Ajatus blogin kirjoittamisesta pitkän synnytystuskan jälkeen on horjahtanut lapsen askeleen eteenpäin.
Hermorakenteeni on siltä osin vajavainen, että kynä ja paperi on tuntunut sujuvammalta ja luontevammalta tavalta tuottaa kirjallista tekstiä, kuin selvitellä blogialustaa ja kaikkea muuta mitä siihen liittyy.
Jos vielä elettäisi aikaa, jolloin sisällön tuottaminen alkaisi kastamalla sulkakynä musteeseen, niin aloituskynnys olisi minulle hieman matalampi. Pohdin tätä kesällä löytäessäni metson sulan metsässä kuljeskellessani. Sulka kulkeutui kotiin, mutta toiseen tarkoitukseen. Isännälle pyypilliksi.
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja juuri siitä syystä pidän Instagram - tilin päivittämisestä. Se on ollut jo monen vuoden ajan päiväkirja, josta tarkistaa minä vuonna oltiin milläkin kivellä syömässä eväitä tai missä oli se hyvä nuotiopaikka.
Retkeen valmistautuminen on iso osa matkan tekoa ja matkustaminen juhlaa, josta otetut valokuvat säilötään talteen. Sieltä ne on helppo nostaa esiin ja lähteä uudestaan matkalle.
Lähiretkeily on arkeni pelastaja ja tutkimattomia polkuja riittää usein lähempänä kuin mistä niitä ymmärtää etsiä. Innostuin tänä kesänä lukemaan tekstejä kotikaupunkini historiasta ja viihdyttävien kirjoitusten innoittamana tehtiin Harrin kanssa kotiseutukierros läskipyöräillen. Maisema vaihtui ja tarinat piirtyivät verkkokalvoille.
Nyt olen lähdössä elämäni pisimmälle retkelle. En ainoastaan ajallisesti ja matkallisesti, mutta maapallon toiselle puolelle.
Jotta ajat, paikat ja maisemat tallentuisivat muistiin jatkokäsittelyä varten, niin yritän tallentaa niitä myös muualle kuin omaan mieleeni ja sydämeeni.
Te Araroa, New Zealand's Trail.
Täältä tullaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti