Varusteinventaario

Vaelluksen loputtua tehtiin varusteinventaario. Ihan kaikkia vaatteita ei kannattanut enää raahata takaisin Suomeen, vaikka ne olisivatkin palvelleet hyvin koko vaelluksen ajan. Voimakas UV - säteily on kuluttanut ihon lisäksi huomattavasti vaatteita ja telttakangasta. Kun tason 3 alapuolella oleva säteily ei vaadi iholle erityistä suojausta, niin täällä on pilvisinä päivinäkin UV - säteily ollut tasolla 9. Joinain päivinä ohut pitkähihainen merinopaita on ollut päällä vain siksi, että se viilentää ja suojaa auringolta.

UV - säteilyn tuotosta. 

Te Araroa - vaellus oli varusteille kuluttava retki. Keveys ja kestävyys eivät kulje aina käsi kädessä, mutta molemmat ominaisuudet painoivat vaakakupissa, kun suunniteltiin kuukausia kestävää kävelyä rinkka selässä. Meillä vaakakuppi kallistui helposti tuotteen kestävyyden puolelle ja suurin osa mukaamme valitsemista varusteista pysyi käyttökelpoisina hyvin reissun loppuun asti.

MAJOITUSVARUSTEET

Telttakangas on auringon haalistama, mutta Jack Wolfskin exolight 3 on kestänyt sateet ja kovat tuulet. Testitulosten perusteella sen piti kestääkin erinomaisesti kovat tuuliset olosuhteet ja vesipilariarvotkin ovat korkeat. Näissä kosteissa oloissa vedenpitävä pohjakangas kiiteltiin moneen kertaan. Vesi ei tullut läpi mistään suunnasta ja untuvat pysyivät kuivina.

Vaikka joka aamu ennen pakkaamista yritettiin huolellisesti ravistaa kaikki hiekat ja roskat pois teltan sisältä, niin jotain sinne sisälle todennäköisesti jäi. Kevyt kangas ei kestänyt hiekkaa ja pieniä reikiä on paikattu ripstopilla muutamastakin kohtaa. Ripstop - teippi oli helppo, kätevä ja kestävä korjausmateriaali. Haalistunut ja paikattu teltta näyttää siltä, että siitä ei ole enää kuin nuorison festariteltaksi, mutta toimintakuntoisena se pysyi alusta loppuun. Nukuimme 120 vuorokaudesta 52 yötä teltassa. Eniten epäilytti kaarien ja niihin kiinnitettävien muovikoukkujen kestävyys. Mikään niistä ei kuitenkaan pettänyt. Alumiinikaaret ja niiden sisällä kulkeva naru pysyivät kasassa, vaikka ne saivat matkan varrella vähän kolhujakin. Sekä sisä - että ulkoteltan vetoketjut toimivat edelleen, vaikka ulkoteltassa vetoketjua suojaava kangas on tunkenut päivittäin sitkeästi vetoketjun väliin. Teltta pääsee kotona pesuun, kunhan saadaan selvitettyä valmistajalta huolto-ohjeet.

Kestävät kaaret. 

Seitsemän senttimetriä paksu Exped Synmat ultralight - makuualusta on ollut käytössä jo pari vuotta ennen tätä reissua ja vanhat luut asettuvat hyville unille tämän patjan päällä. Varsinkin, kun se eristää hyvin kylmästä maasta ja kerää kosteuden teltan pohjalta. Rikki ei saatu näitäkään. Kennot ja venttiilit ovat kestäneet meidän käytössämme eikä korjaussarjalle ole ollut tarvetta. Kevyt patja pakkautuu pieneen tilaan, kun sen on oppinut pakkaamaan siihen liian pieneen pakkauspussiin. Hämmästyksekseni en menettänyt kertaakaan hermojani tässä toimenpiteessä vaan päinvastoin opin rullaamaan makuualustan kompaktiin pakettiin, joka sujahti siististi rinkan alataskuun. Harri ehti kehitellä jo ainakin kymmenen eri tapaa miten puhalluspussi kääritään mukaan.

Muumiot makuupussissa. Ajungilak Mummy silkliner. 

Muumiomallinen ja kevyt Rab Neutrino 200 untuvamakuupussi on suunniteltu lämpimämpiin keleihin (comfort +6 ja limit +1) ja täällä sillä tarkeni suurimmaksi osaksi nukkua hyvin. Kylmimpinä öinä lämpökaulus ja kiristettävä huppu auttoivat asiaa. Paljoakaan ei olisi tarvinnut olla kylmempi, kun tällä pussilla ei enää olisi tarennut teltassa nukkua. Pussille on ilmoitettu extremelämpötilaksi -13, mutta itse haluaisin niille lämpötiloille jo paksumman pussin. Rabin makuupussissa on hyvä huppu ja toimivat takkuilemattomat vetoketjut. Joskus tosin vaati pientä ponnistelua päästä pyörähtämään jäykin jaloin makuupussiin, jossa vetoketju aukesi vain 3/4 matkalta. Varsinkin, jos yritit samalla suoriutua silkkilakanan sisälle. Rabin kankaat ja untuvat on käsitelty vettä hylkiväksi, joka oli sekin näissä olosuhteissa hyvä ominaisuus. Pakkauspussina on kuivapussi ja meillä oli tuplavarmistuksena vielä toinen. Rabin tuotteissa käytetään eettisesti tuotettua eurooppalaista hanhen untuvaa, joka meidän perheessämme on vaikuttanut ostopäätökseen.


KEITTIÖVÄLINEET
Kaasupolttimia oli kerääntynyt kotiin jo eräskin malli, mutta uutena tuttavuutena matkaan lähti MSR :n Pocket Rocketin Deluxe, jossa on integroitu tuulisuoja ja piezo. Kevyt ja pieneen tilaan pakkautuva keitin toimikin moitteettomasti ja kulutti kaasua maltillisesti. Tulitikut oli varalta mukana, mutta niitä tarvittiin vain tuvilla takan sytyttämiseen. Uusi hankinta oli myös titaanikattila. Täysi kattilallinen vettä kiehahti nopeasti ja se olikin keveyden lisäksi yksi kattilan hyvistä ominaisuuksista. Kahvaosakin pysyi ehjänä, vaikka näytti ja tuntui aika huteralta. Hutera oli myös kansi, joka ei oikein tuntunut sopivan kunnolla kattilan päälle. Palovammoilta kuitenkin vältyttiin, joten ihan toimiva keittiöväline. Kattilan käsittelyssä parhaaksi apuvälineeksi on todettu äidin virkkaama patalappu, joka sekin pesua vaille priimakunnossa edelleen.

Korroosio iski mutteripannuun. 

Ikean mutteripannu on kokenut kovia tällä matkalla. Kaikki jäätiköt ja ahkiovaellukset läpikäynyt luottopannu on nyt viittä vaille valmis roskikseen. Monta vuotta matkassa mukana kulkenut ruostumaton teräs on ruostunut sisältä ja ulkoa. Se pääsee kuitenkin vielä kotiin teräsvillapesuun ihan tunnesyistä. Hirvennahkainen kahvipussi on ollut juuri niin hyvä, kuin oli ajateltukin. Säänkestävä pussi ei ole Uuden-Seelannin oikuttelevia ilmoja pelästynyt.

KANTOLAITTEET

Lähdimme molemmat Ospreyn rinkoilla matkaan. Osprey Ariel Ag 65 ja Aether Ag 85. Näitä Ospreyn kantolaitteita on polulla näkynyt paljon ja ne ovat kannettavuudeltaan hyviä. Tosin, kun säädöt alkavat olla käytetty loppuun, niin rungon metalliosat painavat ikävästi selkää. Harri vaihtoi Pohjoissaaren lopussa oman rinkkansa 10 litraa pienempään Exped Exploreen, jonka pakkausominaisuudet olivat paremmat. Mikään rinkoista ei hajonnut, mutta Ospreyn kevyt kangas ei kestänyt Uuden-Seelannin metsiä ja takertuvia oksia. Lähinnä sivutaskuihin ja kengurutaskuun tuli muutama reikä.

Exped Explore ja Osprey Ariel. Edessä Ortliebin lisätasku. 

Kameralaukkuna käytin Ortliebin vesitiivistä lisätaskua, jota käytetään pyörälaukuissa. Sen sai pujotettua rinkan rintaremmiin, josta kamera oli helposti saatavilla. Kamera pysyi kuivana kovassakin sateessa. Kestävässä kankaassa ei juuri näy kulumisen jälkiä. 

VAELLUSSAUVAT

Kävelin alusta loppuun kotoa tuomillani hiilikuitusauvoilla ja ne ovat edelleen hyvässä kunnossa. Black Diamondin huippukevyt vaellussauva on ollut kestävä eivätkä terät ole kuluneet. Jokia kahlatessa kevyt sauva nousi helposti ylös virtauksen mukana. Suorin jaloin päälle kaatumista ne eivät kestäneet. Black Diamondin vastaava alumiinimalli ei toiminut yhtä hyvin. Ne hirttivät kiinni, kun liitoksiin pääsi likaa ja hiekkaa. MacPacin halpa vaellussauva oli tukeva, mutta painava ja terät pyöristyvät nopeasti käytössä. Ne kelpasivat kuitenkin jatkokäyttöön roskakatoksesta. Ylimääräinen hiilikuituinen varasauva lahjoitettiin polulla kanssavaeltajalle, jonka sauva oli katkennut

VAATTEET JA KENGÄT

Icebreakerin lyhythihaiset merinopaidat olivat loistava valinta ja käytimme samoja paitoja koko vaelluksen alusta loppuun. Pölyä, hikeä ja likaa oli riittävästi, mutta paidat kestivät päivittäisen käytön. Näkyvimmät vauriot olivat voimakkaan UV - säteilyn aiheuttama haalistuminen ja piikkipuskien tekemät reiät. Kotona ei enää ruskeaksi haalistuneessa paidassa viitsi liikkua, mutta uusi vastaava urheilupaita pitänee hankkia teknisten paitojen tilalle.

Kestävät merinot. 

Rabin untuvatakit ovat reissanneet jo ties missä. Täällä niitä käytettiin lähinnä tyynynä, koska oli niin lämmintä, että kuoritakilla pärjäsi hyvin. Ne ovat samassa kuosissa kuin tänne tullessa ja lähtevät mukaan taas seuraavalle retkelle.

Tyyny hyvin. Untuvatakki toimi tyynynä ja tyynyliinana oli helposti pestävä Joutsenen untuvatöppösten pussi. 

Kuorihousut eivät montaa kertaa päällä käyneet, mutta kuoritakkeja käytettiin paljon. Ostin Mammutin kevyen takin viime kesänä ohimennen Chamonixista alennusrekistä ja olen ollut varsin tyytyväinen muuhunkin kuin väriin. Tuuletukset toimivat ja vesi pysyy takin ulkopuolella. Harrin Arcteryx laski jostain syystä vedet läpi ja se lähetettiin postissa kotiin. Tilalle ostettiin lennosta Rabin Firewall - kuoritakki, jossa ei ole mitään moitittavaa. Päinvastoin. Kaikki kuorivaatteet jatkavat seuraaville retkille pesun ja käsittelyn jälkeen.

Haikein mielin luovuin Bergansin gaiterseista. Ne oli jo kertaalleen suutarilla paikattu ennen reissua ja täällä niihin tuli lisää reikiä. Sitkeä muta ei lähtenyt pois pesemälläkään. Kotona alkaa uusien Bergansien metsästys. Harrin lähes 15 vuotta vanhoista Alpinan gaiterseista irtosi nepparit matkalla. Ne vaihtuivat Rabin säärystimiin, jotka menevät kirkkaasti jatkoon.

Bergansin gaitersit pestynä.

Viimeisimmät kenkäostokset lähtevät mukanamme kotiin. Maastojuoksukengät eivät ehtineet mennä rikki ja ne on saatu pestyä ja tuuletettua käyttökelpoisiksi.

LA Sportiva Ultra Raptor.
Salomon XA Pro 3d. 

Alusta asti oli vaikea valita kenkää erilaisten, haastavien maastotyyppien takia. Matkalla oli kivikkoa, kalliota, mutaa, juurakkoa, irtohiekkaa, jokien ylitystä ja suota. Paikalliset käyttävät paljon kunnon vaelluskenkiä, kun taas suurin osa läpivaeltajista kävelee koko matkan maastojuoksukengillä. Molemmilla on hyvät puolensa.

Hanvag Tatrat 500 kilometrin pylväällä. 

Kulutimme molemmat neljän kuukauden aikana kolmet kengät. Hanvagin vaelluskengät jäivät pieniksi. Niillä olisin mielelläni kävellyt vielä pitkään. Salomonin kevyet vaelluskengät vaihtuivat saman merkkisiin kalvottomiin maastojuoksukenkiin. Niissä oli parempi pito ja märissä olosuhteissa ne olivat huomattavan paljon miellyttävämmät kävellä. Harrin Lundhagsit jäivät pieniksi jo alkumatkalla. Ne vaihtuivat Keenin vaelluskenkiin, jotka käytettiin aivan loppuun. La Sportivan kenkä sai polulla parhaat pisteet.

AURINKOLASIT
Voimakkaan auringonpaisteen ja säteilyn takia haluttiin mukaan aurinkolasit, joissa on hyvät suojaukset. Harrin Oakleyn aurinkolasit joutuvat huoltokierrokselle, koska linssien sisäpinnat kuoriutuivat. Minullakin olisi ollut kotona hyviä suojaavia aurinkolaseja, mutta mitkään niistä eivät olleet silmälasien voimakkuuksilla varustettuja. Kun pöytälaatikossa oli kuitenkin voimassaolevat ja toimivat näönkorjaimet, niin päätin hankkia niihin sopivat aurinkolasit. ESS Crossbow suppressor - lasit olivat ominaisuuksiltaan varsin monipuoliset. Naarmunkestävä pinta ja sadan prosentin UV-suoja olisi toki riittänyt, mutta kun valmistaja lupasi vielä etteivät lasit superpinnoitteen ansiosta huurustu, niin nehän on testattava kotona vielä maastopyörälenkillä. Laseissa oli mukana niin paljon osia, että jätin suurimman osan kotiin odottamaan testailua. Kun tädin uudet taktiset lasit kaiken muun lisäksi olivat tietenkin ballistiset, niin totesin kaupasta tullessa, että nyt kukaan ei voi ampua silmään. Siitä lähtien ne on tunnettu silmäänammuntalaseina. Lasit toimivat varsin hyvin tälläkin retkellä, vaikka käyttötarkoitus oli pääasiassa aurinkosuojan hakeminen.

Ei häikäise! 

Mitä me sitten hylkäsimme ennen kotiin lähtöä? Yhdet vaellussauvat ja gaitersit. Haalistuneet T-paidat ja sortsit sekä mudalle haisevat sukat, jotka eivät lähteneet enää pesussa puhtaiksi. Eikä paljon muuta. Eväsreppuna käyttämäni Dare 2b - merkkinen ohut kangaspussi hapertui ja päätyi roskiin. Ennen Te Araroaa halpisreppu oli kuitenkin jo selvinnyt Kebnekaisen ja Vatnajökullin hiihtovaelluksista

Polulta puntarille

"Onpa kummallinen olo. Ei tarvi pakata rinkkaa."
"Joo. Eikä sukat haise lehmänpaskalle."

Näissä tunnelmissa aloitimme neljän kuukauden vaelluksen jälkeen paluun normaaliin elämään. Olimme varanneet leirintäalueelta hytin, jossa voimme nukkua aamusta iltaan. Suunnitelmissa oli levätä pari päivää, mutta jo ensimmäisenä lepopäivänä ennen kuin kellon viisarit olivat kääntyneet iltapäivän puolelle, leijui ilmoilla kysymys, että: "Lähdetäänkö käymään jossain? "

Queens park

Invercargillin keskusta oli vielä uusi tuttavuus, joten lähdettiin etsimään kuntosalia, kahvilaa ja ruokakauppaa. Kuntosalille ei oltu menossa urheilemaan vaan etsimään vaakaa tai kehonkoostumusmittaria. Jälkimmäistä ei löytynyt, mutta puntarille pääsimme. Painoimme melkein yhtä paljon. Tai vähän. Painoni ei ole alkanut vitosella sitten aktiiviurheiluaikojen ja Harri painoi 64 kiloa viimeeksi 80-luvun lopussa. Harrin paino oli pudonnut 14 kiloa, joka vastaa 28 voipakettia. Kuntosalin henkilökuntaan kuuluva tyttökin innostui ja heitti Harrille ylävitoset. Ennen reissua toisella meistä oli lihaksia, mutta nyt ei ole kummallakaan. Vielä ei kuitenkaan ollut aika ryhtyä voimaharjoitteluun, joten puntarin lukemista hämmästyneinä marssimme naapurikahvilaan juustokakulle.

Tankkauspaikka löytyi. Motorcycle Mecca. 

Painon putoaminen ei sinänsä tullut yllätyksenä. Päivittäinen  kalorinkulutus huiteli urheilukellojen arvion mukaan 2500-3000 tienoilla eikä rinkassa jaksanut kantaa isoja ruokamääriä. Kävelimme päivittäin keskimäärin 8 - 12 tuntia vaativilla reiteillä. Askeleita kertyi polulla neljässä kuukaudessa 3 527 565. Kehonkoostumusmittaus olisi ollut lähinnä mielenkiintoinen, koska ruokavalio polun ulkopuolella on ollut mitä epäterveellisin. En ole iässäni syönyt näin paljon pizzaa ja hampurilaisia puhumattakaan kyytipoikana uponneesta limsasta ja oluesta. Polulla syötiin 56 pussia karkkia. En tosin usko, että tuloksista mitään maata mullistavaa olisi löytynyt. Tai näin ainakin itselleni uskottelen. Sisuskalujen hätätilanne on kuitenkin tilapäinen. Kotona ruokavalioon ei ihan hetkeen sisälly ranskalaiset perunat ja lähtökohtaisesti molempien tavoitteena on hankkia jokunen kilo takaisin.

Bluffissa maistui paikallinen lohi. 

Viimeisen neljän kuukauden aikana emme ole käyneet parturissa emmekä kantaneet rinkassa nestemäisiä pesuaineita ja deodoranttia. Lähtiessä mukana oli palashampoo, joka toimi hyvin niin kauan kun sitä riitti. Kun mistään ei oikein löytynyt uutta palaa, niin hiukset on tullut pesaistua milloin milläkin saippualla. Palasaippua sen sijaan on ollut helppo täydentää. Arvatenkin oli mukava pitkästä aikaa käydä tekemässä ostoksia kaupan hygieniaosastolla. 

Vaellustukat ennen vaellusta. 

Vaellustukat vaelluksen jälkeen. 

Tanen takatukka. 

Poikkeavista pesutottumuksista ja ravinnosta huolimatta molemmilla on kuitenkin vielä hiuksia päässä ja vaellustukka on saanut kasvaa hallitsemattomasti. Nähtäväksi jää koska karvat katkeavat. Parta on kasvanut onneksi vain toisella.

Team Voikkaa maalissa

Torstai 13.2.
Eilen saatiin kuivatettua kengät auringonpaisteessa ja pestyä mudat pois sukista. Muta on tosin sitkeää tavaraa. Se ei lähde kokonaan pois edes pesukoneessa. Aamulla satoi vettä ja edessä oli kahlaamista, joten kohta jalat taas kastuisivat. Invercargillin ja Oreti beachin alueelle tuli uusi varoitus. Tulvaveden mukana tullut liika makea vesi oli aiheuttanut äyriästen ja merimakkaroiden kuolemia ja nyt niitä lojui rannoilla. Varsinkin Dunns roadin sisääntulon kohdalla. Terveysriskien takia aluetta tulisi välttää. Uimista, kalastamista ja kaikenlaista keräämistä oli vahvasti suositeltu välttämään. Paikalliset ympäristöviranomaiset tutkivat asiaa. Emme olleet menossa uimaan emmekä keräämään simpukoita, joten lähdimme Oreti beachin kautta reitille, joka poistuu rannalta juurikin Dunns roadille.

Oreti beach

Lähdimme kävelemään laskuveden aikaan, niin että olisimme ylitettävässä virtakohdassa veden ollessa matalimmillaan. Kuun asento on taas siinä vaiheessa ettei nousu - ja laskuvedellä ole kauhean suurta eroa. Meillä oli rantaa käveltävänä vielä kymmenen kilometriä sen jälkeen, kun vesi alkaa nousta. Nyt oli hyvin aikaa kävellä ranta loppuun vielä kovalla hiekalla. Rantakävelyä oli tänään 25 kilometriä. Tähän osui kaksi virtapaikkaa, joista ensimmäinen oli ylitettävissä normaalisti kävellen. Toinen oli vähän vuolaammin virtaava uoma. Matalimmillaan sen sai ylitettyä meren puolelta nilkan syvyisessä vedessä kahlaten.

Näyttää syvältä, mutta vettä oli nilkan korkeudelle. 

Vettä sataa tihutteli pitkin päivää ja tuuli oli kylmä. Kuivana ja kuumana tunnettu Southland on ollut tänä kesänä kylmä ja sateinen. Kuoritakki ei tänäänkään kostunut sisäpuolelta. Rannalla kävely oli sateisesta ja harmaasta ilmasta huolimatta rentouttavaa. Se oli normaalia kävelyä aaltojen kohistessa taustalla ja meri-ilma oli raikasta. Aurinko yritti pilkistää pilviverhon raosta tehden meille kauniin sateenkaaren meren päälle.

Sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Niin tänäänkin. 

Viimeiset rantakävelyt tällä reitillä. 

Poistuimme rannalta kohti Dunns roadia. Äyriästen haju rannalla oli voimakas. Hiekalla oli ollut jo jonkun matkaa epämääräisiä kasoja, joita väistelimme parhaamme mukaan. Päästyämme tielle oli lounastauon aika. Rantahiekka oli niin vetistä, että olimme pysähtyneet viiden tunnin matkalla vain kerran. Invercargillin keskustaan oli vielä kymmenen kilometriä. Olimme varanneet telttapaikan keskustan leirintäalueelta. Rannasta lähtevän asfalttitien vieressä oli onneksi kävelypolku, joka muuttui myöhemmin jalkakäytäväksi, eikä tien pientareella tarvinnut kävellä lainkaan. Central city camping - leirintäalue oli aivan matkan varrella ja sikäli hyvin valittu majoitus, että aamupalapannarit saa kätevästi muutaman sadan metrin päästä MacDonaldsilta. Se on sitä paitsi ainoa paikka, josta saa tilattua helposti saavillisen vahvaa mustaa kahvia.

Long black, large. 

Säätietojen mukaan maahan on iskemässä viikonloppuna uusi sykloni ja uudet rankkasateet. Olemme silloin jo päässeet alta pois. Queenstownin jälkeinen polkuosuus ei ole tähän päivään mennessä avautunut ja avaaminen arvioidaan vasta uusien sateiden mentyä. Meillä on enää yksi kävelypäivä jäljellä ja sen jälkeen nostamme jalat seinälle pariksi päiväksi elpymään.

Perjantai 14.2.
Reitti Te Araroan päätepisteeseen Bluffiin kulkee pääosin valtatie 1:n reunaa. Osa reitistä on suljettu maanomistajan asettamien rajoitusten ja hänen alueellaan laiduntavien vihaisten härkien takia. Tänään voimme siis lähteä liikkeelle samalla periaatteella kuin paikallinen mies, joka Eteläsaaren alussa meille tokaisi: "My track is highway one." Ajattelimme kuitenkin kävellä. Palaamme Bluffista takaisin samalle leirintäalueelle ja jätimme rinkat päiväksi säilytykseen. Viimeinen 32 kilometrin kävelypäivä mentiin kepeästi päivärepuilla.

Tervetuloa Bluffiin! 

Taitaa olla eteläisin paikka tähän mennessä. 

Ensimmäiset 12 kilometriä saatiin kävellä polulla. Estuary walkway vei meidät kaupungin laidalla kosteikon läpi, jossa näkyi asustelevan paljon kahlaajia ja vesilintuja. Se ei kuitenkaan ollut kuin tunnin kävely, jonka jälkeen olimme isolla tiellä, jossa oli myös paljon liikennettä. Valtatie ei ollut hääviä käveltävää. Raskasta liikennettä oli paljon ja jokaisen rekan vastaan tullessa piti hypätä sivuun ja kääntää selkä tielle päin. Ilmavirta oli niin kova, että tuntui siltä kuin polvilumpiot kääntyisivät taaksepäin. Kilometri toisensa perään vähensi matkaa polun päätepisteeseen Stirling Pointiin ja kuuden tunnin kävelyn jälkeen olimme perillä.

Stirling Point

120 päivän parisuhdepatikoinnin maali. Happy Valentine's Day and 3006 km Anniversary! 

Juhlimme Pyhän Valentinen päivää saapumalla Bluffiin 3006 kilometrin vaellusreitin päätteeksi. Olemme tavanneet monia mukavia ihmisiä leiripaikoilla ja reitin varrella, mutta olemme halunneet kävellä koko reitin kahdestaan. Matka on ollut pidempi kuin mikään muu tekemämme vaellus aikaisemmin. Olemme vaeltaneet 120 päivää myötä - ja vastatuulessa ja ennen kotiinlähtöä juhlimme täällä vielä 12. hääpäiväämme.

Viimeiset mutarallit ennen merta

Maanantai 10.2.
Aamulla piti päästä Otautausta takaisin polulle. Sinne ei olisi ollut pitkä matka kävelläkään, mutta oltiin tekemässä jo muutenkin pitkä päivä. Mutaisessa Longwoodin metsässä 30 kilometrin kävelyyn menisi 11 tuntia arvioiden mukaan ja siihen 13 kilometriä tiekävelyä päälle olisi vähän liikaa. Herättiin ajoissa aamupalalle, jotta oltaisiin työmatkaliikenteen aikoihin tien pientareella peukku pystyssä.

Otautau hotelli ja pääkatu. 

Tiellä menikin autoja ihan lupaavasti. Lähdettiin kävelemään kylältä  tielle, josta Merrivale road lähtee reitille. Peukutettiin jo samalla kun käveltiin, mutta nyt ei käynyt yhtä hyvä tuuri kuin eilen. Tien risteykseen oli vajaan kolmen kilometrin matka ja kaikki autot tuntuivat ajavan siitä suoraan ohi. Kun käännyimme risteyksestä Merrivalen suuntaan, niin ajattelimme jo, että taitaa tulla pitkä päivä. Pian kuitenkin vastaan tuleva lava-auto pysähtyi kysymään, että minne matka ja halutaanko kyyti. "Hullut", mies naurahti ja sanoi käyvänsä vain kääntämässä auton risteyksessä ja vie meidät polulle. Nämä ihmiset ovat kyllä ihan uskomattomia. Mies oli menossa toiseen suuntaan ja lähti varta vasten viemään meidät kymmenen kilometrin päähän. Hypättiin kyytiin ja Dave - niminen mies kertoi käyvänsä metsästämässä Longwoodin alueella. Hän oli ampunut siellä peuran 800 metristä. Metsästyksestä olisi juttua riittänyt pidemmällekin matkalle. Varsin ystävällinen mies olisi vienyt meidät niin pitkälle kuin autolla pääsisi, mutta maasturillahan olisi ajanut puoli polkua. Halusimme kävellä ja kiitimme kyydistä.

Tässä kohtaa tuoksui eucalyptus. 

Pääsimme mukavasti polun päähän ja kellokin oli vasta kahdeksan. Reitti lähti heti nousemaan loivasti ylämäkeen ja tätä ylämäkeä riittikin kilometritolkulla Baldhillin päälle. Reitti kulki hiekkatieltä maastoautouralle, joten sitä oli helppo kävellä. Maasturiura vaihtui kuitenkin poluksi ja Longwoodin reitti lähti kiemurtelemaan mutaisessa metsässä. Muutaman mutaisen kohdan jälkeen metsä oli kuitenkin melko hyvässä kunnossa sateiden jäljiltä. Se oli kaunis, sammaleinen ja vehreä metsä, jota oli mukava kävellä, vaikka ylämäkeä kiivettiinkin.

Longwood forest 

Baldhill, 802 metriä meren pinnan yläpuolella. 

Baldhillin päälle kiipeäminen kesti pari tuntia. Nousua oli 802 metriin, joten ei se mikään ihan pieni kukkula ollut. Täältä olisi hyvällä säällä nähnyt Bluffiin, mutta nyt oli pilvistä. Mäen päällä oli kova ja kylmä tuuli, kuten nyt monena päivänä peräkkäin oli ollut eikä jääty ihailemaan maisemia pidemmäksi aikaa. Kuoritakki päälle ja hiekkatietä alaspäin. Tuuli meni niin luihin ja ytimiin, että pysähdyttiin lounastauolle vasta mäen alla. Hyvä aika tankata lisää energiaa. Tästä siirryttiin taas polulle ja uuteen, pienempään ylämäkeen, joka sekin 760 metrin korkeudessa. Mäessä tuli vastaan pohjoiseen päin kävelevä poika, joka oli juuri hajottanut sauvansa. Se oli poikki eikä teippauksesta huolimatta pysynyt kasassa. Meillä oli edelleen repussa yksi Harrin varasauvoista ja päätettiin antaa se pojalle. Meillä olisi huomenna koko reitin viimeinen metsäosuus ja hänellä koko Pohjoissaaren mutapolut edessä.

Mutaa oikealla, mutaa vasemmalla. 

Salomonin likaa hylkivä pinta ei pysty ihan kaikkeen. 

Loppumatka oli meilläkin yhtä mutavelliä, jonka välillä sai kierrettyä, mutta toisin paikoin muta oli ihan yhtä upottavaa reunoista kuin keskeltäkin. Ei auttanut kuin painaa läpi mutavellistä, jota syvimmillään oli polven alapuolelle. Emme löytäneet syvimpiä kohtia, koska jälkikäteen kuulimme kahden tutun vaeltajan uponneen nivusta myöten mutaan. Polku kulki mäen päällä tussockissa ja ylhäällä oli sekä sumuista että tuulista. Polku oli hyvin merkitty ja polkumerkit näkyivät vielä hyvin hennon sumun läpi. Tänään nousumetrejä ja - laskuja kerääntyi kiitettävästi. Viimeisellä kilometrillä polku laski vielä jyrkästi ja erittäin mutaisena Martin's Hutille, jonne ajattelimme leiriytyä.

Martin's Hut on historiallinen maamerkki. Se on rakennettu vuonna 1905.

Tupa oli Eteläsaaren viimeinen. Se oli rakennettu kultakaivoksen työmiehelle Fred Masonille, jonka tuli huolehtia veden virtauksesta kaivokselle sitä varten kaivetussa ojalinjassa. Huomenna kävelisimme tämän työmaan ohi. Tupa oli siis vanha ja lisäksi varsin hiiri - ja rottapitoinen rakennus. Tuvalla ei ollut ketään ja vaikka telttapaikka ei ollut häävi, niin se oli tuulelta suojassa. Pystytimme kotimme tuvan pienelle pihamaalle. Kahden huonosti nukutun yön jälkeen kaipasimme hyvää lepoa omassa teltassa. Tuuli tosin jatkui illallakin voimakkaana ja puut natisivat vieressä. Kunhan eivät kaatuisi päälle.


Tiistai 11.2.
Tuuli viuhui koko yön ja pitihän sitä kuulostella, niin että ei sitten kumpikaan nukuttu loppujen lopuksi kovin hyvin ja aamulla väsytti. Tänään oli kuitenkin yhtä pitkä matka käveltävänä kuin eilenkin. Uuden-Seelannin viimeinen mutametsä oli vielä edessä ja  Colac Bay olisikin jo meren rannalla. Kengät ja sukat olivat eilisen mutarallin jäljiltä vielä litimärät. Jalkapohjia paleli tovin kylmissä kengissä, mutta kuivana ne eivät olisi tämän päivän polullakaan pysyneet. Lähdettiin tuvalta poikkeuksellisesti alamäkeen ja suoraan mutaiseen juurakkoon. Puolen tunnin jälkeen huokaistiin hetki, kun saatiin kävellä maastoautouralla. Ollaan täällä opittu ottamaan ilo irti näistä pikataipaleista sen hetken, kun ne kestävät. Ne eivät yleensä ole olleet pitkäaikaisia iloja. Kohta tämän lystin jälkeen oltiin kuitenkin 2900 kilometrin paalulla. Polkumatkaa oli jäljellä enää viimeinen satanen.

Happy 2900 km Anniversary! 

Ports Water Race Track lähti metsään pienenä polkuna, jota kukaan ei varmaan ole huoltanut sen jälkeen, kun kaivostoiminta on loppunut.Tuntui kuin olisi kävellyt viidakossa. Aluskasvillisuus oli rehevää ja kaatui polun päälle. Polku oli osin kasvanut umpeen ja sen yli oli kaatunut puita. Osa suurista rungoista peitti näkyvyyden niin hyvin, että piti tovi etsiä mistä polku jatkuu. Water Race - polku kiemurteli kaivosmiesten vesireitin vieressä. Syvä, jyrkkäreunainen vesioja oli nyt kuiva ja täynnä oksia. Olisi kaivoshepuille huoltohommia tarjolla tässä pusikossa. Tällä polulla oli historian havinaa muutenkin kuin kunnostuksen suhteen. Penkalla oli joitakin ruostuneita kaivosmiesten masiinoita.

Mutasotkulta emme tänäänkään välttyneet. Kiemurtelu ei ollut mitään pientä mutkittelua vaan polku teki säännöllisesti U - käännöksen jokaisen ylitetyn puron jälkeen. Purojen kohdalla oli jyrkät penkat ja syvien uomien ylitykseen milloin minkäkinlainen puupölkky siltana. Osa enemmän lahoja kuin toiset. Polku kääntyi koko ajan vasemmalle ja odotimme, että jostain tulee vastaan Martin's Hutin kyltti. Ei onneksi tullut. Tänään ei ylämäkiä matkalle osunut, mutta melkoinen esterata kyllä. Vanhat ja lahot siltarakenteet eivät tehneet liikkumisesta yhtään sujuvampaa.

Päivän köysilaskeutuminen. 

Esteradalla

Kun kahdenkymmenen kilometrin kohdalle oli merkitty kiertotie, niin ei tarvinnut kauaa arpoa minne käännytään. Alkoi olla sellainen fiilis, että Uuden-Seelannin metsät oli nähty. Vartin kävelyn jälkeen kävelimme maatilan laidunten välistä hiekkatielle. Tämä maatilan läpi menevä reitti oli hyvin merkitty ja sähköpaimenista oli vielä erikseen varoitus. Aidoista pysyttiin irti, mutta Harri sai kuitenkin sähköiskun yhden veräjän kahvasta. Tähän asti niiltä ollaankin vältytty, vaikka laitumilla on tullut seikkailtua. Hiekkatie vei meidät Colac Bayhin ja suoraan paikallisen tavernan ovesta sisään. Tässä kylässä ei oikeastaan mihinkään muualle olisi voinut päätyäkään. Oli niin nälkä, että ensimmäisenä piti saada ruokaa ja leirintäalueen majoituksen sai tilattua samalta tiskiltä. Täällä sai taas telttapaikan kympillä ja hytin kahdella. Otettiin hytti.

Colac Bayn taverna. 

Ei pidetty kiirettä pois tavernan takkatulen äärestä. Oli hienoa olla taas rannikolla ja polkumatkaa oli jäljellä enää muutama päivä. Meillä ei enää oikeastaan ollut kiire huomennakaan. Kävelemme vaihtelun vuoksi lyhyen päivän Rivertoniin. Colac Bay oli hieman pysähtyneen oloinen kyläpahanen. Leirintäalueen vesiletkut, pesukoneet ja lämmittimet toimivat, jos sattuivat toimimaan. Mitäpä tuosta. Aamulla matka jatkuisi seuraavalle taajama-alueelle ja pyykit voisi pestä sielläkin. Illalla istuttiin vielä tavernan puupöydän ääressä tekemässä suunnitelmia seuraaville päiville.


Keskiviikko 12.2.
Meren rannalla kun ollaan, niin otettiin taas vuorovesisovellus käyttöön. Lähdettiin heti aamulla beachille kävelemään ja vesi oli matalimmillaan vasta yhdeksän jälkeen. Nyt piti malttaa nukkua pidempään kuin normaalisti. Tavernan aamupala jäi kuitenkin väliin, sillä paikka aukesi vasta yhdeltätoista. Karisteltiin pussin pohjalta myslit kuppiin ja lähdettiin uralle. Käveltiin rantaa viitisen kilometriä. Hiekka jalkojen alla oli upottavaa eikä laskuvedestä ollut sen suhteen iloa. Sää oli pilvinen ja harmaa. Merestä tuli niin tylsän näköisiä kuvia, että ei tarvinnut kameraa paljon pussista pois ottaa.

Colac Bayn maisemia aamulla. 

Lokakuussa 2019 aloitettiin Pohjoissaaren länsirannikolta ja helmikuussa 2020 ollaan päädytty Eteläsaaren etelärannikolle. 

Oltiin päätetty kävellä tänään vain Rivertoniin, jonne oli 12 kilometriä. Seuraavalla beachillä olisi virran ylitys, joka kannatti tehdä laskuveden aikaan. Ei jaksettu enää stressata ja ajateltiin lähteä vasta aamulla kohti Invercargillia. Jäätiin majailemaan Riverton Holiday Parkiin, joka olikin siisti ja viihtyisä leirintäalue. Täällä Araroa - vaeltajat saivat hinnoista alennusta, joten päädyimme taas hyttiin. Tämän päivän ensimmäinen tavoite oli löytää kiva kahvila ja se löytyi heti, kun saavuttiin Rivertoniin. Istuimme puolitoista tuntia kahvin ja kakkupalan ääressä ennenkuin lähdimme huoltamaan varusteita ja pesemään pyykkiä.

Delffiinit kalareissulla. 

Katutaidetta Rivertonin pääkadun varrelta. 

Illalla kävimme tutustumassa Rivertonin pääkatuun, joka oli kilometrin matkan päässä lahden toisella  puolella. Siltaa kohti kävellessä näimme delfiinien uivan sillan ali nousuveden virran mukaisesti. Ne olivat menossa pyydystämään kaloja. Jonkun ajan kuluttua ne kääntyvät ympäri uidakseen takaisin ennen kuin jäävät kuivalle maalle.

Mikään tie ei vie minnekään

Keskiviikko 5.2.
Lämpötila on laskenut täällä Eteläsaarella kymmenkunta astetta alaspäin. Vaikka aurinko paistaa, niin päivälläkin on korkeimmillaan 15 astetta. Hyvä vaellussää siis. Aamut ovat pimeämpiä ja huomaa, että syksyä kohti ollaan menossa. Tänään oli ensimmäinen aamu, kun tuntuikin ihan syksylle. Sormia paleli ja kuoritakki piti laittaa päälle ulos lähtiessä. Loppuviikolle on luvattu 20 astetta. Aamu alkoi kaupungilla kahvikupin ääressä ja kyyti polulle lähti puoli yhdentoista aikaan. Greenstone oli edelleen kiinni ja ensimmäisen tuvan, Greenstone Hutin, vaeltajat oli evakuoitu pois eilen. Sinne ei pääse tämän hetkisten tietojen mukaan ainakaan ennen sunnuntaita. Greenstonen ja Mavora Lakes välisen alueen polut eivät ole käveltävässä kunnossa. Päätimme lähteä nyt valtatien kautta Princester roadille. Meillä ei ollut mitään tietoa missä kunnossa polut siellä olivat, mutta sää oli hyvä ja päätimme lähteä paikan päälle katsomaan. Saaren koko eteläosan kunto oli epävarmalla pohjalla. Tällä hetkellä polun viimeinen osuus Invercargillista Bluffiin oli kokonaan suljettu.

Tämän kellon alta lähtee kaupungilta kyytejä suuntaan jos toiseen. 

Istuttiin kadun kulmassa odottamassa bussikyytiä ja aurinko paistoi lämpimästi. Kun kyytiä ei näkynyt eikä kuulunut, niin soitin kuljetusfirmaan. Kaikki etelään menevät tiet olivat edelleen poikki ja suljettuna ainakin vielä tämän päivän, joten kyyti oli peruttu. Tänään illalla selviää, että päästäänkö huomenna liikkeelle. Siirsimme varausta taas päivällä eteenpäin. Ei muuta kuin takaisin kahvikupin ääreen tekemään majoitusvarausta. Huoneet täyttyvät ja hinnat nousevat. Tänään majapaikka löytyi taas uudesta suunnasta.

"Olisi varmaan maistunut Runebergillekin."Näin tuumasi ystävämme Maija tästä herkusta ja kyllä se Runbergin tortusta meni ihan täysillä. 

Wakatipu - järvi

Tänään oli joka tapauksessa hieno päivä olla ulkona, joten vietiin rinkat majoitukseen ja lähdettiin rantaan kävelemään. Tämä oli jo kolmas lepopäivä ja polulle pääseminen oli edelleen epävarmaa. Tuntui ihan sellaiselta, että vaellus olisi nyt ohi. Virallinen uutisointi polkujen tilanteesta on tullut vähän jälkijunassa. Takatimu Track, jonne huomenna lähdemme ei ainakaan toistaiseksi ole näkynyt suljettujen listalla. Alueella tosin on paperitehtaasta johtuva kemikaalivaroitus. Illalla saatiin sähköpostitse tieto, että kuljetus lähtee aamulla seitsemältä. Varmistimme matkaliput.

Torstai 6.2.
Liikennetiedotteen mukaan kaikki tiet etelään oli edelleen kiinni ja samoin Greenstoneen. DOC :llä (Department Of Conservation) ei ollut Takatimu  - polun tilanteesta vielä varmaa tietoa. Siellä saattoi olla vielä paljon vettä tai tulvan vahingoittamia kohtia. Piti vain olla varasuunnitelma, jos polku ei ole käveltävissä. Ja olihan meillä. Meillä ei ollut mitään muuta mahdollisuutta päästä takaisin polulle, kuin bussilla, joka todennäköisesti saa ajaa tiesulun läpi. Poliisi oli kääntänyt moottoripyöräilijöitä takaisin suljetulta teiltä ja pyysi ihmisiä pysymään pois sieltä.

Mikään tie ei vie minnekään. Kaikki etelään menevät tiet oli suljettu. 

Ihan vaan yleisesti, pysykää pois alueelta. 

Aamulla istuimme seitsemältä bussissa take away - kahvien ja toastien kanssa. Ihmisiä oli matkalla Mossburniin, josta oli vaihtoyhteys Invercargilliin. Lähtiessä oli vielä epävarmaa, että onko tie edelleen suljettu ja pääseekö siitä ajamaan. Hauska naiskuljettaja toivotti meidät tervetulleeksi "Magical Mystery Tourille". Ensimmäinen tiesulku oli edessä jo vartin päästä. "Jihuu!", kiljaisi kuljettaja, kun saatiin lupa ajaa läpi. Tulvan vahingoittamilla  osuuksilla päällysteen palaset oli raivattu tien sivuun ja alueella oli väliaikainen 30km nopeusrajoitus. Seuraavan viikon ajalle oli luvattu hyvää ja aurinkoista säätä. Ainoastaan lauantaina aamupäivällä piti sadella. Taivaalla näkyi olevan kuitenkin tummia pilviä ja pientä sadetta oli ilmassa. Joen vesi oli laskenut takaisin uomaansa, mutta alavilla paikoilla oli vielä alueita, joissa vesi seisoi. Laidunalueille oli ajelehtinut puita. Vesi näytti olevan vielä korkealla ja joet virtasivat vauhdilla. Mossburnin kahvilan kohdalla oli kymmenen minuutin tauko ja ehdittiin hakea vielä toiset aamukahvit ja makeat herkut matkaan. Yksi TA - vaeltaja oli laittanut pillit pussiin ja vaihtoi Invercargilliin menevään minibussiin. Tapasimme tämän miehen edellisen kerran, kun kävelimme Lake Ohau Alpine Villagesta polulle. Hän jätti silloin samaisen polkuosuuden väliin ja oli  matkalla valtatien laitaan liftaamaan kyytiä Wanakaan. Nyt hän oli yrittänyt päästä Greenstoneen Routeburn Trackin kautta, mutta oli ollut viimeinen riippusillan ylittäjä ennen kuin tulva oli huuhtonut sen mennessään ja polku suljettu. Te Araroa riitti tässä vaiheessa ja mies lähti kotiin. Kyytiin jäi lisäksemme enää kaksi ihmistä, jotka matkustivat Te Anauhun, jonne tie oli tänään jo auki.

Princester Road 

Takaisin polulle! 

Hetken päästä me jäimme kyydistä tien poskeen Princester roadille. Takatimu Track oli auki ja reitti jatkui tästä suuren maatilan laidunalueiden välistä hiekkatietä kuusi kilometriä aina ensimmäiselle tuvalle asti. Aitojen vieressä möllötti hämmästyneen näköisiä lehmiä ja lampaat juoksivat pelästyneinä kauemmas. Tien vieressä olevista puroista näki tulvan jättämiä jälkiä. Tie itsessään oli kuiva ja hyväkuntoinen.

Princester Creekissä vesi virtasi. 

Tässäkin purossa oli ollut astetta kovempi virtaus. 

Reilun tunnin päästä oltiin Lower Princester Hutilla. Tuvalla oli kaksi paikallista miestä, jotka olivat jo pari päivää pitäneet siellä sadetta ja tekivät lähtöä Te Anauhun. He ihmettelivät miten olimme voineet tulla tänään Queenstownista, kun tie oli poikki. Niinhän se virallisten tietojen mukaan olikin, mutta bussi sai luvan ajaa tiesulun läpi ja autoja meni molempiin suuntiin. Toinen miehistä pudisteli päätään: "Aivan uskomatonta." No, well. This is New Zealand. Katsoimme tupakirjasta, että molempiin suuntiin oli ollut eilisen päivän aikana kävelijöitä. Yksi etelään ja kolme pohjoiseen. Polku oli siis käveltävissä läpi. Jatkoimme pian matkaa, sillä päivän polku oli hidas. Seuraavalle tuvalle oli arvioitu menevän kahdeksan tuntia. Alkumatka olikin pusikkoisia mikrokukkuloita ylös ja alas. Liukkaat juurakot ja vetiset, mutaiset kohdat oli käveltävä maltilla. Puskien välistä kun ei aina nähnyt mihin jalkansa laittoi. Purot olivat tänään helppoja ylitettäviä. Vettä niissä oli vain nilkan korkeudelle.

Juurakoita siellä täällä. 

Purot olivat helposti ylitettävä pieniä liruja. 

Pieniä mäkiä riitti, kunnes polku lähti yhtäkkiä nousemaan suoraan päivän satulaan, joka oli 820 metrissä. Se oli oikeastaan vain päivän korkein kohta, joka kulki satulan huipun vierestä eikä oikein edes huomattu missä se oli ennen kuin alkoi alamäki. Matka jatkui vaihdellen tussocin seasta pieniin metsäsaarekkeisiin ja välillä kosteikkoalueille, jotka olivat nyt todella märkiä. Suon kaltaisessa maastossa upposi nilkkoja myöten liejuiseen veteen. Syvissä ojissa oli pohkeisiin asti vettä. Pienissä metsäsaarekkeissa olevat polut olivat mukavaa käveltävää. Oli kauniin vihreää ja sammaleiset puut toivat oman tunnelmansa.

"Tussockia" silmänkantamattomiin. 

Loppumatka käveltiin harjanteen reunaa Aparima Hutille. Nobot (Northbound) olivat jo vallanneet tuvan petipaikat ja pihalle oli pystytetty jo yksi teltta. Pihalla oli onneksi hyvä ja kuiva telttapaikka myös meille, joten koti pystyyn ja kokkaamaan. Tupaan oli tehty tulet uuniin ja saatiin sukat sisälle kuivumaan. Huomenna ne kastuu heti uudestaan, mutta onpahan mukavampi laittaa ne aamulla jalkaan. Hietasääskiä oli telttakankaassa pilvin pimein ja eihän ne tästä eteenpäinkään vähene. Ilta oli viileä auringon laskettua. Taitaa tulla kylmä yö.

Viimeinen harjanne ylös. Kohta ollaan tuvalla. 

Päivän mikrokukkulat. Nousua 783 metriä ja laskua 736 metriä. 

Perjantai 7.2.
Olin varustautunut kylmään yöhön pitkillä merinokalsareilla, sukilla ja pitkähihaisella merinopaidalla sillä seurauksella, että yöllä piti kaivautua osin pois makuupussista. Aamut ovat olleet kylmiä ja niin oli nytkin. Huppu päähän ja makuupussin nyörit tiukalle. Vetkutettiin ylösnousua sen verran myöhäisemmäksi, että ulkona ehtisi vähän lämmetä. Sukat ja kengät olivat vielä märät eiliseltä ja edessä oli märkä kosteikko.

Lähdettiin pitkähihaisissa merinopaidoissa liikkeelle. Molempien sormia paleli. Wairaki - joki ylitettiin riippusiltaa pitkin heti tuvan takaa ja lähdettiin kävelemään pitkässä ruohikossa ja upottavilla mättäillä. Varpaat olivat kohmeessa saman tien ja kävely oli melko kömpelöä. Kohta päästiin auringon puolelle ja reilun puolen tunnin päästä myös kuivalle metsäpolulle.

Päivän polkuprofiili toisti tuttua kaavaa. Kukkula ylös, kukkula alas ja puron yli. Se tuntui Pohjoissaaren kopiolta. Mutaa oli vain paljon vähemmän, mutta kyllä sitäkin tänään polulla riitti.

Ylös ja alas. Nousua 1169 metriä ja laskua 1201 metriä. 

Puroista pääsi hyppäämällä yli tai kahlaamalla nilkan syvyisessä vedessä. Mutakylpyjen jälkeen pikkupuroissa sai huuhdottua pois enimmät kurat kenkien päältä.

Happy 2800 km Anniversary! 

Tänään keskellä native Bush - polkua tuli täyteen 2800 kilometriä. Emme jää erityisesti kaipaamaan näitä pusikoita. Ensimmäisellä tuvalla, Lower Wairaki Hutilla, pidettiin lounastauko ja pystytettiin teltta kuivumaan.

Kenttäkelpoisiksi todetut Arnotts - piparit pysyvät repussa aina ehjinä. 

Paikan opaskyltit olivat hämmentaviä. Olimme menossa Telford campsitelle, jonne oli kyltin mukaan yhdeksän kilometriä ja aika-arvio kahdeksan tuntia. Siihen menisi siis kilometrin tuntivauhdilla koko päivä. Sovellus antoi arvioksi neljä tuntia. Aika iso heitto, kun suunnittelee majoituspaikkaa. Olemme yleensä kävelleet noin tunnin nopeammin kuin arviot ja luotimme nyt enemmän sovelluksen tietoihin, vaikka niissäkin on ollut paljon heittoja.

Tähän yhdeksän kilometrin matkaan meni kolme ja puoli tuntia. 

Matka jatkui tuvalta suoraan päivän ylämäkeen ja ties kuinka monenteen satulaan Te Araroalla. Tämä yli tuhannen metrin mäki oli kuitenkin nyt viimeinen tonnin kukkula tällä koko reitillä. Mäki nousi reippaalla tahdilla ylöspäin ensimmäiset viisi kilometriä. Mäen päällä polku sukelsi ulos metsän siimeksestä ja yhtäkkiä olimme harjanteen päällä, josta avautui näköala merelle asti. Tuolla jossain oli myös Bluff.

Viimeinen tonnin kukkula huiputettu.

Ympärillä oli kivikkoista mäkeä joka puolella ja tästä lähdettiin alaspäin kumpare kumpareelta. Mäen alla oli leirialue Telford campsite, joka oli vain wc:llä varustettu ruohokenttä laidunalueiden välissä ja vieressä virtasi pieni puro.

Pari ötökkää pyrkimässä sisään. 

Hietasääskiä oli aivan järkyttävä määrä. Teltan seinät ja katto oli mustanaan näitä pieniä hyönteisiä, jotka pujahtavat pilvenä telttaan heti, kun vähänkin raotat ovea.



