Lännestä itään

Maanantai 28.10.
Kyläraitilla oli melko hiljaista näin juhlapyhänä, mutta isommat liikkeet pitivät ovensa auki. Suunnattiin Hunting & fishing - liikkeeseen, josta löytyi kaikki tarpeellinen. Harrin tilapäissauva kesti loistavasti kepittelyn tänne Kerikeriin. Tasamaalla sauva kesti normaalia käyttöä, mutta seuraaviin mäkiin haluttiin ehjä keppi. Meillä on käytössä Black Diamondin huippukevyt vaellussauva, joka on valmistettu kestävästä hiilikuidusta. Kaupasta löytyi vastaava alumiininen malli ja ylimääräisen sauvan otan rinkan sivutaskuun varasauvaksi. Ruokaa ei onneksi tarvita vielä tänään repun täydeltä, mutta kaasupatruuna piti jo täydentää.

Tänään olisi ollut yhtä kuuma vaelluspäivä kuin eilen, joten tuntui hyvälle hörppiä smoothieta teltan vieressä ja suunnitella tulevaa. Taivaalle kerääntyi jo pilviä ja huomiseksi on luvassa sadetta, mutta juuri nyt se ei haitannut yhtään. Varattiin huone YHA lodgesta Paihiasta ja kuluja jakaaksemme vesitaksi kimpassa naapuriteltan rouvien kanssa seuraavan merenlahden yli. Karen ja Frances tavataan taas viimeistään ylihuomenna. Oli mukava nukkua pitkään, mikä tässä tapauksessa tarkoitti kahdeksaan. Nollapäivä tuli varmasti tarpeeseen, mutta johan tästä joutaa uralle. Muuten ei homma etene!

Tiistai 29.10.
Nyt ollaan siis siirrytty pohjoissaaren länsirannikolta itärannikolle. Sade ropisi aamuyöllä teltan kattoon ja tiedossa oli reissun toinen sadepäivä. Team Voikkaa oli liikkeellä jo seitsemän jälkeen aamulla. Tänään oli vaeltajan unelmakeli. Taivas oli kauttaaltaan pilvinen ja ilmassa oli ajoittain vettä niin, että kuoritakit laitettiin päälle. Sade ei kuitenkaan juuri kastellut ja ilma oli raikas. Kumpikaan ei kaivannut viime päivien hellettä. Tietäjät tietää, että en ole puutarhuri. Monena päivänä olen ohimennen hämmästellyt puita, joissa kasvaa punaisia pulloharjoja.

Alkumatkasta poikettiin Kororipo Heritage Parkissa, joka on paikallisille historiallisesti tärkeä paikka. Siellä on allekirjoitettu ensimmäiset sopimukset maorien ja euroopasta tulleiden uudisasukkaiden välillä.

Reitti kulki pääosin Waitangi - metsässä, jossa oli todella rauhallinen tunnelma. Oli rentouttavaa kulkea hiljaisella metsätiellä, vaikka profiili oli pelkkää ylä - ja alamäkeä vuoronperään.

Päätepysäkkinä oli tänään Paihia, 27 kilometrin päässä oleva kylä meren rannalla. Yöksi päädyttiin hostelliin ja saatiin pystyttää läpimärkä teltta picnic - alueelle kuivumaan. Kevyessä energiavajeessa löytyi hyvä pizzeria, kahvila ja Mövenpick - jäätelöä.

Keskiviikko 30.10.

Merenlahden ylitykseen olisi ollut monta tapaa. Osa meloo kymmenen kilometrin matkan kajakilla. Kajakin vuokraaminen  tulee melko kalliiksi, ellet saa kasattua isompaa porukkaa samaan lähtöön. Vuorovesimelonnasta meillä on melko vähän kokemusta eli ei lainkaan, joten sitä ei täällä lähdetä ensimmäistä kertaa kokeilemaan. Rahaa säästääkseen voi mennä  lautalla salmen yli, ja kävellä reilut 20 kilometriä. Helpointa on tilata vesitaksi ja ihailla maisemia mereltä. Olen tyttäreltäni oppinut, että älä mene sieltä mistä aita on matalin, vaan sieltä mistä portti on auki. Ylitykseen valittiin venetaksi. Ei lainkaan hassumpaa nähdä maisemia myös mereltä päin.

