Viisumiviidakko ja matkapakkaamisen niksipirkat

Tavallisesti haastetta on lähinnä siinä miten saat pakattua 110 litran kassiin kaiken tarpeellisen ilman, että painorajat paukkuu yli sallitun rajan.
Usein kassi sisältää valjaat, hakut ja jääraudat, joista painoa kertyy mukavasti.
Tai miten kaikki elintärkeät vaatteet ja varusteet saa sullottua käsimatkatavaroihin ja puettua lennolle, ettei ne häviä matkalla. Käsimatkatavaroissa on  kiipeilykengät ja untuvat, merinovillat, kiipeilykypärä ja ne normaalit käsimatkatavarat. Kuvissa  pakkailua kuukauden Etelä-Amerikan matkalle 2017.

Käsimatkatavaroille lähtee nyt ultrakevyt erittäin pieneen tilaan pakkautuva reppu, johon ei juuri virtapankkia suurempia aarteita tällä kertaa mene. Reppu on kevään Islannin reissulla toimivaksi todettu ja sen voi jatkojalostaa vaikka eväspussiksi. Painoa sillä on 90 grammaa.

Nyt ei matkatavaroiden ylipainosta pitäisi olla harmia, kunhan rinkat ja vaeltajat kohtaavat Aucklandissa. Matkatavarahihnan vierellä vietetyt hetket ovat jännittäviä. Pari kertaa on hihna pysähtynyt ja vaeltaja jäänyt tyhjin käsin.

Hämmentävin tilanne oli Huippuvuorilla, kun koko retkikunnan kaikki matkatavarat jäivät matkalle. Soitto vakuutusyhtiöön auttoi alkuun: "Olen täällä 20 asteen pakkasessa ja mulla on vaan lyhyet kalsarit."

Intian viisumin täyttäminen on lastenleikkiä Uuden-Seelannin tiedonkeruuseen verrattuna. 

Online - rekisteröimisestä se lähti, ja viiden kuukauden viisumiin päättyi. Siihen väliin riitti monenlaisen lomakkeen skannaamista. 

Usein riittää, että passi on taskussa ja matkalippu luurissa. Tietokonetta ei tarvita kuin enterin painamiseen matkaa tilatessa.
Kun oleskelu Uudessa-Seelannissa kestää alle kolme kuukautta, niin suomalainen pääsee maahan vierailuviisumilla, joka myönnetään maahan saapuessa. Valitettavasti vaellusmatka ei taitu niin lyhyessä ajassa. Teimme siis pidemmälle ajalle viisumihakemuksen ja laskin työpöydällä olevan 15 liitetiedostoa ja  passikuvat. Lisäksi Uusi-Seelanti ottaa käyttöön 1.10.2019 alkaen maksullisen sähköisen matkustusluvan NZeTA.

Meillä tietokone saa kotona pölyttyä rauhassa eikä tulostimella ole senkään vertaa käyttöä. Kotikoneiden ohjelmat ja  ominaisuudet (lähinnä niiden puuttuminen) muistuu mieleen aina tässä kohtaa, kun pitäisi saada kirjoitettua vapaata tekstiä tai muuttaa tiedostoja pdf-muotoon. Kuuluu tuttuja fraaseja, kuten: "Ai niin, meillä ei ole Office-pakettia." ja "Langaton tulostin ois kätevä."
Eikä niitä nytkään hankittu, kun viisumihakemus oli täytetty.

Hotellien ja maan sisäisten siirtymisten varaaminen oli helppoa ja hauskaa. Hetken hämmennys vaihtui hysteeriseen nauruun yhden maksutapahtuman kohdalla, kun maksua ei ensin hyväksytty. Olimme katsoneet sujuvasti varmennusnumeron väärin päin. Numerosarja oli ylösalaisinkin luettuna ihan sujuva, mutta väärä.

Matka koostuu nyt 130 kävelypäivästä ja viidestä matkustuspäivästä. Matkustamiseen toiselle puolelle palloa menee oma aikansa. Lento kestää kellon ympäri.
Aucklandissa hankitaan ensimmäiset vaelluseväät ja ollaan yksi yö hotellissa. Aamulla noustaan samalta kadulta bussiin, joka vie meidät 6 tunnin matkan Kaitaiaan. Cape Reignaan vaelluksen lähtöpaikalle on vielä 1,5 tunnin automatka, joka sekin on etukäteen sovittu. Tällöin päästään iltapäivällä kuitenkin jo ottamaan ensimmäiset vaellusaskeleet Uuden-Seelannin kamaralla.
Paluumatka tehdään suoraviivaisemmin Invercargillin lentokentältä sisäisellä lennolla suoraan Aucklandiin, josta yhden hotelliyön jälkeen noustaan kotimatkalle.

Nyt reissu alkaa olla tekemistä vaille valmis.

Repovesi - Team Voikkaan treenimaasto

Repoveden kansallispuisto on meille helposti saavutettavissa. Se on pieni puisto ja kovin ruuhkainen sesonkiaikana.
Yleensä tähdätään omat kulkemisemme  ruuhka-aikojen ulkopuolelle, mutta nyt ollaan treenattu rinkan kantamista siellä aikataulullisista syistä.

Repovesi on hyvää treenimaastoa. Polku ei läheskään aina ole helppokulkuista ja korkeuseroa tulee reiteillä päivän mittaan mukavasti. Juurakkoa ja kivikkoa riittää pujoteltavaksi. Kun Kaakkurin kierros oli kävelty molempiin suuntiin, niin siirryttiin Repovedeltä Mäntyharjun reiteille.

                                                  
                                                 
Olemme tehneet yleensä visiitit Repovedelle päiväretkinä. Telttapaikkoja on rajallinen määrä ja oma koti halutaan pystyttää sinne missä ei kuulu muuta kuin luonnon ääniä.
Muistan hyvin erään juhannuksen, kun oltiin yöpymässä Kuutin kanavan maastoon. Tavattiin Keravan kundit juomassa valkoviiniä pakin kannesta ja pienen juttutuokion jälkeen päätettiin lähteä kotiin saunan lämmitykseen.
Viime juhannuksena treeniretki tehtiin Norjassa Lyngseidetin alueella ja kolmen päivän vaelluksen aikana vastaan ei tullut yhtään ihmistä.

Milloin meistä tuli tällaisia ihmisallergikkoja?
Vielä kymmenen vuotta sitten kuunneltiin livemusiikkia ja poikettiin erilaisissa
tapahtumissa.
Jossain vaiheessa vapaa-ajan vietto muuttui siihen suuntaan, että mennään sinne missä netti ei toimi, puhelimella ei ole kenttää ja ainoa yhteydenottotapa on lähettää  savumerkkejä. Nykyään vaatekaapista ei tunnu löytyvän mitään ihmisvaatteiksi sopivaa. Sen sijaan uusia ulkoiluvaatteita tulee hankittua tämän tästä.
Allergiasta huolimatta ollaan selvitty loistavasti. Ihan huippua on nähdä, että ihmiset tuovat jälkikasvuaan metsään.

Viisi vuotta sitten käveltiin Pohjois-Ruotsissa Fjällräven classic, johon osallistui yli 2000 vaeltajaa. Pelko siitä, että kävellään jonossa sadan muun ihmisen kanssa, oli turha.
Johonkin ne muut vaeltajat katosivat alkukiihdytyksen jälkeen ja edettiin pitkiäkin matkoja omissa oloissamme.
Tähänkin on hyvä totutella. Uudessa-Seelannissa samaa polkua vaeltaa pari muutakin ihmistä. Oikeastaan odotan mielenkiinnolla millainen vaellusperhe meille muodostuu.

Ehkä ihan hyvä tavata muitakin ihmisiä, koska juttujen taso alkaa olla koominen.
Nukun tunnetusti hyvin syvää unta ja aamupalan yhteydessä käytiin seuraava keskustelu.
"Muistatko, kun eilen illalla puhuin sulle siitä kajakista?"
"Et oo puhunu mistään kajakista."
"Pitkät tarinat kerroin, kun sait toisen tarjouksen sun kajakista."
"Yhtään en muista."
"Voi jumalauta, vastasitkin mulle."
"Aijaa. Mitäs vastasin?"
"No et mitään järkevää."

                                       

Varustenikkarointia

Vuonna 2010 perustettiin parin kaverin kanssa joukkue nimeltä Varustenikkarit Anjalan 24h hiihtoon. Vallattiin neljästään melkein koko Anjalan urheilutalo juurikin varusteiden määrällä. Kaikkea tarpeellista oli vähintäänkin riittävästi. Lainaan otsikossa joukkueen kapteenin Vuorijärven Jarin keksimää tiiminimeä. Kuvassa oikealla varustekasaan maastoutuneena joukkueen neljäs jäsen Kati.

Vaelluksilla rinkan paino on tähän mennessä viilattu sopivaksi karsimalla pois se mitä ei jaksa kantaa. Niillä varusteilla on menty mitä on tullut hankittua ja onhan kaikkea tarpeellista kertynyt jo yksi huoneellinen ja autotallillinen. Turha paino on tietysti myös nyt jätettävä pois, mutta uusia varusteita ei ole aikaisemmin keveyden perusteella tullut ostettua.

Emme ole grammanviilaajia, mutta 130 päivää rinkka selässä saa ajatukset muuttumaan kevytretkeilyn suuntaan. Viimeiset kaksi vuotta Te Araroa on ohjannut varusteiden hankintaa.
Rinkan kohdalla vaakakupissa on painanut  enemmän kannettavuus kuin keveys, mutta sisältöön on tullut uusia varusteita. Meillä etuna yksin vaeltaviin nähden on se, että yhteiset varusteet saa jaettua kahteen rinkkaan.

On asioita, joista on vaikea luopua, kuten mutteripannu ja puukuksat.
Mutteripannusta ei luovuta. Se on kulkenut mukana kesät talvet, vaikka painaa ihan liikaa.
Kuksa vaihtuu muovikuppiin, joka taittuu haitariksi ja menee pieneen tilaan. Se ei paina mitään, mutta on tunnelmaltaan aneeminen. Jotta balanssi säilyy, niin muovinen kahvipurkki vaihtui työkaverin käsityönä tekemään hirvennahkaiseen kahvipussiin.

Titaani on materiaalina tuttu kihlasormuksesta. Vuonna 2007  perusteena oli lujuus ja parisuhteemme musta huumori: "Pitää katkaista sormi, että saa sormuksen pois sormesta."
Nämä titaanituotteet päätettiin jättää kotiin pitkän vaelluksen ajaksi, koska sormet turpoavat kävellessä niin paljon, että tapaturman sattuessa kenttäambutaatio olisi ainoa vaihtoehto.

Titaania tulee kuitenkin mukaan.Tämä oli hyvä vinkki Suvilta, jonka Sopivasti hukassa - blogi on muutenkin ollut apuna retken suunnittelussa.
Uutena retkeilyvälineenä on titaaninen kakkalapio, joka painaa 22 grammaa.
Oikea grammanviilaaja käyttäisi tätä myös ruokalusikkana, mutta Team Voikkaa lusikoi lentokonealumiinista tehdyillä aterimilla.

Titaaniin vaihdettiin myös kattila, jonka kansi toimii paistinpannuna. Toiveena on että sillä saa kananmunan paistettua, mutta pelkään, että näillä tulee tehtyä helposti pohjaan palaneita herkkuja. Kattilassa saa keitettyä ainakin vettä. Vanha kattila painaa vain 54 grammaa enemmän, mutta paistinpannu on otettava mukaan erikseen.

Mitä muuta sitten ollaan hankittu juuri tälle reissulle?
Teltaksi valikoitui Jack Wolfskinin Exolight III,
makuupussina Rab Neutrino 200,
makuualustana Expedin synmat ultralight ja
keittimenä MSR pocket rocket.

Kokemusten perusteella valinnat ovat olleet meille mieluisia. Erityisesti itse pidän teltasta. 

Alunperin ostopäätökseen vaikutti se, että sisä- ja ulkoteltta nousee pystyyn samaan aikaan ja sisäteltta pysyy kuivana. Teltta on tietysti myrskytuulissa testattu.

Exolight on supernopea pystyttää ja arvostan tätä ominaisuutta joka kerta, kun pitkän vaelluspäivän jälkeen laitetaan koti pystyyn. Miellyttävää on se, että kattoon 

ei keräänny kondensiovettä. Ei pisaraakaan. 

Teltassa on hyvin tilaa. Molemmat rinkat mahtuvat jalkopäähän ja näin makuualustat pysyvät paikoillaan. Molemmille on oma ovi ja pieni absidi, jotka saa helposti sivuun, kun haluaa ihailla maisemia tai auringonlaskua. 

Vielä olisi tehtävä hyviä ostoksia ennen lähtöä. 

Vaellustukka

Olen vuosien varrella viihdyttänyt Harria erilaisilla vaellustukkamalleilla. Tiedättehän sen tunteen, kun et ole pessyt hiuksia neljään päivään ja otat pipon pois päästä?

Kauneus on katsojan silmässä, ja tässä kohtaa nostan hattua aviomiehelleni, joka näkee minua enemmän tukka töhöllään kuin kammattuna. Lisämausteena on usein punakat kasvot ja maapallon kokoiset silmäpussit.
Mielikuvitus saa olla vilkas, että näkee jotain kaunista. Kammattu tukkakaan ei aina ole menestys. Jokunen vuosi sitten Kirgisian tullimies vertaili vuoroin passikuvaani ja minua, ja totesi:"Your hair is like a black horse."

Pitkät hiukset voi olla helppohoitoiset, jos ne letittää, kuten tein Nepaliin 2013.

Tähän asti työ on sanellut Harrin vaellustukan malliksi helppo eikä se pisimmillään kuukauden reissulla ole ehtinyt kasvakaan kuin sen verran, että tukkaa on tullut päähän.
Reilun neljän kuukauden retkellä ei rinkassa ole tilaa hiustenleikkuukoneelle, joten vaellustukan kasvattaminen tulee olemaan yhteinen hupi.
Minulla karvan kasvattaminen on jo alkanut, eikä niinkään  jännitä katsoa peiliin maaliskuun lopussa. Harri aikoo vielä trimmata kuontalon kuntoon viime metreillä.
Tästä on otettava muistoksi kuvat kauhugalleriaan ennen ja jälkeen vaellusta.

Puolison kanssa pitkälle vaellukselle -uhka vai mahdollisuus?

Monesta suusta on tullut kommentteja ja pohdintaa siitä, minkälaista olisi viettää puolison kanssa 24 tuntia vuorokaudessa neljän kuukauden ajan. Asuntona teltta ja patikkaa tuhansia kilometrejä.

Usein mietitään myös mistä siellä teltassa oikein keskustellaan kaikki ne illat.
Entä, kun tulee riita?

Vaeltaminen on yksinkertaisen ihmisen yksinkertaista hommaa. Syö, kävele, nuku. Toista.
Jutun juuri löytyy juurikin näiden asioiden ääreltä. Mitä tänään syödään? Kuinka pitkälle kävellään? Missä on hyvä telttapaikka?
Säiden, olosuhteiden ja maaston vaihdellessa suunniteltavia asioita riittää matkan varrelle.
Kesä ja talvi antaa omat mausteensa tähän soppaan.

Telttarutiinit tuo vaeltajan arkeen helppoutta ja sujuvuutta. Tehtävät jakautuvat vakituisen telttaparin kanssa niin, että kumpikin tietää mitä tekee ja homma sujuu kuin tanssi, ilman suurempia puheita. Näitä rutiineja harjoitellaan viikonloppuretkillä ennen pidempiä vaelluksia. Eikä niitäkään kiveen ole kirjoitettu.

Monipuolisuus tulee siitä että maisema vaihtuu. Joka päivä. Läheskään aina ei tarvita puhetta. Riittää, että toinen on läsnä. Yhteinen kokemus, jonka voi pukea sanoiksi myös jälkikäteen.

Itsensä haastaminen, fyysinen rasitus ja luonto on niitä elementtejä, joiden ympärillä elämä pyörii. Vaeltaminen ei ole selviytymistaistelua, mutta kun haastava mäki on ylitetty ja myrskystä kastuneet vaatteet kuivumassa, niin sitä tuntee itsensä taas astetta vahvemmaksi.

Vakituisen telttaparin kanssa on niin helppo lähteä retkeilemään, että vaikea olisi lähteä kenenkään muun matkassa. Niin urautuneita ja rutinoituneita ollaan omiin kuvioihin, että vieraamman ihmisen kanssa kaikki asiat olisi monimutkaisempia.

TeamVoikkaa on tehnyt vaelluksia jokaiseen vuodenaikaan nyt jo reilusti yli kymmenen vuoden ajan.
Luulen, että jonkunlainen SWOT-analyysi on matkan varrella jo tehty. Sisäiset vahvuudet ja heikkoudet on tiedossa. Ulkoisiin uhkiin ja mahdollisuuksiin vaikutetaan suunnitellulla sen minkä pystytään. Loppu jää nähtäväksi ja päätettäväksi päivä kerrallaan.

Ei sellaista ihmistä varmasti olekaan, joka kaikki neljä kuukautta on hyvällä tuulella, mutta teltassa on niin vähän neliöitä, ettei sieltä pakopaikkaa löydy. Vielä tähän mennessä ei kumpikaan ole kuusen juurelle päätynyt.

Useimmiten jutut on niitä huonoimpia ja väsyneempiä, joille kukaan muu ei naura. Ainakaan enää jälkikäteen. Se naurattaa vielä enemmän.

Olipa kerran vaeltaja

Ajatus blogin kirjoittamisesta pitkän synnytystuskan jälkeen on horjahtanut lapsen askeleen eteenpäin. 

Hermorakenteeni on siltä osin vajavainen, että kynä ja paperi on tuntunut sujuvammalta ja luontevammalta tavalta tuottaa kirjallista tekstiä, kuin selvitellä blogialustaa ja kaikkea muuta mitä siihen liittyy.

Jos vielä elettäisi aikaa, jolloin sisällön tuottaminen alkaisi kastamalla sulkakynä musteeseen, niin aloituskynnys olisi minulle hieman matalampi. Pohdin tätä kesällä löytäessäni metson sulan metsässä kuljeskellessani. Sulka kulkeutui kotiin, mutta toiseen tarkoitukseen. Isännälle pyypilliksi. 

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja juuri siitä syystä pidän Instagram - tilin päivittämisestä. Se on ollut jo monen vuoden ajan päiväkirja, josta tarkistaa minä vuonna oltiin milläkin kivellä syömässä eväitä tai missä oli se hyvä nuotiopaikka.

Retkeen valmistautuminen on iso osa matkan tekoa ja matkustaminen juhlaa, josta otetut valokuvat säilötään talteen. Sieltä ne on helppo nostaa esiin ja lähteä uudestaan matkalle. 

Lähiretkeily on arkeni pelastaja ja tutkimattomia polkuja riittää usein lähempänä kuin mistä niitä ymmärtää etsiä. Innostuin tänä kesänä lukemaan tekstejä kotikaupunkini historiasta ja viihdyttävien kirjoitusten innoittamana tehtiin Harrin kanssa kotiseutukierros läskipyöräillen. Maisema vaihtui ja tarinat piirtyivät verkkokalvoille.

Nyt olen lähdössä elämäni pisimmälle retkelle. En ainoastaan ajallisesti ja matkallisesti, mutta maapallon toiselle puolelle.

Jotta ajat, paikat ja maisemat tallentuisivat muistiin jatkokäsittelyä varten, niin yritän tallentaa niitä myös muualle kuin omaan mieleeni ja sydämeeni.

Te Araroa, New Zealand's Trail. 

Täältä tullaan!