuoristoon ja polulle. Vähän jännittikin, vaikka ei ensimmäistä kertaa olla vuorelle kiipeämässä. Nyt pitää kuitenkin matkalla ylittää useita jokia, jotka eivät saa olla tulvassa. Muutaman päivän päähän oli luvattu kovaa sadetta ja se ei tiennyt hyvää, kun edessä oli ylitettävä jokia. Metsästä ja vuorilta pitäisi suoriutua pois ennen kovia sateita. Tararuassa voi sataa luntakin ihan mihin vuodenaikaan tahansa. Vuoristossa kun ollaan niin sääolosuhteet voivat muuttua nopeasti ja niistä pitää yrittää pysyä tietoisena. Toki sääennusteen suhteen olimme tämän aamuisten tietojen varassa. Aamupalaksi käytiin syömässä McDonald'sin bagelit ja pannukakut, jotka huuhdeltiin alas jättikupillisilla kahvia. Aikaisemmin kadun varrella oli Joe's Carage niminen paikka, jota meille suositeltiin, mutta se aukesi vasta seitsemältä eikä jaksettu odottaa niin kauaa. Lopulta oltiin valmiina lähtöön 7.15 aamupala syöneenä. Tämän päivän reitillä oli heti alkuun tie kahdesta kohtaa suljettu. Piti siis etsiä vaihtoehtoinen reitti. Se löytyi helposti ja oli ihan mukavaa tietä kävellä.


Pidettiin pieni tauko eläinlääketieteen toimipisteen vieressä. 


Osa matkasta mentiin yhtä matkaa paikallisen rouvan kanssa, joka halusi viedä meidät yliopiston kampuksen kautta eteenpäin. Asfalttitietä oli ohjelmassa tänäänkin aina Kahuterawa Reserveen asti melkein parikymmentä kilometriä. Täällä metsän alussa tuoksui kotoisasti havupuille. Kahuterawassa olisi ollut ensimmäinen mahdollinen leiripaikka, mutta oltiin niin ajoissa, että siihen ei kannattanut jäädä. Suunnitelmissa oli jatkaa vielä kymmenen kilometriä ensimmäiselle tuvalle. Kahuterawan parkkipaikalta lähti useita maastopyörä - ja kävelyreittejä Tararuan alueelle. Maastopyöräreittejä näytti olevan monen eri tasoisia ja hauskan nimisiä, kuten Jumping Jack ja Kissing Rock.


Te Araroa continues to Bluff. Kannustavaa. Oikealla reitillä ollaan. 


Polku nousi leveänä ja helppokulkuisena vehreän maaston ympäröimänä. Matkalla oli jo useampi ylitettävä puro, mutta ne pääsi yli kuivin jaloin kävelemällä kivien päällä. Yhtäkkiä polun vierellä istui tuttu mies. Siinä oli itävaltalainen Ralph, jonka kanssa aiemmin oltiin oltu muutamassa samassa leiripaikassa. Ralph oli pitämässä taukoa, mutta lähti meidän mukanamme eteenpäin. Käveltiin  porukalla ja vaihdeltiin kuulumisia matkan varrelta. Ralphin puhelin oli kastunut ja uuden ostaminen oli ollut oma hommansa. Hän oli tullut Whanganuista liftaamalla. Matka sujui joutuisasti eikä aina edes huomannut kävelevänsä ylämäkeen. Vähän ennen Motu Rimu tupaa tuli 1500 kilometriä täyteen. Hurraa! Ollaan reissun puolivälissä ja se piti tietysti ikuistaa kameralla.


Happy 1500 km Anniversary! 


Tupa oli heti seuraavan mäen alla. Sieltä löysimme yllättäin Hollannin pojat, jotka olivat jo majoittuneet tuvalle. Olipa hauska yhteensattuma. Ei ollakaan nähty sitten Taumarunuin. Hank ja Erik olivat nähneet meidät kävelemässä tien laitaa tullessaan bussilla Palmerston Northiin.


Moturimu Hut 


Moturimu Hut on rakennettu vasta tänä vuonna. 2,5 kilometriä tästä paikasta pohjoiseen on ollut kylä, jossa 1900 - luvun alussa on ollut koulu, postitoimisto ja 35 perhettä. Ralph katseli myös ihastellen tupaa ja otti valokuvia. Hän oli aloittanut päivän vaelluksen täältä metsästä ja aikoi jatkaa kävelyä vielä parikymmentä kilometriä.


Tuvan ovenkarmin koristelua. 



Torstai 12.12.
Tänään ollaan kävelty tasan kahdeksan viikkoa. Tuntuu pitkältä ajalta. Matkapäivät ovat puolessa vähän ennen jouluaattoa ja siitä reissu kääntyy kotiin päin. Puolivälin kilometrejä juhlittiin eilen hieman aikaisin, sillä reitin kokonaismatka on 3006 kilometriä. Se tuli virallisesti täyteen kuitenkin heti aamulla.


Puolimatkan varjobileet. 1503 kilometriä täynnä. 


Oltiin jo seitsemältä polulla. En nukkunut erityisen hyvin tai ainakin olin usein hereillä ja katselin ulos. Olin varautunut puolustamaan rinkkaani opossumien ja muiden jyrsijöiden hyökkäykseltä. Tupa oli ennemminkin sheltteri eikä siinä ollut lainkaan ovea. Yhtään elukkaa ei kuitenkaan näkynyt koko yönä. Ei myöskään hietasääskiä, vaikka olimme muumioitununeet suojaan silkkilakanoihin hiustupsuja myöten.


Olisipa kaikki mutaiset kohdat näin hyviä kävellä. 


Päivän ensimmäiset 20 kilometriä olivat mukavaa käveltävää polkua. Mutaa oli paikoitellen, mutta se oli kierrettävissä. Polulle oli mutaisimpiin paikkoihin laitettu puupöllejä helpottamaan kävelyä. Sää oli lämmin ja aurinkoinen.




Matkalla oli tänään virtaavaa vettä niin usein, että juomavettä sai täydennettyä helposti. Joen ja purojen ylityksiä oli lukematon määrä. Osa oli pieniä liruja, mutta monessa oli vettä niin, ettei kuivin jaloin päässyt yli. Jos olisi joka purolla alkanut vaihtamaan sandaaleita, niin ei olisi vieläkään perillä.


Ties kuinka mones joen ylitys. 


Loppumatka oli sitten sitäkin mutaisempi ja hitaampi. Siitä kertoi myös infotaulun tiedot, jotka kertoivat, että 15 kilometrin polkuun oli arvioitu kuluvan 6-7 tuntia. Päivästä tuli pitkä. Kilometrejä kertyi lopulta 38 ja aikaa kului yli 11 tuntia. Oli huojentavaa saapua Makahika Outdoor Pursuits Centren portille, josta meille heilutettiin iloisesti. Hank ja Erik olivat tulleet puoli tuntia aikaisemmin ja olivat heti vastassa. Paikalla oli myös hollantilainen pariskunta. Isäntäväki oli hetki sitten lähtenyt juhliin, mutta muille vaeltajille oli annettu ohjeeksi, että meille pitää järjestää jääkaapista oluet, kun tullaan ja vapaa hytti oli käytettävissä, jos halutaan. Paikassa huolletaan käytännössä ilmaiseksi vaeltajia. Maksu on vapaaehtoinen ja sen voi halutessaan jättää kylpyhuoneessa olevaan rasiaan. Ulkona olevat suihku - ja wc-tilat olivat siistit ja sieltä löytyi kaikkea saippuasta, shampoosta ja wc-paperista lähtien. Pihalle oli myös  tehty keittokatos, jossa oli vesipiste. Yllättäin täällä oli wifikin ja saatiin päivitettyä säätiedot. Aivan uskomaton paikka. Olisi tökeröä lähteä täältä maksamatta. Majoituttiin hyttiin ja kaivettiin samantien ruokareput esiin. Tänään oli taas kulutettu muutama kalori ja sen kyllä huomasi jo matkalla. Huomenna on edessä hidasta etenemistä ja kilometrejä kertyy alle puolet tämän päiväisestä.


Perjantai 13.12.
Kaikki olivat aikaisin aamulla tekemässä lähtöä ja seitsemältä koko porukka oli liikkeellä. Kengät ja sukat olivat vielä vähän nihkeät eilisen jäljiltä, mutta pian sitä ei edes huomannut.




Viisi kilometriä hiekkatietä vei meidät metsän reunaan infotaululle, jossa laitettiin taas nimet ja reittisuunnitelmat kirjaan ylös. Kaikissa yleisissä leiripaikoissa on ollut kirja, johon oman turvallisuuden takia kirjataan milloin ja mihin aikoo edetä. Whanganuin kanoottireissun jälkeen meitä olisi alettu etsiä kahden vuorokauden kuluttua, jos emme olisi soittaneet ja ilmoittaneet, kun olemme päässeet perille. Oltiin infotaululla yhtä aikaa hollantilaisen pariskunnan kanssa. Toivotettiin hyvää matkaa ja lähdettiin liikkeelle.


Pikataival - polku parhaimmillaan. 


Laidunalueen kautta päästiin polulle, josta alkoi samalla myös mutavelli. Ilma oli kuuma ja kostea. Hikipisarat valuivat nenän päältä heti alkumetreillä. Polku oli ajoittain kuivaakin ja mukavaa kävellä. Kutsumme näitä osia pikataipaleiksi ja otamme ilon irti niin kauan kuin sitä kestää.


Todellisuus - yleensä polku on tällainen. 


Päivän profiili oli tiukkaa ylämäkeä ja yhtä jyrkkää alamäkeä. Alamäet ovat vaikeampia ja hitaampia. Siinä missä ylös pitää joskus punnertaa niin, että on kynsin hampain kiinni puissa ja juurakoissa, niin alaspäin pääsee varmimmin ehjin nahoin istuviltaan tai riippaamalla puunrungoissa. Nousumetrejä kertyi yli 1300 ja tämän päivän huippu jäi vähän alle tuhannen metrin.




Eilinen pitkä kävely painoi vielä jaloissa ja 20 kilometriin polulla meni kahdeksan tuntia. Oltiin kuitenkin ajoissa iltapäivällä Te Matawai Hutilla lepäämässä. Kengät ja sukat kuivuivat tuulessa nopeasti ja kengistä sai harjattua suurimmat mutakokkareet pois. Tuvassa oli 18 petipaikkaa ja meitä oli lopulta yhdeksän majoittujaa. Hank ja Erik, belgialainen poika, joka tavattiin täällä metsässä ensimmäisellä tuvalla, australialainen muusikkopariskunta, jonka kanssa ollaan tavattu aikaisemmin ennen metsää sosiaalisen median kautta sekä paikallinen Henry, joka oli välillä käymässä kotona ja palasi takaisin polulle. Henry oli nähnyt hollantilaispariskunnan ja kertoi, että he olivat kääntyneet polulta takaisin. Oltiinkin jo ihmetelty, kun ei heitä näkynyt. Myöhemmin illalla tuvalle ilmestyi myös Ralph, joka oli eksynyt väärälle polulle ja tehnyt pitkän ja raskaan päivän. Karttasovellus ei ollut toiminut ja Ralph oli arponut väärän polun. Tänään oli perjantai ja 13. päivä.






Lauantai 14.12.
Yöllä satoi kaatamalla vettä. Se teki polun takuulla vielä mutaisemmaksi ja liukkaammaksi. Tuvalla oli melkein kaikki yhtä aikaa aamulla hereillä ja aamutoimissa. Vain australialainen muusikkopariskunta jäi nukkumaan, kun muut tekivät lähtöä.


Te Matawai Hut 


Oltiin puoli seitsemältä jo uralla heti Ralphin ja hollantilaisten jälkeen. Tänäänkin oli tiedossa paljon nousua ja hidas polku. Onneksi aamulla ei enää satanut. Kilometrit eivät kerro kartalla koko totuutta, sillä tänäänkin 12 kilometrin matkaan oli arvioitu kuluvan kahdeksan tuntia. Reitti lähti tuvalta heti reippaasti ylämäkeen ja kohti vuoria. Noustiin suoraan 1400 metriin.





Polku oli aluksi mutainen ja sen jälkeen käveltiin reiteen ylettyvien puskien läpi. Oltiin laitettu gaitersit jo tuvalla jalkaan ja ne olivat kyllä tarpeen. Vuorelle nouseva polku oli hieno. Se oli paikoin todella jyrkkäpiirteinen ja mutkitteli kapeana harjanteen päällä. Maisemia ei tarvinnut juuri katsella, sillä oli niin pilvistä, että seuraavan harjanteen huippua ei näkynyt. Tuuli oli ylhäällä todella navakka ja kylmä. Se meni suoraan luihin ja ytimiin ja kuoritakki lähti melkein lentoon, kun pysähdyttiin lisäämään ne päälle.




Vuorelta laskeuduttiin kauniiseen sammaloituneeseen metsään. Puiden rungot ja kivet olivat kauttaaltaan paksun vihreän sammalen peitossa. Oltiin niin korkealla, että täällä ei palmuja kasvanut. Aivan erilainen metsä kuin Pohjoissaaren metsät tähän mennessä. Se oli kuin suoraan sadusta. Puut eivät puhuneet eivätkä kävelleet, mutta hyvällä mielikuvituksella varustettu ihminen näki siellä monenlaisia hahmoja. Tässä metsässä oli aivan oma tarun hohtoinen tunnelmansa.




Pysähdyttiin syömään välipalaa Dracophyllum shelterille, joka oli kahden petipaikan pieni maja. Hank, Erik ja Henry olivat jo siellä viettämässä taukoa.




Matka jatkui vielä muutaman kilometrin  ja muutaman tunnin verran Nichols Hutille, jonne oltiin menossa yöksi. Tuvassa on vain kuusi petipaikkaa ja seuraavaan yöpymispaikkaan on vielä viiden tunnin matka lisää. Meitä oli nyt enemmän vaeltajia matkalla tuvalle kuin mitä petipaikkoja riittää. Eiköhän sopu sijaa anna. Sammaleinen maasto jatkui vielä melkein koko loppureitin. Viimeisellä  kilometrillä noustiin vielä jyrkkä harjanne ylös ja alhaalla näkyikin jo tuvan katto. Tältä harjanteelta näkyi jo maisemiakin.





Kolmikko oli saapunut tuvalle juuri ennen meitä ja Team Voikkaan petipaikat oli arvottu yläparvelle. Mikäs siinä. Siellä oli tilaa vielä yhdelle ja tarvittaessa parille muullekin yöpyjälle. Ralph jatkoi matkaa vielä eteenpäin ja Belgian poika tuli pian viimeiselle petipaikalle. Tupa oli pieni ja kodikas ja ikkunasta oli kauniit maisemat vuorille. Ruokatankkauksen jälkeen tuvan täytti tasainen tuhina. Illalla tuvalle ilmestyi vielä Mickey ja Michelle todeten, että jäljellä on enää lattiapaikat. Tupaan olisi majoittanut helposti kymmenenkin ihmistä, vaikka patjoja oli vain kuusi. Toivotin nuoret muusikot tervetulleeksi yläparvelle. Meitä oli ylhäällä siis viisi nukkujaa. Illalla naurettiin, että meillä on vaelluksen ensimmäiset pyjamabileet.


Nichols Hutin pyjamabileet. 



Sunnuntai 15.12.
Vuorilla oli tuulista koko päivän ja iltaa kohti tuuli tuntui vain voimistuvan. Yöllä kuunneltiin, että puuskat olivat todella kovia. Aamuun mennessä tuuli hieman piti taukoja, mutta jatkui silti navakkana. Herättiin jo ennen puoli kuutta syömään ja pakkaamaan, koska tarkoitus oli kävellä aina Parawai Hutille, jotta ehditään ylittää kaikki mahdollisesti tulvivat purot ennen huomisia sateita. Päivästä oli tulossa pitkä. Hank ja Erik heräsivät myös, mutta muut jatkoivat uniaan Kaikki eivät olisi mahtuneetkaan yhtä aikaa touhuamaan.




Lähdettiin tuuliselle ja sumuiselle harjanteelle suoraan tuvalta. Reitti nousi korkeimmalle huipulle 1462 metriin Mt. Crawfordille. Vuoripolku oli hieno kulkea, vaikka tuuli oli kylmä ja puuskissa puhalteli niin, että pipo ja sormikkaat olivat tarpeen. Polulla oli pari ilmavaa matalampaa harjannetta ja maisemat olisivat varmasti olleet upeat, jos sumulta jotain olisi nähnyt. Hank ja Erik olivat vähän meitä edellä ja olivat jääneet ennen viimeistä huippua odottamaan tuulenpuuskien tyyntymistä. Harjanne oli tuulinen paikka, mutta tuuli ei tuntunut sen kovemmalta kuin eilen ja pysyttiin hyvin pystyssä. Puuskat olivat kovia, mutta tuuli ei näyttänyt merkkejä hiipumisesta.


Team Voikkaa huipulla. 



Mt. Crawford summit - team. 


Jatkoimme porukalla huipulle. Huiputuskuvien jälkeen lähdettiin laskeutumaan alaspäin. Polku kulki harjanteelta jyrkästi alas sammaleisen metsän suojaan.





Emme saaneet kovinkaan kauan nauttia tästä kauniista metsästä, sillä polku vei alaspäin niin jyrkästi, että pian oltiin taas tavanomaisessa maastossa. Mutaa, juurakoita, palmuja ja saniaisia. Tähän asti vuoristo polkuineen ja sammalmetsineen oli Pohjoissaaren parasta antia. Ensimmäinen tupa tuli vastaan viiden tunnin kävelyn jälkeen. Waitewaewae Hut oli siistein ja kodikkain tupa tähän mennessä. Siihen ei vain kannattanut vielä pysähtyä, jos ei halua jäädä jumiin sateiden takia. Jäätiin kuitenkin lounastamaan ennen iltapäivän urakkaa.




Polulla oli vahvasti suositeltu kiertotie, koska varsinaisella polulla oli iso maanvyöry ja siellä oli vaarallista kulkea. Vaihtoehtoinen polku oli kolmen kilometrin mittainen, mutta siihen tuntui kuluvan ikuisuus. Polulla oli älytön määrä kaatuneita puita, joiden yli tai ali piti päästä. Tuntui, että koko matka oli yhtä könyämistä eikä kävelystä tullut mitään. Piti vain hokea itselleen, että jokainen askel vie lähemmäs tupaa. Kun viimein päästiin takaisin varsinaiselle polulle, se jatkui ihanan tavallisena käveltävänä polkuna. Parawai Hutille oli enää reilut kolme kilometriä matkaa. Oltiin aamulla valmiiksi korkealla, joten nousumetrejä tuli vain vähän yli tuhat, mutta laskumetrejä tulikin sitten tänään 2200. Se alkoi tuntua jo polvissa. Yhdentoista tunnin urakan jälkeen oli mukava päästä tuvalle. Siellä olikin enemmän porukkaa ja petipaikkoja oli onneksi riittävästi.


Parawai Lodge. 


Yhdessä pöydän ympärillä ruokaillessa sytytettiin adventtikynttilät. Kukaan ei ollut ihan varma kuinka mones adventti oli, mutta sytytettiin kolme tuikkua. Saatiin petipaikat alalaverilta. Siellä oli kuolleen rotan haju. En tiedä tuliko haju seinän välistä vai mistä, mutta se oli kuvottava. Ai että, miten kaivattiin oman teltan rauhaan.
Kahden seuraavan päivän sääennusteessa lukee heavy rain 100%. Reitti kulkee hiekkatien kautta metsään. Harkitaan tarkkaan, että lähdetäänkö aamulla liukastelemaan kymmenen kilometriä mutaiseen metsään, kun sillä ei ole enää mitään uutta annettavaa. Ollaan molemmat sitä mieltä, että Pohjoissaaren metsät on nähty. Kilometrit saa käveltyä myös ilman mutaa ja liukkaita juurakoita. Varsinkin, kun nyt haluaisi olla jo Wellingtonissa ja karistaa Pohjoissaaren kuivuneet mudat pois vaelluskenkien pohjista.


Maanantai 16.12.
Sade alkoi jo illalla yhdentoista aikoihin eikä se ollut mitään pientä ripsimistä. Taivaalla roikkui mustia sadepilviä. Pakattiin rinkat ja lähdettiin hiekkatielle, joka kulki Otaki - joen vieressä.