Karen ja Frances päätyivät samaan hostelliin, joten lähdettiin aamulla samaa matkaa venelaiturille. Veneellä piti päästä matkaan, kun vesi oli korkeimmillaan. Vesi nousikin vielä matkan aikana mutta lopussa potkurit pöllyttivät mutaa. Päätepysäkkinä oli Waikare, josta polku jatkui maaseutumaisemissa.

Heti ensimmäisessä mutkassa tiellä seisoi lehmä, joka oli päässyt livahtamaan laitumelta. Siinä se seisoi ja toljotti ihmeissään ohikulkijoita.

Tänään ohjelmassa oli taas jokikävelyä. Reitti kulki Papakauri - streamiä pitkin nelisen kilometriä. Vesi tuntui tällä kertaa kylmemmälle ja sitä riitti syvimmillään puoleen reiteen. Pohja oli kivikkoisempaa ja hitaampaa kävellä kuin edellinen vesistö. Vesi on todella kirkasta.

Polku nousi joelta lopulta shelterille, jossa saatiin vaihdettua kuivat vaelluskengät jalkaan. Vedessä oli tullut kylmä, joten ei jääty pitämään pitkää taukoa. Papakauri-track jatkui pitkään ylämäkeen, jossa saatiin veri kiertämään ja kroppa lämpimäksi. Polku oli helppokulkuista ja oltiin hyvissä ajoin taas pikitiellä.

Majoitusvaihtoehtoja oli useita, mutta ne olivat heti metsästä ulos tulon jälkeen. Alunperin oltiin suunniteltu jäävämme Punarukuun, jota oli kovasti kehuttu, mutta kävely oli sujuvaa ja päätettiin jatkaa vielä muutama kilometri eteenpäin. Päällystetiellä tänään kerätyt kilometrit ovat kaikki pois huomiselta taipaleelta, joka tulee olemaan noin 30 km. Matkalla oli mainoksia Oakura campista, joka poikkesi reitiltä reilun kilometrin ja otettiin suunta sinne. Oakura oli pieni merenrantakylä, josta ensimmäisenä löytyi pieni sympaattinen kahvila. Leiripaikkaa ei löytynyt kartalta eikä sinne näkynyt viittoja, joten nyt oli kahvin ja kermamunkin paikka. Samainen mainos löytyi kahvilan seinältä, ja myyjä näytti paikan olevan parin minuutin kävelymatkan päässä.

Kahvikupposen jälkeen suunnistettiin Oakura campiin. Paikalla ei ollut ketään muita kuin lyhyessä juoksunarussa pihalla haukkuva iso koira ja parvekkeella kaksi pientä haukkuvaa talon vahtia. Pihalla oli sikinsokin majoituksiksi sisustettuja asuntovaunuja ja roinaa joka lähtöön.

Ikkunasta löytyi puhelinnumero, josta isäntäväen saa kiinni. Paikka ei aivan vastannut mainoskuvien auringonlaskun beachiä, mutta alkujärkytyksen jälkeen telttapaikka löytyi omakotitalon takapihan rinnetontilta. Koti pystyyn ja syömään. Meren rannalla kun ollaan, niin käytiin lähikuppilassa syömässä fish and chips - annos, joka söpösti tarjoiltiin meille yhteisestä kulhosta. Annos oli hokikalaa ja maistui todella hyvälle.

Torstai 31.10.

Aamulla tavattiin talon isäntä Justin, joka oli tullut eilen niin myöhään kotiin, että ei tullut meitä enää herättelemään. Telttapaikka oli reilu 1,5 kilometrin päässä polusta ja Justin tarjoutui heittämään meidät takaisin reitille. Hyvä idea, sillä tästä oli tulossa pitkä päivä ilman ylimääräisiäkin kilometrejä. Helen Bayhin oli seitsemän kilometrin maantiekävely, mutta sen jälkeen oltiin tiukasti poluilla loppuun asti. 

Helen Ridge Track oli jyrkkää nousua ja laskua. Laidunmaiden kautta siirryttiin uudelle polulle, joka alkoi poikkeuksellisen helppokulkuisena. Huoli pois, loppumatka oli pelkkää ylä - ja alamäkeä. Tästä tuli kymmenen tunnin kävelypäivä ja nousumetrejä tuli 1100. Tuntuu jaloissa! 

Yöpaikka löytyi Whananaki Holiday Parkista. Tällaisen polkupäivän jälkeen oli ihanaa saada vastaanottotiskin rouvalta lahjaksi limsatölkit. Viereinen kauppa kun oli ehtinyt mennä jo kiinni.

Tänään oli muuten "Happy two weeks and 300 km anniversary!" 

Mutarallia ja sauvarikko

Tiistai 22.10.
Tänään otettiin rauhallisesti. Lähdettiin surffaajien paratiisista Ahipara Holiday parkista aamulla vasta yhdeksältä suuntana McDonald's ja supermarket. Nukuttiin aamulla pidempään ja käveltiin lyhyempi päivä asfalttitien reunaa. Kävellään täällä tien oikeata reunaa vasemman puoleisen liikenteen takia. Tiellä on 100 km nopeusrajoitus ja kapea piennar. Liikenne on varsin reippasotteista ja kävelijän kannattaa olla hereillä.

Olimme varanneet ensimmäisen bed & breakfast - sisämajoituksen Kaitaiasta eli paikasta, josta muutama päivä takaperin oltiin tilattu kyyti vaelluksen lähtöpaikalle. Majoitukset eivät aina osu reitin varrelle. Edellinen paikka oli parin korttelin päässä, mutta tänään reitiltä poikettiin pari kilometriä. Vaikka puhelimessa on kaksi karttasovellusta, joista näkyy leiripaikat, vesipisteet, kaupat ja reitit, niin yöpymispaikan ja ruokakaupan sijainnit mietityttivät silti ennen reissua. Lepopäivää ei vielä haluttu pitää, mutta wifin ääressä on helpompi suunnitella  tuleva reitti ja eväitä piti saada lisää. Kaupungilta tarttui mukaan illaksi mehua ja tuoreita hedelmiä. Tänään oli myös ensimmäinen pyykkipäivä. Seuraavaa osuutta pitää suunnitella hieman tarkemmin, koska ensimmäinen kolmesta metsäalueesta on suljettu kauritaudin takia. Herekino-metsään ei nyt siis ole menemistä. Kaurit ovat puita, jotka yritetään pitää pystyssä ja terveinä. Kauri dieback disease tuhoaa puun juuret, jolloin se ei saa ravintoa eikä vettä, ja näin nääntyy nälkään. Emme lähde levittämään tautia, vaan kierrämme metsäalueen kiltisti reittiohjeen mukaan. Tämä oli jo ennakkoon tiedossa ja metsä tulee olemaan suljettu ainakin seuraavaan kauteen asti.  Metsäalueiden porteilla sisään ja ulos siirtyessä harjataan ja desinfioidaan kengänpohjat.

Yöpymispaikat ovat vähissä seuraavan sadan kilometrin matkalla. Virallisia karttaan merkattuja leiripaikkoja ei juurikaan ole ja metsissä on leiriytymiskielto myrkkyjen ja loukkujen takia. Raetea-metsän alussa on pieni leirialue, johon mahtuu 3-4  telttaa. Yksi virallisista leirintäalueista sijaitsee 4,5km sivussa reitistä. Yöpyminen siellä tarkoittaa siis 9 kilometrin ylimääräistä matkaa.
Uudessa-Seelannissa ei ole samanlaisia jokamiehenoikeuksia kuin Suomessa eikä telttaakaan näin ollen pystytetä mihin sattuu.

Keskiviikko 23.10.
Aamupala tahditti liikkeelle lähtöä taas meille vähän myöhäisemmäksi, mutta kunnon aamiaisen turvin oli hyvä lähteä matkaan. Pöytä oli katettu kahdeksaksi kaikille majoitusvieraille. Talon isäntä paistoi pannulla munat ja pekonit ja tarjoili pöytään mitä kukakin halusi. Kyllä maistui! Seuraavat aamut mennään taas kupillisella musliä. Ensimmäinen sadepäivä tiedossa.
Pääosin kävellään tien reunaa ja viimeiset pari kilometriä polkua. Alussa on 7 kilometrin valtatieosuus, joka suositellaan liftaamaan. Käveltiin kuitenkin koko eilinen päivä saman valtatien piennarta, joten lähdettiin aamulla katsomaan onko tällä pätkällä sen vaarallisempaa. Jos on, niin siirrytään tien toiselle puolelle ja nostetaan peukku pystyyn. Täällä ei tarvitse edes liftata, vaan ihmiset pysähtyvät kysymään, että haluatko kyydin. Näin tapahtui myös tänä aamuna. Nainen lava-autolla pysähtyi tien sivuun ja tarjosi kyytiä, mutta oltiin juuri kääntymässä valtatieltä  pienelle hiekkatielle. Kieltäydyttiin kohteliaasti.

Nyt alkaa maisemat vaihtua. Sää vaihteli auringonpaisteesta koviin tuulenpuuskiin ja vesisateeseen. Saatiinpa yksi raekuurokin niskaan. Tuuli oli ajoittain todella kovaa ja puista oli repeytynyt oksia tielle. 20 kilometrin kohdalla ajateltiin pitää taukoa ja kohdalle osui Takahue hall. Meillä ei ollu aavistustakaan mikä paikka tämä oli. Ensin ovelta tervehtivät ja morjestelivat kouluikäiset pojat ja pian meitä tultiin sisältä pyytämään kahville. Ensimmäisenä käteen tuli kuppi kahvia ja aamulla leivottuja pipareita. Paikka osoittautui kotikouluksi. Tänään ohjelmassa ei ollut opetusta, vaan eri ikäiset lapset leikkivät ja pelasivat keskenään aikuisten valvonnassa. Vietettiin ystävällisessä kahviseurassa tunnin verran ennenkuin jatkettiin viimeiset kilometrit päivän telttapaikalle .

Päästiin jo metsän siimekseen. Tasaisen tiekävelyn jälkeen oli mahtavaa päästä reppu selässä ylämäkeen. Raetea - metsän polku nousi pari kilometriä ylämäkeen ja tässä oli se pieni 3-4 teltan leiripaikka, jossa saa yöpyä lahjoituksen hinnalla.

Ketään muita ei vielä ollut, joten teltta pystyyn ja elpymään. Linnuilla tuntuu olevan täällä kevättä rinnassa. Matkan varrella on ollut monenlaista kujertajaa. Teltan viereisestä puskasta kuului taukoamatta fasaanin kiekumimen  ja siipien ravistelu. Luonnon äänien säestämänä käytiin nukkumaan. Huomenna on tiedossa liukasta, mutaista ja märkää polkua 18 kilometrin ja 9 tunnin edestä.

Torstai 24.10.

Päivän ensimmäiset pari kilometriä oli hyvää polkua ja siitä se mutaralli sitten alkoi. Hommassa oli kuitenkin vaeltamisen meininkiä ja metsässä oli moninverroin mukavampi kävellä kuin tiellä. Tänään on tallusteltu jo viikko ja vierestä kuuluikin:"Happy one week anniversary!" Polku nousi samantien 580m korkeuteen, laski alas ja nousi taas ylös. Polku kävi kaksi kertaa yli 700 metrissä ja päivän korkein kukkula oli 744m. Loppuliuku tehtiin samat 500 metriä alamäkeen todella mutaisella ja liukkaalta polulla.

Muta ei tullut yllätyksenä, mutta ei se siitä miellyttävämpää seuralaista tehnyt. Mutaa oli niin paljon, että siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Läpi vaan, vaikka jalka upposi mutaan nilkkaa myöten. Liukkaalla poluilla mentiin kieli keskellä suuta. Oltiin kuin bambit liukkaalta jäällä ja jalat yhtä solmussa. Polku meni ylös alas jyrkkäpiirteisesti ja liukkaat juurakot eivät auttaneet asiaa. Melkoista reisijumppaa koko päivä. Vähän ennen puoli matkaa muta vei Harrilta jalat alta. Toinen kävelysauva jäi alle ja napsahti poikki. Yhdellä sauvalla eteenpäin. Polun kävelyyn arvioitu aika oli 9 tuntia ja se siinä saatiin helposti kulumaan.

Polku päättyi hevosten ja lehmien laidunmaille ja takaisin hiekkatielle. Yksityisen maanomistajan järjestämä leiripaikka löytyi onneksi heti metsäretken jälkeen tien viereltä. Paikka oli vaatimaton, mutta siihen hetkeen löytyi kaikki tarpeellinen: vessa, puro ja telttapaikka. Tämäkin leiripaikka toimii lahjoitusten voimalla. Alavirrassa pääsi pesemään jalat, säärystimet ja suurimmat mudat kengänkärjistä. Sukat ja kengät olivat sisältä kuitenkin kuivat ja puhtaat. Kengät olivat suurin vatulointia aiheuttanut asia ennen reissua. Olin jo ostanut itselleni kevyemmät kengät, kun Norjassa vaeltaessamme tein päätöksen lähteä vanhoilla Hanvagin Tatroilla ja Bergansin gaiterseilla matkaan. Ne olivat sielläkin jokia kahlatessa lyömätön yhdistelmä. Olen tähän mennessä ollut tyytyväinen kenkävalintaani. 

Perjantai 25.10.

Päätettiin nukkua aamulla vähän pidempään ja ajoittaa toinen aamupala valtatien varrella kuuden kilometrin päässä olevaan pieneen kahvilaan, josta saisi kahvia, virvokkeita ja hampurilaisia. Aurinko ja tuuli kuivattivat kävellessä loputkin mudat kenkien päältä ja kävely oli rentoa eilisen mutajumpan jälkeen. Mangamuka bridgen kaupalla ei ollut vielä edes nälkä, mutta tankattiin juustohampurilaiset ja kumarat. Kumara-annos oli makeasta perunasta tehdyt ranskalaiset. Fanta ja kahvi kylkeen ja tämän päivän ruokailu oli nautittu.

Matka jatkui kuusi kilometriä hiekkatietä ennen kuin Omahutan metsäosuus alkoi. Tässä kohtaa lastoitettiin Harrin katkennut kävelysauva. Ensin kiinnitettiin murtumalinja paikoilleen, tuettiin puukepeillä ja kieputettiin ympärille vimmatusti gorillateippiä. Siitä tulikin varsin kenttäkelpoinen tilapäisväline. Loppumatka oli kuuden kilometrin sauvarinne pientä metsätietä pitkin Apple Damm campiin. Nautin joka askeleesta repun kanssa ylämäkeen kävellessä. Tänään kepiteltiin reilu 300 metriä ylöspäin ja aamulla laskeudutaan saman verran alaspäin kävelemään joen pohjalle. 

Lauantai 26.10.
Tänään oli tiedossa pitkä ja hikinen päivä. Aurinkoa oli luvassa edellisen näkemämme sääennusteen mukaan ja taivas näytti aamulla kirkkaalta tähtineen. Sadetta ei nyt kaivattu, kun edessä oli joen pohjalla kävelyä. Arviolta urakka on kymmenen tunnin mittainen, joten lähdettiin aamulla ajoissa liikkeelle. Omahuta vaihtui jossain vaiheessa Puketi-metsäksi.

Tunnin metsätiekävely päätyi joen rantaan, jossa vaihdettiin sandaalit jalkaan. Reitti kulki kolme kilometriä Mangahukapukahu-jokea pitkin. Jokikävely oli mahtavaa! Syvimmillään vesi ylettyi puoleen reiteen ja välillä päästiin kuivalle maalle. Maisemat oli vehreät ja viidakkomaiset. Joessa kahlaamista olisi voinut jatkaa koko päivän, mutta reitti nousi penkereelle juurakkoisena ja vaikeakulkuisena.

Nautittiin lounasta joen rannalla kahden  uusi-seelantilaisen rouvan ja saksalaisen Joshin seurassa. Ollaan pari päivää seilattu eri tahtiin, mutta samoissa campeissa ja ainakin vielä huomenna päädytään rouvien kanssa samaan osoitteeseen. Polku oli loppuun asti pelkkää ylä-ja alamäkeä, ja se tuntuu kyllä jaloissa. Reitin ja sykemittareiden kilometrit eivät juurikaan ole täsmänneet ja ollaan koko ajan kävelty vähän enemmän kuin reitin viralliset kilometripaalut. Tänään oli tähän mennessä kuumin päivä, ja kun tarjolla oli vielä mutaakin, niin oli luxusta päästä suihkuun. Leirialueella oli tosin tarjolla kylmä suihku ja vesi todellakin oli kylmää.

Sunnuntai 27.10.
Aurinko paahtoi polttavasti pilvettömältä taivaalta. Lämpömittarissa oli iltapäivällä 26 astetta. Tänään oli kymmenes vaelluspäivä ja heti alkumatkasta otettiin: Happy 200 km anniversary - kuva lammaslaitumella.

Rento kävelypäivä hiekkatieltä kaupunkiin. Heti valtatien reunassa oli hedelmä- ja vihanneskoju, josta ostettiin suurimpaan janoon pussillinen paikallisia appelsiineja. Ne maistuivat aivan mielettömän hyvälle. Loppumatka taitettiin Kerikeri - joen vartta McDonald's hampurilaisaterian kuva silmissä. Maisemat oli hienoja, mutta kylmä Fanta maistui jo suussa. Mainittakoon, että kotona en käy pikaruokaloissa syömässä kuin pakon edessä. Täällä se on nälkäisenä ensimmäinen paikka, jonne vaan voi mennä mutaisen repun kanssa ja pahalta haisevana. Muuta hajustetta kun ei ole matkassa kuin Eau de Hikikarpalo.

Rainbow falls ihasteltiin vähän tarkemmin. Vesiputouksen alle muodostui kaunis sateenkaari. Paikallisia ihmisiä oli alhaalla rannalla uimassa ja viettämässä aurinkoista sunnuntaipäivää.
Telttapaikka löytyi tänään Kerikeri Holiday parkista joen rannalta. Huomenna pidetään täällä ensimmäinen lepopäivä. Ajoitus lepopäivälle on ehkä vähän huono, koska maanantai on täällä kansallinen juhlapäivä eikä liikkeiden aukioloajoista ole varmuutta. Tarvittaessa siirretään shoppailut seuraavaan kaupunkiin ja nautitaan päivä pikkukaupungin elämästä.

Ninety mile beach - Team Voikkaan rantaloma

Perjantai 18.10.

Neljän matkustuspäivän jälkeen päästiin  myöhään iltapäivällä Te Araroa - vaelluksen lähtöpaikalle. Majakalla otettujen lähtökuvien jälkeen Team Voikkaa lähti rantalomalle, Ninety mile beachille.

Muita lähtijöitä ei näkynyt. Rantahiekka oli laskuveden jäljiltä kovaa jalan alla ja hyvä kävellä. Vaellussää oli mainio. Lämpötila oli parin kympin tienoilla, tuuli vilvoitti vaeltajia ja sää oli poutainen ja puolipilvinen. Polku nousi viiden kilometrin kohdalla rantapenkalle, jossa oli kovapohjainen polku. Alla Hartzan kuva nimeltä: "Niin sanottu vetävä ura. "

Ennen pimeän tuloa ehdittiin  kävellä 13 kilometriä ensimmäiselle leiripaikalle nimeltään Twilight Beach. Tilaa oli runsain mitoin, sillä alueella oli vain kaksi telttaa ja kaikki olivat jo nukkumassa. Heti kun Team Voikkaan teltta oli pystyssä, ilta alkoi hämärtää ja oli aika kaivaa otsalamppu esiin. Kahdeksan aikaan olikin jo säkkipimeää.

Päivän ruokailut olivat matkustamisen aikana jääneet väliin ja ainoa välipala oli viimeisen automatkan aikana pikkukioskilla nautittu suklaakakkupala ja kahvi. Päivälliseksi syötiin ennen nukkumaan menoa tortillat maapähkinävoilla höystettynä ja kuunnellen sateen ropinaa teltassa. Seuraavaksi onkin tiedossa pitkiä kävelypäiviä. Team Voikkaan läskileiri.

Lauantai 19.10.
Kuulostaa romanttiselta kävellä Tyynen valtameren hiekkarannalla, mutta pehmeässä hiekassa sadan kilometrin käveleminen on ihan oma juttunsa. Suunnitelmana oli lähteä liikkeelle aikaisin aamulla, kun alusta on kovimmillaan. Nousuveden alkaessa hiekkarannalle jäävä kaistale on upottava ja tekee kävelystä heti raskaampaa. Suunnistaminen on helpohkoa ensimmäisten päivien aikana. Jos menee liikaa oikealle, niin löytää itsensä Tyynestä valtamerestä. Auringonsäteitä ei rannalla pääse karkuun ja luvassa on lämpimiä päiviä. Päähän laitettiin Kari Grandi-lippis suojaamaan kasvoja ja niskaa, buffi kaulalle ja pitkähihaista päälle, ettei nahka pala heti alkuunsa.

Nousu- ja laskuveden vaihtelua seurataan omasta sovelluksesta. Yhden sääsovelluksen mukaan vesi oli matalimmillaan seitsemältä aamulla ja nousuvesi korkeimmillaan kahden maissa iltapäivällä. Aamulla hiekka ei vielä upota ja rinkka selässä on helpompi kävellä.
Alppistarttia ei nousuveden takia lähdetty tekemään, vaikka unirytmi on vielä molemmilla siinä moodissa, että herätään aamukolmelta pirteinä ja levänneinä. Lähtötiimellyksessä vaihdettiin muutama sana naapureiden kanssa. Hollantilainen pariskunta oli juuri herännyt aamutoimiin ja ovat myös vaeltamassa Te Araroaa. Aurinko nousi seitsemältä ja Team Voikkaa oli liikkeellä. Matkaa seuraavaan etappiin Maunganui Bluff campsiteen tulee 28 kilometriä. Hiekka oli kovaa ja kävely helppoa, joten päätettiin syödä lounas vasta, kun hiekka alkaa upottaa.

Muita kävelijöitä ei näkynyt koko päivän aikana, mutta autoja tuli edestä ja takaa. Turistibussit tööttäsivät torvea ja vilkuttivat meille. Suomalaiset sauvakävelijät saattoivat olla jonkinlainen turistinähtävyys muuten melko autiolla hiekkarannalla. Ranta on täynnä mitä kauniimpia simpukan kuoria ja kaksi rauskuakin oli rantautunut hiekalle.

Muuten maisema oli rantapenger vasemmalla ja valtameri oikealla. Ehdittiin kävellä 18 kilometriä ennen kuin vesi tavoitteli vaelluskengän kärkiä. Lounaaksi oli maapähkinätortilla rantapenkereellä.

Viimeisellä kympillä saatiin nauttia pehmeästä ja upottavasta hiekasta.
Nousuvesi kavensi rannan kapeaksi kaistaleeksi. Käveltiin hiljalleen eteenpäin ja muutama kilometri ennen Bluffia jäätiin odottamaan nousuveden laantumista. Ei ollut kiire, joten istahdimme katselemaan Tyynen valtameren valtavia aaltoja ja kuuntelemaan meren kohinaa. Bluff campsite olikin oletettua pidemmällä ja matkamittarit näyttivät kuljetuksi matkaksi 30 kilometriä. Tarjolla oli telttapaikan lisäksi vesivessa ja kylmä suihku. Jälkimmäinen oli erittäin virkistävä kokemus paahtavan auringon ja hikisen päivän jälkeen. Ihon palamiselta onneksi säästyttiin, mutta pikkuista punoitusta on havaittavissa poskipäissä. Kuvassa Suomen Ladun sauvakävelijän rusketusraidat.

Sunnuntai 20.10.
Kolmannen vaelluspäivän kävely oli sujuvaa heti startista, vaikka rinkassa oli painoa enemmän kuin aikaisempina päivinä. Matkalla on tämän tästä makean veden uomia, joista voi täydentää vettä, mutta eilen vesilähteet olivat niin kuivia, että kenkä tuskin kastui. Tälle päivälle niitä ei olisi edes luvassa. Vettä oli eilen kaksi litraa mukana ja nyt tuplattiin määrä neljään litraan. Siis neljä lisäkiloa selässä. Mikäs sen enempää motivoisi juomaan vettä, kuin kevyempi kantamus.

Ensimmäinen kymppi tuli täyteen ihan huomaamatta ja ensimmäisen tunnin aikana oli bongattu muutama meduusa ja rannalla köllöttelemässä oleva hylje. Se olikin tähän mennessä ainoa elossa oleva eläintuttavuus tähän mennessä. Sen elinkelpoisuudesta ei ollut varmuutta. Hylje nosti päätään, kun mentiin kuvaamaan sitä, mutta tuhahti sitten ja jatkoi makoilua.

Alunperin suunniteltiin lounastaukoa 20 kilometrin kohdalle, mutta molemmilla oli niin vetävä askel, että päätettiin jatkaa eteenpäin patukan ja pähkinöiden voimalla niin kauan kun jalan alla on kovaa hiekkaa. Lopulta ehdittiin maaliin asti kovalla alustalla, vaikka parin viimeisen kilometrin kohdalla piti väistellä rantautuvia tyrskyjä.
30 kilometrin kävelyn jälkeen majoituttiin lämpimän tervetulotoivotuksen saattelemana Utea parkiin, josta päästiin valitsemaan paras telttapaikka. Isäntä kertoi, että takaa on tulossa parikymmentä vaeltajaa, joten vilkas ilta oli tiedossa. Lopulta Team Voikkaa oli ainoana telttapaikalla ja muut vaeltajat hyteissä.

Paikan omistaja oli varsin puheliasta sorttia ja tuli esittelemään meille ehkä maailman sympaattisimman herran, 93-vuotiaan Benin, joka myöskin on kävellyt polun. Ben halusi ehdottomasti ottaa kuvan itsestään suomalaisten kanssa ja tottahan me poseerasimme. Ei ehkä oltu kovin edustavia, kun tultiin kuvaan suoraan suihkusta, mutta kuvaaja oli tyytyväinen ja se lienee pääasia.

Tänään tarjolla oli sähkövalot, erittäin siisti vesivessa ja lämmin suihku. Yhteisessä keittiötilassa pääsi keittämään nuudelit kaasuliedellä, joten omaa kaasua säästyy seuraaville paikoille. Keittiössä viihtyi myös musta kissa, joka kehräten yritti Harrin nuudelikupille. Huonolla menestyksellä.

Maanantai 21.10.
Unta ei riitä vieläkään aamuun asti ja Team Voikkaa oli jo ennen kuutta aamulla kuun valaisemalla rannalla. Matka olisi tänään vielä vähän pidempi, yli 30 kilometriä.

Ajatuksena oli lähteä vähän aikaisemmin ja kävellä rauhallisempaa tahtia kuin eilen, mutta kuinkas sitten kävikään. Vauhtisokeus iski ja Ahipara Holiday Parkissa oltiin jo puoliltapäivin. Olipa siistiä saada ensimmäinen etappi valmiiksi.  Ninety mile beach oli kävelty ja nyt oli asfalttia tennarin alla.

Ei ehditty edetä katukuvassa montaakaan  metriä, kun iloinen papparainen  huuteli meille mönkkärin päältä, että: "Holiday Parkkiinko olette menossa? Hypätkää kyytiin, niin heitän teidät sinne." Voi symppis! Olimme taittaneet rannalla 32 kilometriä, joten kiinni veti. Rinkat lavalle ja mopon kyytiin. Parin korttelin matkalla ehdittiin jutella niitä näitä. Tälläkin herralla on suomalainen ystävä, joten oltiin melkein sukulaisia. Uusi pappaystävä jätti meidät kyydistä leirintäalueen portilla ja jatkoi iloisesti vilkutellen matkaansa.
Team Voikkaa laittoi kodin pystyyn teltta-alueelle ja nautti loppupäivän paikan tarjoamista laadukkaista palveluista. Huomenna otetaan rauhallisemmin!