Neljän matkustuspäivän jälkeen päästiin myöhään iltapäivällä Te Araroa - vaelluksen lähtöpaikalle. Majakalla otettujen lähtökuvien jälkeen Team Voikkaa lähti rantalomalle, Ninety mile beachille.
Muita lähtijöitä ei näkynyt. Rantahiekka oli laskuveden jäljiltä kovaa jalan alla ja hyvä kävellä. Vaellussää oli mainio. Lämpötila oli parin kympin tienoilla, tuuli vilvoitti vaeltajia ja sää oli poutainen ja puolipilvinen. Polku nousi viiden kilometrin kohdalla rantapenkalle, jossa oli kovapohjainen polku. Alla Hartzan kuva nimeltä: "Niin sanottu vetävä ura. "
Ennen pimeän tuloa ehdittiin kävellä 13 kilometriä ensimmäiselle leiripaikalle nimeltään Twilight Beach. Tilaa oli runsain mitoin, sillä alueella oli vain kaksi telttaa ja kaikki olivat jo nukkumassa. Heti kun Team Voikkaan teltta oli pystyssä, ilta alkoi hämärtää ja oli aika kaivaa otsalamppu esiin. Kahdeksan aikaan olikin jo säkkipimeää.
Päivän ruokailut olivat matkustamisen aikana jääneet väliin ja ainoa välipala oli viimeisen automatkan aikana pikkukioskilla nautittu suklaakakkupala ja kahvi. Päivälliseksi syötiin ennen nukkumaan menoa tortillat maapähkinävoilla höystettynä ja kuunnellen sateen ropinaa teltassa. Seuraavaksi onkin tiedossa pitkiä kävelypäiviä. Team Voikkaan läskileiri.
Lauantai 19.10.
Kuulostaa romanttiselta kävellä Tyynen valtameren hiekkarannalla, mutta pehmeässä hiekassa sadan kilometrin käveleminen on ihan oma juttunsa. Suunnitelmana oli lähteä liikkeelle aikaisin aamulla, kun alusta on kovimmillaan. Nousuveden alkaessa hiekkarannalle jäävä kaistale on upottava ja tekee kävelystä heti raskaampaa. Suunnistaminen on helpohkoa ensimmäisten päivien aikana. Jos menee liikaa oikealle, niin löytää itsensä Tyynestä valtamerestä. Auringonsäteitä ei rannalla pääse karkuun ja luvassa on lämpimiä päiviä. Päähän laitettiin Kari Grandi-lippis suojaamaan kasvoja ja niskaa, buffi kaulalle ja pitkähihaista päälle, ettei nahka pala heti alkuunsa.
Nousu- ja laskuveden vaihtelua seurataan omasta sovelluksesta. Yhden sääsovelluksen mukaan vesi oli matalimmillaan seitsemältä aamulla ja nousuvesi korkeimmillaan kahden maissa iltapäivällä. Aamulla hiekka ei vielä upota ja rinkka selässä on helpompi kävellä.
Alppistarttia ei nousuveden takia lähdetty tekemään, vaikka unirytmi on vielä molemmilla siinä moodissa, että herätään aamukolmelta pirteinä ja levänneinä. Lähtötiimellyksessä vaihdettiin muutama sana naapureiden kanssa. Hollantilainen pariskunta oli juuri herännyt aamutoimiin ja ovat myös vaeltamassa Te Araroaa. Aurinko nousi seitsemältä ja Team Voikkaa oli liikkeellä. Matkaa seuraavaan etappiin Maunganui Bluff campsiteen tulee 28 kilometriä. Hiekka oli kovaa ja kävely helppoa, joten päätettiin syödä lounas vasta, kun hiekka alkaa upottaa.
Muita kävelijöitä ei näkynyt koko päivän aikana, mutta autoja tuli edestä ja takaa. Turistibussit tööttäsivät torvea ja vilkuttivat meille. Suomalaiset sauvakävelijät saattoivat olla jonkinlainen turistinähtävyys muuten melko autiolla hiekkarannalla. Ranta on täynnä mitä kauniimpia simpukan kuoria ja kaksi rauskuakin oli rantautunut hiekalle.
Viimeisellä kympillä saatiin nauttia pehmeästä ja upottavasta hiekasta.
Nousuvesi kavensi rannan kapeaksi kaistaleeksi. Käveltiin hiljalleen eteenpäin ja muutama kilometri ennen Bluffia jäätiin odottamaan nousuveden laantumista. Ei ollut kiire, joten istahdimme katselemaan Tyynen valtameren valtavia aaltoja ja kuuntelemaan meren kohinaa. Bluff campsite olikin oletettua pidemmällä ja matkamittarit näyttivät kuljetuksi matkaksi 30 kilometriä. Tarjolla oli telttapaikan lisäksi vesivessa ja kylmä suihku. Jälkimmäinen oli erittäin virkistävä kokemus paahtavan auringon ja hikisen päivän jälkeen. Ihon palamiselta onneksi säästyttiin, mutta pikkuista punoitusta on havaittavissa poskipäissä. Kuvassa Suomen Ladun sauvakävelijän rusketusraidat.
Sunnuntai 20.10.
Kolmannen vaelluspäivän kävely oli sujuvaa heti startista, vaikka rinkassa oli painoa enemmän kuin aikaisempina päivinä. Matkalla on tämän tästä makean veden uomia, joista voi täydentää vettä, mutta eilen vesilähteet olivat niin kuivia, että kenkä tuskin kastui. Tälle päivälle niitä ei olisi edes luvassa. Vettä oli eilen kaksi litraa mukana ja nyt tuplattiin määrä neljään litraan. Siis neljä lisäkiloa selässä. Mikäs sen enempää motivoisi juomaan vettä, kuin kevyempi kantamus.
Ensimmäinen kymppi tuli täyteen ihan huomaamatta ja ensimmäisen tunnin aikana oli bongattu muutama meduusa ja rannalla köllöttelemässä oleva hylje. Se olikin tähän mennessä ainoa elossa oleva eläintuttavuus tähän mennessä. Sen elinkelpoisuudesta ei ollut varmuutta. Hylje nosti päätään, kun mentiin kuvaamaan sitä, mutta tuhahti sitten ja jatkoi makoilua.
Alunperin suunniteltiin lounastaukoa 20 kilometrin kohdalle, mutta molemmilla oli niin vetävä askel, että päätettiin jatkaa eteenpäin patukan ja pähkinöiden voimalla niin kauan kun jalan alla on kovaa hiekkaa. Lopulta ehdittiin maaliin asti kovalla alustalla, vaikka parin viimeisen kilometrin kohdalla piti väistellä rantautuvia tyrskyjä.
30 kilometrin kävelyn jälkeen majoituttiin lämpimän tervetulotoivotuksen saattelemana Utea parkiin, josta päästiin valitsemaan paras telttapaikka. Isäntä kertoi, että takaa on tulossa parikymmentä vaeltajaa, joten vilkas ilta oli tiedossa. Lopulta Team Voikkaa oli ainoana telttapaikalla ja muut vaeltajat hyteissä.
Paikan omistaja oli varsin puheliasta sorttia ja tuli esittelemään meille ehkä maailman sympaattisimman herran, 93-vuotiaan Benin, joka myöskin on kävellyt polun. Ben halusi ehdottomasti ottaa kuvan itsestään suomalaisten kanssa ja tottahan me poseerasimme. Ei ehkä oltu kovin edustavia, kun tultiin kuvaan suoraan suihkusta, mutta kuvaaja oli tyytyväinen ja se lienee pääasia.
Tänään tarjolla oli sähkövalot, erittäin siisti vesivessa ja lämmin suihku. Yhteisessä keittiötilassa pääsi keittämään nuudelit kaasuliedellä, joten omaa kaasua säästyy seuraaville paikoille. Keittiössä viihtyi myös musta kissa, joka kehräten yritti Harrin nuudelikupille. Huonolla menestyksellä.
Maanantai 21.10.
Unta ei riitä vieläkään aamuun asti ja Team Voikkaa oli jo ennen kuutta aamulla kuun valaisemalla rannalla. Matka olisi tänään vielä vähän pidempi, yli 30 kilometriä.
Ajatuksena oli lähteä vähän aikaisemmin ja kävellä rauhallisempaa tahtia kuin eilen, mutta kuinkas sitten kävikään. Vauhtisokeus iski ja Ahipara Holiday Parkissa oltiin jo puoliltapäivin. Olipa siistiä saada ensimmäinen etappi valmiiksi. Ninety mile beach oli kävelty ja nyt oli asfalttia tennarin alla.
Ei ehditty edetä katukuvassa montaakaan metriä, kun iloinen papparainen huuteli meille mönkkärin päältä, että: "Holiday Parkkiinko olette menossa? Hypätkää kyytiin, niin heitän teidät sinne." Voi symppis! Olimme taittaneet rannalla 32 kilometriä, joten kiinni veti. Rinkat lavalle ja mopon kyytiin. Parin korttelin matkalla ehdittiin jutella niitä näitä. Tälläkin herralla on suomalainen ystävä, joten oltiin melkein sukulaisia. Uusi pappaystävä jätti meidät kyydistä leirintäalueen portilla ja jatkoi iloisesti vilkutellen matkaansa.
Team Voikkaa laittoi kodin pystyyn teltta-alueelle ja nautti loppupäivän paikan tarjoamista laadukkaista palveluista. Huomenna otetaan rauhallisemmin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti