Tour Aotearoan jälkimainingit

Pitkien vaellusreissujen jälkeen on aina vähän tyhjä olo. Tätä 26 päivän pyöräilymatkaa oli valmisteltu yli vuoden ajan ja siihen kuului lentolippujen tilaamisen lisäksi paljon harjoittelua, varusteiden testaamista, pakkaamista ja reitin suunnittelua. Nämä matkat eivät onnistuisi ilman luottopakkejamme, jotka huolehtivat jälleen kodistamme ja Martta Mäyräkoirasta. Kiitos heille! Tour Aotearoan toteuttaminen oli juhlaa ja matkasta nauttimista. Tällä kertaa pyrimme aktiivisesti unohtamaan kaiken suorittamisen ja reikäpäisen ajamisen. Kilometrejä ja korkeusmetrejä ei laskettu. Riitti, että päivän pyöräilymatka oli yli sata kilometriä, jotta ehdimme polkea reitin läpi suunnitellusti. Onnistuimme pääsääntöisesti pysymään peruskuntotasolla, pitämään riittävästi taukoja, palautumaan päivän lenkistä eikä kummallekaan tullut sellaisia rasitusvammoja, jotka olisivat estäneet ajamisen. Viime vuonna tällä reitillä oli kaksi pyöräilijää kuollut sydänkohtaukseen. Ajoimme Eteläsaaren lopussa samaa tahtia paikallisen miehen kanssa, jonka ajokaveri toinen näistä oli.  Vaikka olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että sama kohtalo saattaa kohdata kotisohvallakin, niin reitti ei korkeuseroineen ole helpoimmasta päästä eikä kuumaan ja kosteaan ilmanalaan sopeutuminen tapahdu hetkessä. Matkarasituksesta toipumisen ja aikaeroon tottumisen jälkeen ajaminen oli helpompaa. Tässä iässä kannattaa liikkua jo vähän löysemmin rantein. Maaliintulojuhlan jälkeen tulee helposti pieni arkikrapula, vaikka ilmassa leijuu aina hyviä reissuideoita. Tässä vaiheessa mitään ei  kuitenkaan ole vielä lyöty lukkoon. 

Von Hill 

Molempien pyörät kestivät hyvin matkan rasitukset, mutta tästä retkestä niihin jäi käytön jälkiä. Meillä oli mukana jarrupaloja, vaihdevaijeri, ketjulukkoja, varaventtiili, sisäkumit ja tubeless - korjaussarja sekä pahemman rikkoutumisen varalle hinausköysi. Onneksi niitä ei tarvittu. Ainoa isompi huoltotoimenpide oli renkaiden vaihtaminen uusiin Pohjoissaaren jälkeen ja lopulta ajoimme koko reitin läpi samoilla jarrupaloilla. Orbeasta irtosi satulan kuoriosa, joka pysyi paikoillaan sähköteipillä ja ketjut pomppasivat kerran pois paikoiltaan hiekkatiellä hieman järeämmälle karjan pysäyttävän ritilälle ajaessani. Kotona pyörillä on edessä vähän isommat huoltotoimenpiteet. Merivesi on ruostuttanut pyörää muutamasta kohtaa ja sekä renkaat että ketjut menevät todennäköisesti jarrupalojen ohella vaihtoon.

Uudet Kendat alla.

Pyörien kuljettaminen pahvilaatikoissa Uuteen-Seelantiin onnistui hyvin. Pyörät tulivat suunnitellusti perille ja olivat kolmen eri lennon jälkeen kohdemaassa ehjinä. Laitoimme sähköpostia Wensleyn pyöräliikkeeseen Invercargilliin jo alkumatkalta ja pyysimme varaamaan meille kaksi pyörälaatikkoa maaliskuun alkuun kotimatkaa varten. Paikallisissa pyöräliikkeissä ei ollut kovia pyörälaukkuja myynnissä ja reitin päättää samaan aikaan useita pyöräilijöitä. Me saimme pahvilaatikot sovitusti, mutta sen jälkeen niitä ei ollutkaan enää saatavilla.

Pyörälaatikot tarjosi Wensley's Cycles.

Kotoisaa sisustusta.

Valtaosa pyöräilijöistä ajaa reitin jäykkäperäisellä maastopyörällä. Lähellä ideaalisinta pyörävalintaa olisi 29 tuumainen maastopyörä oikeanlaisella rengaskuvioinnilla, joka rullaa kevyesti maantieajossa ja jonka välitykset riittävät Uuden-Seelannin ylämäkiin. Pyörän vuokraaminen kuukaudeksi olisi ollut sen verran kallista, että lähdimme mieluummin omilla pyörillä. Osa ajaa reitin myös gravelpyörällä, kuten me, mutta pahimmissa paikoissa välitykset loppuvat kesken ja maastossa ranteet ovat kovilla, kun pyörästä ei löydy minkäänlaista joustoa. Näkyipä matkalla myös jokunen tandem, sähköpyörä ja täysjoustomaastopyörä.

Totara Park Family Bushcamp.
Tänne ei ollut sähköpyörällä asiaa.

Kaikki pyörälaukut pysyivät ehjinä. Tiepöly jumitti ajoittain vetoketjuja, mutta asia korjaantui vesipesulla. Ortliebin etulaukku oli kaikkein positiivisin varuste. Se oli täysin vedenpitävä ja pysyi ehjänä kaikkien kovien maastorynkytysten jälkeenkin.

Tältä pyörät näyttivät soratieajon päätteeksi Mossburnissa.

Bikepacking-varusteemme olivat keveimmästä päästä.

Restrapin laukut ovat olleet kotimaan sateissa vedenpitäviä, mutta Uuden-Seelannin veden ne laskivat läpi. Siellä vettä vain tulee niin paljon ja kovalla voimalla. Nessupaketti muuttui runkolaukussa selluloosaksi ja irtohihat ja -lahkeet piti myös siirtää toiseen paikkaan. Takalaukku oli muuten hyvä, mutta kuivapussin sisältö tuntui sekin hieman nihkeälle sateen jälkeen. Siellä olevat majoitusvälineet, vaihtovaatteet ja untuvatakki oli varmuuden vuoksi tuplapakattu vedenpitäviin pusseihin. Restrapin laukkuja näkyi poluilla jonkun verran ja niitä oli myös myynnissä paikallisissa pyöräkaupoissa.

Merinovillaiset irtohihat
olivat kovassa käytössä. 

Mahdollisimman ohuet ja nopeasti kuivuvat vaatteet olivat toimivia Uudessa-Seelannissa. Kosteusprosentti on varsinkin Pohjoissaarella sitä luokkaa, että parhaiten vaatteet saa kuivaksi kuumassa auringonpaisteessa tai kuivausrummussa. Hyvän pyykinkuivaussään näkee aina MetServicen sääennusteesta. Paksumpaa pyöräilytakkia ei saanut kuivaksi millään. Merinovillaiset irtohihat olivat superhyvät sekä käsien lämmittäjinä että UV- säteilyltä suojautumisessa. Ohuet vedenpitävät vaatteet pitivät jonkin verran vettä, mutta kovemmassa sateessa hyvä kuoritakki oli parempi. Minulla oli erityisesti juoksuun ja seikkailu - urheiluun suunniteltu Montane Podium - sadeasu, jonka vesipilariarvo on 15 000, mutta sekään ei kovin kauaa pitänyt kuivana.

Hinausköysi pyykkinaruksi ja patteri päälle.

Olimme säiden suhteen todella onnekkaita. Pohjoissaaren hellejaksolla saimme pari sadekuuroa niskaamme, mutta muuten oli lämmintä ja poutaista. Loppumatkan jouduimme kilpailemaan Gabrielle -syklonin kanssa teiden ja polkujen mennessä perässämme kiinni. Pohjoissaaren loppuosan polkemattomille kilometreille emme mahtaneet mitään, mutta Eteläsaari sen sijaan näytti parastaan. Vain yksi sadepäivä ja saimme ajaa suunnitelman mukaan. 

Tiesulku jossain matkan varrella.

Kiertotie Waikato River Trailillä

Kiertotie Timber Trailillä 

Pyöräilypäivien jälkeen tarkoituksemme oli hakeutua sisämajoitukseen ja pääsääntöisesti se onnistuikin. Ilman telttaa emme kuitenkaan olisi uskaltaneet reissuun lähteä. Nukuimme viisi yötä teltassa, joista neljä ensimmäistä heti reitin alussa ja yhden Eteläsaarella. Pohjoissaaren ollessa edelleen luonnonkatastrofien jälkeen kaaoksessa, ihmiset hakeutuivat Eteläsaarelle ja kaikki majoitukset olivat täyteen varattuja, kuten myös lauttayhteydet ja lennot saarten välillä. Toisen operaattorin lautat olivat kokonaan pois käytöstä ja toinenkin liikennöi vain yhdellä lautalla. 

Tapotupotu Bay 

Meillä oli hyvä teltta. Jämäkkä Hilleberg Rogen meni nopeasti pystyyn ja telttapohjana käytimme kotoa löytynyttä paksua folioitua avaruuslakanaa. Telttaan ei kondensoitunut vettä ja varusteet pysyivät sisällä kuivina. Rogen ei vielä kuitenkaan saavuttanut samaa luottamusta kuin edellisen pitkän retken loistokaveri Jack Wolfskin. 

Lake Hawea Holiday Park

Oliko mukana jotain turhaa? Keitintä ja kaasua emme käyttäneet kertaakaan. Hädän tullen siitä olisi ollut hyötyä, mutta ruokia emme juurikaan halunneet ottaa pyörään lisäpainoksi. Repuissa oli pieneksi härävaraksi korkeintaan pari pakettia nuudeleita, keksejä ja Nutellaa. Lisäksi joka päivälle löytyi irtokarkkeja, elektrolyytti poretabletteja ja pähkinöitä. Aurinkopaneelia käytimme edellisellä kerralla Uudessa-Seelannissa paljonkin, mutta nyt se oli käytössä vain kerran. Olisimme pärjänneet virtapankilla. Vaatteita oli sopivasti. Parit sukat, uimapuku ja toiset pehmustehousut jäivät käyttämättä, mutta ne eivät vieneet pakkauksissa paljoa tilaa.

West Coast Wilderness Trail 

Mt Nicholas Station 

Cattle stop. 

Timber Trail

Pyörälaatikot tulivat takaisin kotiin vielä vähän kätevämmin kuin menomatkalla. Yhden välilaskun taktiikalla pyörät lensivät suoraan Aucklandista Helsinkiin ilman erillisiä toimenpiteitä ja yhtä kätevästi pujottelimme ne vielä laatikoissaan junalla Kouvolaan. Alunperin olimme ajatelleet kasaavamme pyörät jo lentokentällä, mutta pahvilaatikoiden hylkääminen lentokentälle ei onnistunut.

Pyörät perillä!

Matka jatkui kätevästi junalla kohti kotia.

Pyörät mahtuivat melko hyvin myös laatikoissa junan pyöräpaikoille.

Jos joskus tuntuu siltä, että 24 tuntia vuorokaudessa ei riitä, niin voi kokeilla matkustamista aikavyöhykkeeltä toiselle. Se antaa mukavasti lisätunteja. Lähdimme Aucklandista lauantaina puolenpäivän aikaan ja olimme Helsingissä sunnuntaiaamuna viideltä. Siihen väliin mahtui kaksi kaukolentoa ja neljän tunnin odotus Soulissa, yhteensä 28 tuntia lentomatkustamista.

Team Voikkaa tavoitteessa

Sunnuntai 26.2.

McMäkinen on ollut vaelluksillamme luottokaveri, mutta Queenstownissa se oli karvas pettymys. Pienimmässäkin kylässä McCafe on auennut seitsemältä ja netin mukaan tämän hieman isomman kylän McCafe oli auki 24/7. Oven taakse keräytyi useita ihmisiä kahvikupin toivossa, mutta ovet pysyivät kiinni. Sisällä oli henkilökuntaa työskentelemässä ja siistijä viittoi, että ihan kohta avataan. Odotimme ovien aukeavan seitsemältä, mutta mitään ei tapahtunut, kunnes sisällä oleva nainen tuli ilmoittamaan, että paikka aukeaa puoli kahdeksalta. Olimme jäämässä ilman aamupalaa ja päivän reitillä ei olisi mitään kauppoja tai kahviloita, koska olimme menossa erämaahan. Onneksi kadun varrelta löytyi leipomo, josta sai ostettua myös kahvit.

Pyörät kyytiin ja menoksi.

Sunnuntaiaamu jatkui kuitenkin paremmissa merkeissä. Vesitaksissa oli vastassa hyväntuulinen kuljettaja ja saimme pyörät veneeseen heti, kun kävelimme laiturille. Veneeseen tuli muitakin aamuvirkkuja pyöräilijöitä. Kuljettaja lastasi vielä elitarvikelaatikoita kyytiin ja taksi lähti aikataulun mukaan kahdeksalta. Parasta Queenstownissa on se, kun sieltä pääsee pois. Tämä liian eläväinen kaupunki ei ole meidän mieleemme. Se tuli todettua nyt jo toistamiseen.

Walter Peak Station.

Lisää painetta renkaisiin. 

Venematka Wakatipu-järven yli kesti vain puoli tuntia. Pääsimme hyvissä ajoin matkaan, sää oli mukavan pilvinen ja oli silti paljon lämpimämpää kuin eilen aamulla. Mt Nicholas on yksi Uuden-Seelannin laajimmista ja historiallisimmista maaseutualueista. Reitin nimi oli tänään Around The Mountains ja tätä herkkua oli luvassa aina Mossburniin saakka. Julkiset wc:t ja telttailualueet oli merkitty karttaan. Hiekkatie oli alussa leppoisaa ajettavaa ja oli mukava päästä rauhalliseen ympäristöön. Tie muuttui muutaman kilometrin jälkeen kuitenkin kiharaisemmaksi ja kivisemmäksi ollen jossain kohtaa jo ikävän pomppuista ajettavaa. 

Hiekkatiesatanen.

Maisema-wc. 

Koko reitin viimeinen pitkä ylämäki Von Hill oli selätetty 30 kilometrin kohdalla. Paikalta oli upea näkymä yli 2000 metristen vuorten huipuille ja näiden korkeiden huippujen ympäröimänä tunsi itsensä kovin pieneksi. Alaspäin lähdettäessä maisema muuttui pikkuhiljaa selvästi tasaisemmaksi. Vuoret vaihtuivat laidunalueisiin.

Päivän varoitusarsenaali.

Kaunista!!!

Taas huipulla!

Liikenne pysyi rauhallisena aina puolimatkaan asti, mutta Lake Mavoran kohdalla alkoi takaa suihkia jonossa autoja, joilla kaikilla oli trailerin päällä vene tai moottoripyöriä. Pöllyävän hiekan määrä oli valtaisa. Olimme hetkessä aivan vaalean pölyn peitossa ja hiekkaa riitti silmät ja suu täyteen. Onneksi viimeisen 25 kilometrin matkalle reitti kääntyi hiekkatieltä pyöräilyreitille. Se oli ihan yhtä hauska pyöräpolku kuin kaikki muutkin tähän asti.

Mossburn Railway Hotel.

Päivän profiili.

Majoituimme Mossburn Railway Hotelliin, jonka isäntä oli varsin humoristinen veikko. Hän esitteli meille huoneen, aamupalahuoneen, pyörienpesupaikan ja pyörävajan omintakeiseen tyyliin. Vasta tämän jälkeen baari oli auki. Hän halusi ruokailun yhteydessä myydä meille oluen kannussa, koska se tuli halvemmaksi kuin kaksi tuoppia. Ja koska valitsimme väärän merkin, pöytään tuotiin maistiaiset paremmasta oluesta.  

Maanantai 27.2.

Viimeinen pyöräräilypäivä! Hotelliaamiainen oli itsepalveluperiaatteella ja aamiaishuone seinän takana. Kello soi kuudelta ja tänään ajaisimme Bluffiin, joten lähdimme heti aamulla puoli kahdeksalta liikkeelle. Eilinen pyöräilyreitti jatkui vielä 13 kilometriä ennen kuin siirryimme päällysteelle. Pyöräväylä oli tasainen, suora hiekoitettu ura ja päällystetie jatkui samanlaisilla linjoilla. Southland Traverse - reitti oli pitkiä suoria toisensa perään. Maisemissa ei ollut enää mitään erikoista. Reitti laskeutui 300 metristä meren pinnan tasalle eli pääosin ajaisimme loivasti alamäkeen koko päivän. Ei ollut varsinaisesti mikään kiire, mutta alkumatkalla ei ollut liikennettä, ei vastatuulta, ei kahviloita eikä oikein mitään kuvattavaakaan. Ensimmäiset 50 kilometriä taittui kahteen tuntiin ja vauhti kiihtyi vielä seuraavat parikymmentä kilometriä Wintoniin asti, josta löytyi leipomokahvila. Aamun Weetabixit ja paahtoleivät pitivät nälkää hetken, mutta olimme vasta puolimatkassa.

Käänny oikealle! 

Reitti muuttui vähän hitaammaksi käyden välillä hiekkateillä ja siirtyen Invercargillista kävelypolulle, mutta reissun pisin pyöräilypäivä oli myös nopein. Invercargillista Bluffiin on viime näkemän rakennettu yhdistetty kävely- ja pyörätie, eikä siellä onneksi tarvinnut ajaa pientareella rekkojen seassa. Kävelykin tien reunassa oli reilu kolme vuotta sitten melko ruuhkaista. Nyt oli lähinnä mukava lasketetella kohti Eteläsaaren eteläkärkeä. 

Pari kilometriä ennen maalia.

Päivän profiili. 

Oli hienoa päästä maaliin, vaikka samalla se oli hieman haikeaa. Matkanteko loppui ja edessä olisi pyörän pakkaamiseen ja logistiikkaan liittyvät selvittelyt. Majoituksemme oli 50 metriä saaren kärjestä ja pääsimme heti kirjautumaan sisään. Olimme varanneet huoneen, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin. Vastaanottovirkailija halusi esitellä meille eri vaihtoehtoja ja tarjosi sviittiä merinäköalalla 30 dollarin lisähintaan. Kiinni veti. Meillä oli koko ilta aikaa tuijotella merelle kuohuviinilasit kädessä.

Koordinaatit.

MAALISSA!

Lands End merinäköalalla.

Huiputuksia

Perjantai 24.2.

Olimme aamulla aikaisin liikkeellä kuoritakkeihin sonnustautuneina. Vastatuuli oli kylmä eikä aurinkokaan vielä lämmittänyt. Samaan aikaan näytti lähtevän pari muutakin parivaljakkoa, joihin olimme päivittäin törmänneet reitillä. 

Aamun parhautta.

Harrin puro.

Maisemat hivelivät silmiä ja sielua heti ensi metreiltä lähtien. Olimme Mount Aspiringin kansallispuiston alueella. Auringonnousu ja upeat vuoristomaisemat olivat lyömätön yhdistelmä. Vastatuuli ei varsinaisesti siivittänyt menoa, mutta lähdimme maltillisesti liikkeelle. Ohitimme upeita jokia ja lumihuippuisia vuoria. 

Takana siintää hieno jäätikkö.

Pysähdyimme katsomaan Thunder Creek Falls vesiputousta, joka on 28 metriä korkea putous. Putoukselle pyöräili samaan aikaan nelihenkinen perhe, jotka ovat aloittaneet Tour Aotearoan joulukuussa. 8 - ja 12 - vuotiaat tytöt ovat pisimmillään polkeneet 80 kilometriä päivässä. Hurjia mimmejä! 

Thunder Creek Falls. 

Etelä-Alpit ylittävällä tiellä noustiin ylämäkeen aina Haas Passin solan korkeimmalle kohdalle 564 metriin merenpinnan yläpuolelle. Jokainen metri oli vaivan arvoinen. Huipulta lähdettiin alamäkeen. Olimme liikkeellä melko kevyellä aamupalalla ja ensimmäinen kahvila tuli vastaan 79 kilometrin kohdalla. Se oli suljettu ja viiden kilometrin päässä oli seuraava. Se oli menossa tunnin päästä kiinni. Nyt meni yläketju kireälle, sillä näitä porkkanakakkuja ei missattaisi. Eipä aikaakaan, kun tarjotin oli täynnä ruokaa, kakkua ja kahvia. 

Haast Pass Summit.
Huipulla ollaan!

Lounastauon jälkeen reitti jatkui niin upeissa maisemissa ettei sieltä ollut mikään kiire pois. Aivan kuin olisi polkenut kolmiulotteisessa postikortissa. Tien reunassa oli korkeat kallioseinämät ja toisella puolella kauniin sinisenä kimmeltävä järvi ja vuorijonot. Tie kulki ensin Lake Makaroran vieressä vaihtuen Lake Wanakaksi ja lopulta Lake Haweaksi. Päivä oli maisemallisesti aivan huikean hieno.

Päivän profiili näytti tällaiselta. 

Hienoa oli myös pystyttää oma teltta Lake Hawean rannalle Holiday Parkiin. Asemoimme itsemme lähelle rantaa, suihkua ja wc:tä. Vieressä oli mukavasti myös konttibaari, josta saimme iltapalaksi kanapallerot ja ranskalaiset. Kömmimme tyytyväisinä ja vatsat täynnä telttaan nukkumaan.

The Neck. Järvi vaihtuu.

Lake Wanakasta Lake Haweaksi.

Lauantai 25.2.

Aamulla oli +6 astetta lämmintä. Hengitys höyrysi ja sormet olivat kylmät. Eiköhän tässä vielä lämmin tulisi, sillä edessä oli 40 kilometriä ylämäkeen kiipeämistä. Yöt alkavat olla kylmiä Eteläsaarella tähän aikaa vuodesta. Kesä taittuu kohti syksyä ja koska kaikki on täällä puolella palloa päinvastoin, niin olemme menossa ikäänkuin kohti "Suomen lappia". Illalla oli kaivettava lämmintä vaatetta päälle ja untuvatakki on kyllä maailman paras keksintö. Teltassa tarkeni nukkua hyvin, mutta ajamaan lähtiessä oli laitettava irtohihat ja -lahkeet, kuoritakki ja sormikkaat. 

Aamun pelastus. Kahvi ja pulla.

Kauniit maisemat senkun jatkuivat.

Kaunista, mutta kylmää.

Olimme lähdössä aikaisin liikkeelle ja suunnitelmissa oli polkaista Wanakaan aamupalalle. Konttibaarissa oli kuitenkin jo täysi vauhti päällä, vaikka se aukeaisi vasta reilun kahdenkymmenen minuutin päästä. Kysäisin monelta saisi kahvia ja meidät toivotettiin heti tervetulleiksi. Ihan mahtavaa! Iso kahvi ja lämmin kanelipulla lämmitti sekä mieltä että kehoa. Näillä eväillä päästäisiin  hienosti Wanakaan. 

Päivän maisemia. 

Lähdimme tuttua polkua pitkin Lake Hawealta eteenpäin. River Trail vei meitä kohti Albert Townia ja tätä samaa reittiä me kävelimme Te Araroalla. Maisemat eivät näyttäneet yhtään hassummilta tänäänkään, joten piti pysähtyä vähän väliä nappaamaan kuva tai video. Albert Townin kohdalla olikin jo niin lämmin, että takin sai keventää pois. Pyörästäni keveni samaan aikaan myös satula ja tämän rikkoutumisen olisin minäkin osannut korjata. Satulan kuoriosa nimittäin irtosi ja asia korjaantui sähköteipillä. Teippi on toinen maailman parhaimmista keksinnöistä ja töissäkin on muuten aina sähköteippirulla taskussa. 

Hupsista! Satula ei kestänyt vauhdikasta ajamista.

Teipillä korjaantuu!

Hawea River Trail muuttui Upper Clutha River Trailiksi, seuraten Clutha - joen rantoja aina Wanakaan asti, jossa olimme taas järvimaisemissa. Pidimme kaupungilla kunnon tauon ja yritimme varata huomiselle aamulle venekyytiä, joka kuuluu reittiin. Queenstownista reitti jatkuu höyrylaivalla tai venetaksilla Wakatipu-järven yli Walter Peak Stationille, josta pyöräily jatkuu hiekkateitä pitkin. Veneilyt ovat olleet tähän asti reissumme kompastuskiviä eikä netin kautta varaamisesta tullut nytkään mitään. Piti varmistaa, että venekyytiin sai otettua pyörät mukaan ja höyrylaiva otti pyöriä kyytiin vasta iltapäivän reiteille. Meillä oli edessä pitkä ajopäivä hiekkateitä pitkin ja majoitukseen piti ehtiä sisäänkirjautumisaikojen puitteissa. Venematka piti saada mieluummin heti aamusta. Vaihtoehtona oli ajelu valtatien reunaa pitkin. Päätimme jättää asian hoitamisen Queenstowniin, koska päivän reitti loppuisi suoraan satamaan.

Albert Town

Upper Clutha River 

Wanakan jälkeen maisema muuttui kuivemmaksi ja päivä kuumemmaksi. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta eikä varjopaikkoja juuri ollut. Järvet jäivät taakse, mutta vuorijonot pysyivät. Liikenne oli vilkasta eikä pientareella ollut juuri valkoista reunaviivaa enempää tilaa. Pidimme Cardronassa tauon liikenteeltä ennen jyrkempää ylämäkiosuutta. 

Wanakasta ylämäkiosuudelle.

Rintasyöpäsäätiön tilataidetta.

Cardrona.

Päivän ylämäkiosuus päättyi koko Uuden-Seelannin reittimme korkeimpaan kohtaan ja Crown Range Summittiin, joka on 1076 metriä merenpinnan yläpuolella ja on samalla korkein kohta maan päällystetyillä teillä. Siitä alkoikin alamäki. Reilun kymmenen kilometrin alamäki oli sekä jyrkkä että mutkainen. Oli jopa hieman pelottavaa ajaa autojen seassa. Jarrut olivat kovilla, koska mutkatkin olivat todella jyrkkiä.

Huipulla ollaan!

Aloitimme ja lopetimme päivän ajelut tutuilla poluilla. Samaa Twin Rivers Trail - polkua kävelimme Queenstowniin reilu kolme vuotta sitten. Satamassa kävelimme suoraan venetaksin varauskojulle ja saimme varattua kyydin huomisaamulle kahdeksalta. 

Twin Rivers Trail 

Kävelimme keskustaan syömään. Nälkäisinä ja varsinkin janoisina valitsimme tutusti McMäkisen, josta sai napin painalluksella tilattua molemmille kaksi jättikokoista Fantaa. Olen ollut vähän sitä mieltä, että täällä ei ketään kiinnosta meidän luomupyörämme, koska kuka hullu täällä haluaisi ajaa ilman sähköavusteita. Jätämme kuitenkin aina pyörät ikkunan taakse ja lukitsemme ne yhteen vaijerilukolla. Menemme yleensä istumaan ikkunan toisella puolella olevaan pöytään ja nyt pyörät olivat vielä pienessä välikössä pois kadulta. Ensimmäisen kerran oli lähellä ettei pyörät lähteneet vääriin käsiin. Kaksi miestä meni välikköön pyörien luokse ja olivat ottamassa niitä. Katsoivat kuitenkin sisälle, ja kun huomasivat meidät, niin livahtivat tiehensä kuin rasvatut salamat takaisin väkijoukkoon. Majoituksemme oli mukavasti maan tasossa ja huoneisto oli iso, joten otimme pyörät sisälle yöksi sen enempiä kyselemättä. Saattaisi harmittaa, jos viimeiset päivät jäisivät ajamatta sen takia, että joku varasti pyörät.

Päivän pyöräilyä.

Päivän hauskan näköinen profiili.