Top 5 reissusuunnitelmat

Korona-aika ei toisaalta ole tuonut normaaliin arkeen kummoisiakaan muutoksia. Torikokoontumisia, juhlia ja suuria ihmismassoja on vältelty tähänkin asti ja suunta on ollut tavallisesti metsään päin. Lähiretkeilyn merkitys on korostunut entisestään ja silloin kun on tarvetta olla omissa oloissa, niin auton keula kääntyy mökille. Eipä hätää! Suurin osa Suomen kansallispuistoista on vielä näkemättä, koko läntinen Suomi on jäänyt melko vieraaksi ja itäisessä Lapissa olisi monta hienoa kohdetta. 

Pakanavuori, Voikkaa 

Kimolan kanava

                           

Covid - 19 on kuitenkin tuonut elämäämme "sitten kun" - ajattelun, jota olemme välttäneet tähän asti parhaamme mukaan. Team Voikkaan ideologia on perustunut siihen, että nyt mennään, kun tossu nousee. Suunnitelmat on tehty toteutettaviksi eikä käärinliinoissa ole taskuja. Ennen kalenteriin piirretyt lomat ovat täyttyneet vuorivaellus- tai jäätikköreissuista jo hyvissä ajoin ja suunnitelmia on ollut enemmän kuin mitä on pystytty toteuttamaan. Nyt suunnitelmat ovat tuuliajolla ja tänä vuonna lomatkin oli pitkään merkitty kalenteriin lyijykynällä. Kun mieli halajaa vuorille tai jäätikölle, niin niitä ei Suomen rajojen sisäpuolelta löydy. Onneksi aina ihana Norja on helppo saavuttaa ja tänä kesänäkin pyörähdimme pikaisesti jäätikön reunalla.

Blåvatnet, Norja

                           

Pää on tälläkin hetkellä täynnä suunnitelmia, jotka voi lyödä lukkoon sitten kun, koronavirukseen on kehitetty rokote tai sitten kun matkustaminen on taas sallittua tai sitten kun uskallat varata lentoliput tai sitten ne eivät toteudu ehkä koskaan. Lähitulevaisuuden Top 5 reissujen suunnitelmissa yritetään pysyä mahdollisimman realistisissa raameissa. Toteutuskelpoisilta kuulostaa Mont Blancin kierros, Kalottireitti ja Lyngenin niemimaan vaellus. Tulipa tässä jo katsottua lentolippujen hintoja Uuteen-Seelantiinkin. Kevään hiihtovaellusreissua on suunniteltu Pöyrisjärvelle. Kaikki riippuu siitä mitkä maat pysyvät auki oikeaan aikaan vuodesta ja lomankin pitäisi osua vielä kohdalleen. Luonnollisesti ajattelemme, että pysymme terveinä. 

Reittisuunnittelua Pöyrisjärven erämaassa. 

Ajoitus Uuden-Seelannin pitkälle vaellukselle oli loistava. Te Araroan kuva-arkistoa kahlataan läpi viikoittain ja matkustetaan ajassa taaksepäin lukemalla blogia. Tällä porskuttaa pitkään! 

Onnistuneen mäyräkoiravaelluksen kulmakivet

Oli sanomattakin selvää, että Martta Mäyräkoira lähtee tänä kesänä mukaan lomareissuille. Te Araroa - vaelluksen mittainen neljän kuukauden ero pienestä ilopilleristä tarkoitti tässä laumassa sitä, että seuraavat lomat suunniteltiin pienimmän vaeltajan ehdoilla. Retkivarusteet nähdessään mäyräkoira pakkasi itsensä lähimpään kassiin päästäkseen mukaan. Pieni suuri koira onkin osoittautunut intohimoiseksi mökkeilijäksi ja kanoottiretkeilijäksi. Vaelluksia tehtiin Tiilikkajärven, Hossan ja Oulangan kansallispuistojen lisäksi Pöyrisjärven erämaa-alueella. Sokerina pohjalla oli päiväretki Norjan vaelluspolulla. 

Martta tähystää. Ei näy norppaa. 

Pientä leikkisää koiraa erehdytään usein luulemaan pennuksi. Saamme vastaantulijoilta usein hämmästyneitä kommentteja mäyräkoiran menosta. Seitsemänvuotias Martta on kuitenkin kokenut vaeltaja, joka ei pienistä henkilökunnan päähänpistoista säikähdä. Alunperin mäyräjahtiin jalostettu mäyräkoira on varsin maastokelpoinen otus. Hihnan toisessa päässä luotetaan siihen, että pieni koira laittaa nelitassujarrutuksen päälle siinä kohtaa, kun ominaisuudet eivät riitä tai mennään liian pitkälle mäyräkoiran mukavuusalueelta. Tällä yhteistyösopimuksella on menty monta vaellusta kesät talvet. 

Martta ❤️ Mäyräkoira 

Miten varmistetaan, että Martta Mäyräkoira nauttii vaelluksesta? 

1. Ruoka mäyräkoiran polulla pitää. Monet koiranomistajat ottavat lemmikilleen mukaan energiapitoisempaa ruokaa ja isot koirat kantavat eväänsä itse. Mäyräkoira odottaa, että palvelusväen rinkassa on tilaa myös hänen herkuilleen ja se tarkoittaa muutakin kuin kuivia nappuloita. Kesävaelluksilla ei paisteta pekonia, mutta jaettu makkara on paras makkara. Tässä kohtaa kannattaa olla kuitenkin hereillä. Liiallinen eväiden jakaminen johtaa siihen, että mäyräkoira tuijottaa hämmästyneenä omaa nappulakuppiaan ja pyytää sivistyneesti tarjoilemaan samaa ruokaa mitä on omistajan lautasella. Huomaat äkkiä kantavasi nappulat takaisin kotiin. 

Evästauko Oulangan kansallispuistossa. 

2. Makuupussi on luolakoiran paratiisi. Martta Mäyräkoira ei omaa pesää kaipaa. Ainakaan siinä tapauksessa, että omistajalla on laadukkaammat lakanat. Ainoa vaihtoehto on siis yhteinen makuupussi. Ei mikä tahansa säkki, vaan mieluiten vähintään kolmen vuodenajan untuvapussi, jonne luolakoiran on mukava sukeltaa lämmittelemään. Laadun varmistamiseksi mäyräkoira testaa molemmat makuupussit ja valitsee sen kainalon, jossa saa raivattua itselleen enemmän tilaa. Usein huomaat  pitkärunkoisen koiran nukkuvan vieressäsi poikittain. Aamulla mäyräkoira nousee hyvin levänneenä makuupussista viimeisenä. 

Tyyny hyvin! 

3. Oma koti kullan kallis. Viimeinen teltassa on mätämuna,tai mäyräkoira ainakin on teltassa ensimmäisenä. Se pääsee sinne ensimmäisenä ötökkäverkon suojiin heti, kun kaaret on pystyssä. Mikäpä sieltä on katsellessa, kun henkilökunta virittelee naruja ja kiiloja. Martta mäyräkoiralla on niin tiheä karvapeite etteivät hyttyset ja mäkäräiset löydä nahkaa muualta kuin mahasta. Mahanahka saa olla rauhassa niin kauan kun ollaan liikkeellä, mutta tauot on pidettävä tuulisella paikalla. Vaikka vatsanahan peittävä taukotakki kulkee mukana, niin näillä helteillä se sai olla rinkassa. Mäkäräisten puremilta ei vältytty, mutta paksunahkainen mäyräkoira ei antanut niiden häiritä. 

Pöyrisjärvi. Martta odottaa, että pääsee telttaan. 

4. Flexi-talutin tarjoaa vapauden tunteen. Riistaviettisen koiran kanssa on helppo kulkea, kun se on kytkettynä joustavasti rinkan lantiovyöhön. Omistajan vastuulla on turvata luonnoneläinten pesimärauha. Mäyräkoiran oma harkintakyky perustuu hyvään hajuaistiin ja vikkeliin jalkoihin. Joustava flexi mahdollistaa pienet spurttailut hyvien riekon jälkien osuessa kohdalle ja omistaja säästyy pienen mäyräkoiran etsimiseltä kanervikosta. Pöyrisjärven erämaaretkellä riekon rypypaikkoja oli yksi toisensa perään ja lähtipä yksi lintu lentoon jalan vierestä. Viheliäinen naru kiertyy jokaiseen kanervaan, mutta se on lähinnä taluttajan haaste. Pieni pujottelu tunturikoivikossa ei tee pahaa omistajan kävelyn kangistamille jaloille. On myös mäyräkoiran etu, että omistaja pysyy vetreänä ja venyttelee ruotoaan nyppiessään narua irti juurakoista.