Päätettiin yksissä tuumin lähteä päinvastaiseen suuntaan kuin mitä reitti kulkee. Siinä missä muut säästävät päiviä liftaamalla tai kulkemalla bussilla maantieosuudet, niin me säästämme nyt aikaa valitsemalla nopeamman reitin, mutta samat kilometrit.


Otaki - joen vesi oli matalalla. 


Oli rentouttavaa kävellä taas ihan normaalisti. Ei tarvinnut koko ajan tuijottaa jalkoihinsa, kävellä kieli keskellä suuta ja pelätä liukastumista. Eilen tuli liukasteltua  niin monta kertaa, että hyvä tuuri alkaa olla pian käytetty.





Vähän ennen valtatietä meille tarjottiin kyytiä. Olisimme joka tapauksessa liftanneet ykköstien osuuden, joten hypättiin kyytiin ja päästiin turvallisesti Waikanaeen. Mies oli eläkkeellä oleva geologi, joten juttua riitti niin paljon, että hän halusi viedä meidät meren rantaan ja kahville. Rantakahvila oli näin maanantaina suljettu, joten etsittiin seuraava. Olisimme tarjonneet hänelle kahvit kiitokseksi kyydistä, mutta hän halusi ehdottomasti tarjota meille. Mies oli tehnyt uransa tutkimalla tulivuoria, joten kävimme läpi White Islandin tapahtumia. Hän oli työskennellyt myös Islannissa ja oli kovin kiinnostunut viime kevään hiihtovaelluksesta Vatnajökull - jäätiköllä, missä huiputettiin tulivuori. Kahvilassa kului tovi jos toinenkin rupatellessa, vaellusreittiä tutkaillessa ja valokuvia katsoessa.





Jatkettiin matkaa vielä seuraavan leipomon kautta. Lounaspatongin ja kahvin voimalla jatkettiin vielä Waikanaesta eteenpäin. Tänään tuli 1600 kilometriä täyteen. Wellingtoniin ei olisi enää kovin pitkä matka.



Happy 1600 km Anniversary! 



Reitti kulki meren rantaa ja vieressä oli rantabulevardi, josta löytyi kauppoja ja ravintoloita. Oltiin sopivasti laskuveden aikaan rannalla, mutta käytännössä reitin pääsee kävelemään ihan mihin aikaan tahansa. Rannalta pääsi sujuvasti kylälle nauttimaan pirtelöt ja hakemaan juomista.




Mereltä noustiin Queen Elisabeth puiston poluille. Varsinaisen reitin puomilla oli lappu, jossa sanottiin, että polku on suljettu eroosion takia ja suositeltiin kävelemään joko rannan tai pidemmän polun kautta. Valittiin pidempi polku, joka vei meidät suoraan Paekakariki Holiday Parkin alueelle. Queen Elisabeth puistoalue oli hyvin huolletun näköinen. Piknik - pöydät ja penkit olivat tukevasta puusta tehtyjä ja siistejä. Polulle oli merkitty  lennokeille laskeutumisalue, josta kehitettiin kävelemään ohi pysähtymättä. Yksi lennokki olikin juuri ilmassa kieppumassa.




Saatiin varattua Holiday Parkista hytti. Vastaanotossa joudun aina tavaamaan nimeni, koska suomalaiset nimet taipuvat milloin mitenkin ja harvoin oikein. Joskus annan tiskille ajokortin, jonka ojensin myös nyt toimiston rouvalle. Hän sanoi ystävällisesti kirjoittavansa nimeni erilliselle lapulle, jota voin aina tiskillä näyttää. Sujautin lapun taskuun. Hytissä naurettiin uutta käyntikorttiani vedet silmissä.  Lapussa luki nimen kohdalla Ajokortti Körkort. Ei mennyt ihan putkeen.




Ruokakauppoja ja ravintoloita ei ollut lähelläkään, joten tyhjennettiin eväsrepusta kaikki ruoat, jotka vuorille oli varattu mahdollista tuvalle jumiutumista varten. Jäljellä oli vielä täysi paketti tortilloja ja tonnikalaa. Vaikka kunnon ruokaa ei tänään vielä saatu, niin oli kuitenkin ihana päästä lämpimään suihkuun ja pestä pyykit. Ja tulihan se rankkasadekin sieltä, mutta me olimme jo onneksi sisällä lämpimässä.