Lauantai 8.2.
Yö oli lämmin ja aamuneljältä herättiin sateen ropinaan. Tälle päivälle oli luvattu sadekuuroja, mutta tämä oli yhtenäistä kovaa sadetta. Taivas oli kauttaaltaan harmaa ja pilvinen. Se ei ollut hyvä asia, kun Wairaki - joki piti ylittää tänään kahdesti. Kun pohjoiseen päin vaeltavat olivat pari päivää sitten ylittäneet sitä, niin vettä oli ollut nivusten korkeudella. Oletimme, että vesi olisi ehtinyt laskea parin poutapäivän aikana, mutta normaalikorkeudella se ei taatusti vielä ollut. Yleensä normaalivirtauksen aikana vesi on joessa nilkan korkeudella. Vesisade vain jatkui ja hetken jo mietimme pitävämme telttapäivän. Tästä eteenpäin polku jatkuu suurmaanomistajan tiluksille. Isäntä on asettanut tiukat askelmerkit alueen käytölle. Kymmenen jälkeen polulle ei saanut enää lähteä. Tällä varmistettiin, että ihmiset ehtivät mailta pois päivänvalossa. Alueella leiriytyminen oli kielletty ja 25 kilometrin pituisella reitillä oli ehdottomasti pysyttävä merkityllä polulla. Kummallista, kuinka sitä joskus aamulla miettii, että olisipa kiva kääntää kylkeä ja jäädä makuupussin syövereihin, mutta kun siihen tällaisena päivänä olisi mahdollisuus, niin on kauhea kiire polulle. Ennen puoli yhdeksää sateessa alkoi olla taukoja ja pilviverho repeillä. Nyt alkoi lähtövalmistelut. Aamutoimet sujuvat jo siinä määrin rutiinilla, että vartin yli yhdeksän oltiin jo polulla. Aamu oli yhtä kylmä kuin eilenkin ja pian oltiin uittamassa varpaita joessa ensimmäistä kertaa. Ylitys oli helppo. Vettä oli alle polven korkeudelle.

Polku jatkui maastoautouralla laitumelta toiselle. Ei jaksettu ihan kauheasti innostua näistä laidunalueista. Niitä tuli Pohjoissaarella tallattua yksi jos toinenkin. Hypättiin sivuun väistääksemme Toyotan maasturia, joka tuli takaamme. Autossa oli koirahäkki takana ja sika katolla. Autossa oli metsästysseurue ja todennäköisesti siis myös isäntä itse. Katolla oleva villisika oli päivän saalis ja isännän sylissä istuva borderterrieri töitä tehneen näköinen. Isommat metsästyskoirat olivat auton takatilassa. Isäntä oli varsin ystävällinen ja tiedusteli olimmeko kävelemässä koko Araroaa ja olimmeko yöpyneet leirintäalueella. Metsästysseurue jatkoi matkaansa ja niin teimme mekin. Maastoautouralla sai kävellä ihan normaalisti ja se oli toisaalta mukavaa. Välillä tallustimme laitumella lampaiden ja välillä lehmien seassa. Meillä ei ollut tänään haasteita nautojen kanssa, mutta Norjan pojat kertoivat illalla, että olivat joutuneet yhdessä aitauksessa lehmien saartamiksi ja yksi niistä oli vähän pojille puhissut. Toinen joen ylitys kahlattiin hieman syvemmissä vesissä, mutta siinäkin vesi ylettyi syvimmissä kohdissa vain reiden alaosaan. Puolet matkasta saatiin kävellä viileässä, mutta poutaisessa säässä. Sitten keli muuttui mukaansa tempaavan tuuliseksi ja niin kylmäksi, että kuoritakki oli laitettava päälle ja huppu päähän. Pieniä vesisuihkuja saatiin loppumatkasta siihen vielä lisäksi.

Loppumatkalla käveltiin vielä kynnöspellon reunassa. 

Päästiin oikeassa aikaikkunassa pois suurmaanomistajan tontilta ja etsiydyttiin Birchwood Stationille, joka on yksityinen tupa. Oltiin jätetty viesti tuvan ylläpitäjille Sarahille ja Deanille, että oltiin tulossa. He ajoivat juuri ohi ja vilkuttivat vimmatusti, kun oltiin nousemassa tielle. Käveltiin loppumatka tiellä Norjan poikien kanssa yhtä matkaa. Tuvalla oli tulet uunissa ja varsin kotoisa tunnelma. Tarjolla oli majoituksen lisäksi suihku, wc sekä kaasulla ja sähköllä varustetut keittiötilat. Kyllä kelpasi kokkailla.

Vaeltajien sukkaparit kuivumassa. 

Tältä näyttää, kun neljä vaeltajaa on majoittunut 10 punkan tupaan. 

Saimme illalla tiedon Queenstownista, että polut sieltä eteenpäin eivät ole vieläkään auki. Routeburn on niin pahasti vahingoittunut, että se ei aukea enää koko loppukaudella ja Greenstone aukeaa ehkä ensi keskiviikkona, mutta on vielä epävarmaa. Mavora Lakesin ympäristössä oletetaan olevan myös vahinkoja. Näillä tiedoilla olimme tyytyväisiä päätökseemme lähteä jatkamaan matkaa.


Sunnuntai 9.2.
Yllättäin olimme taas ensimmäisiä, jotka kömpivät ylös Birchwood Stationin pehmeiltä patjoilta. Lähdimme päivän polun kimppuun, joka alkoi taas laitumilla. Tällä kertaa seuranamme oli vain lampaita. Täällä laitumet eivät tosiaankaan ole tasaisia ja ylämäkeen noustiin heti aamutuimaan reilut 400 metriä. Ylämäestä viis, mutta nämä laitumet saisi jo loppua.

Laidunalueilla mäkiä riittää. 

Aitojen yli on tullut kiivettyä kerran jos toisenkin reissun aikana. Vielä jalka nousee. 

Polku jatkui onneksi laidunalueilta pienen hiekkatiepätkän jälkeen metsäpolulle. Muutaman mutasotkun jälkeen metsässä oli helppo kävellä. Maisemat eivät tänään meitä erityisemmin hemmotelleet. Loppumatka tuntui olevan enemmän tai vähemmän vain tallustelua, jonka tavoitteena oli päästä perille. Lopulta pääsimme maastoautouralle, joka toi meidät isommalle hiekkatielle. Tänään oli onneksi lyhyt kävelypäivä. Olimme menossa tekemään ruokatäydennyksiä Otautauhun, joka on reilun kymmenen kilometriä sivussa reitiltä. Sinne piti siis liftata kunhan pääsemme sellaisen uran varteen, jossa liikkuu autoja. Olimme melkoisessa korvessa. Ympärillä näkyi vain laitumia. Suurilla maatila-alueilla ei liene montaakaan omistajaa, koska talojakin näkyi vain pari. Täällä ei juurikaan kyydin saamisen kanssa ole ollut ongelmia eikä ollut nytkään. Ensimmäinen auto pysähtyi ja pariskunta otti meidät kyytiin. Paikallisten ihmisten kanssa on aina mukava vaihtaa kuulumisia. Sää on täälläkin usein puheenaiheena ja Eteläsaarella on kuulemma kylmin kesä sataan vuoteen.

Kyytimies suositteli meille paikallisen hotellin baaria. Siellä oli kuulemma hyvät ruoat. Tartuimme tähän vinkkiin ja jäimme kyydistä hotellin kohdalla. Mies ajoi tottuneesti takapihan puolelle. Baarissa selvisi, että mies perheineen on hotellin parhaita vakioasiakkaita ja käyvät siellä harva se päivä. Eikä ihme. Paikassa oli parhaat hampurilaiset vähään aikaan. Ja onhan niitä tässä tullut syötyä.

Täällä mutaiset saappaat jätetään kohteliaasti kaupan ulkopuolelle. 

Otautau oli taas yhdellä kadulla varustettu pieni kylä. Täällä oli kuitenkin kaksi kauppaa. Kävimme SuperValue - myymälässä, jossa oli hyvät valikoimat. Ei se meitä sinänsä paljon auttanut, kun rinkkaan valikoitui samat muussit ja tonnikalat kuin aina ennenkin. Meillä oli huone varattuna Otautausta ja aamulla pitäisi taas saada napattua kyyti takaisin polulle.