Martta ja Hartza matkalla Näkkälästä Pöyrisjärvelle. 

5. Maaston valinta on kaiken a ja o. Mäyräkoirasta on moneksi ja monenlaiseen maastoon. Martan kanssa on kuljettu ylä - ja alamäkiä ja suomalaisesta metsämaastosta aina norjalaiseen kivikkoon. Pienet tassut kestävät hankaavaa kiviainesta tiettyyn pisteeseen ja isommista lohkareista pieni vaeltaja autetaan yli kainalossa. Mahdottomiin ei mäyräkoirankaan tarvitse taipua. Martan pahimmaksi viholliseksi on osoittautunut pohjoisen suopursu ja sitä vältetään parhaamme mukaan. Muutoin maastossa nelijalkainen vaeltaja on kestävä ja ketterä ja jaksaa sen minkä kaksijalkaisetkin. Viilentymään ja juomaan mäyräkoira kahlaa aina, kun sopiva vesistö osuu reitille, mutta vettä on turha tuputtaa. Mäyräkoira juo silloin, kun sille itselleen sopii. On siis syytä varata omaan vesipulloon ylimääräinen tilkka vettä ettei jää itse kuivin suin. 

Maastontiedustelua Hossan kansallispuistossa. 

Hupi-Jukola ja Rasti-Kakola

Suunnistus on älykkäiden ihmisten laji ja ihailen kaikkia suunnistustaitoisia ihmisiä. Team Voikkaalla on tähän hienoon lajiin enemmän intoa kuin taitoa. Ystäväpiiriin kuuluva entinen kilpasuunnistaja yritti ansiokkaasti opettaa meille suunnistustaitoja. Kiitos, Petri! Ei se ihan hukkaan mennyt. Tänäkin päivänä reittiä suunnitellessa ilmoille kajahtaa: "Pysäyttävä maastonkohta!" Emme siis päättömästi juokse enää Itämereen saakka, vaikka allekirjoittaneen kärsivällisyys ei tahdo kartan lukemiseen riittääkään.

Maastossa juokseminen on edelleenkin tapahtuman pääasia, mutta nykyään kartta ei enää rypisty valkoiseksi palloksi kuten jokunen vuosi takaperin, kun homma ei sujunut vauhtia hiljentämättä. En uskalla väittää, että malttia olisi tullut lisää, mutta näkö on siinä määrin huonontunut, että on pakko pysähtyä silmäilemään karttaa. Myös kotimaiset hakkuuaukeat pitävät huolen siitä, että vauhti pysyy maltillisena. Kartan lukua helpottaisi, jos opettelisi yleisimmät karttamerkit ja rastimääritteet. Jostain kumman syystä on kuitenkin hauskempaa keksiä määritteille omia nimiä ja arvailla mihin rastilippu on piilotettu. Nykyään jo tiedetään, että "kampa" on jyrkänne. Kantapään kautta olemme oppineet, että joskus kannattaa myös nostaa katse ylös kartasta. Esimerkiksi silloin, kun on aikansa pyörinyt taimikossa kuin hyrrä, rastimääritteen ollessa "huomattava puu".  Taitoa tai ei, niin metsässä juokseminen on hauskaa hommaa ja oranssi-valkoiset liput ovat löytyneet aina ennemmin tai myöhemmin. Team Voikkaan motto onkin, että mitä huonompi suunnistus sen parempi lenkki. Onpa sitä kerran juostu radan suunniteltuun reittiin verrattuna miltei tuplalenkki eikä suosuunnistuskaan ollut menestystarina.

Työkaverin tuliainen Jukolasta kuuden vuoden takaa. Lippu koristaa työhuoneeni seinää. 

Tässä lajissa ei  kilpailuvietti herää, vaikka Jukolan viesti on upea tapahtuma. Omalta osaltani osallistun tähän urheilujuhlaan mielelläni katsomon puolella ja iloitsen muiden suorituksista. Tällaisen Hupi-Jukolan ohjelmaan kuuluu kannustaminen ja urheiluvarusteiden shoppailu. Yhden kerran olen löytänyt itseni suunnistamasta numerolappu rinnassa. Tämän tapahtuman nimesin Rasti-Kakolaksi. Kaikkien yllätykseksi löysin kuitenkin eksymättä pois metsästä.

Salpa-Jukola,Venlojen viesti 2011

Paikallinen ulkoilureitti kuuluu suosikkeihini kesät talvet ja jaksan vuodesta toiseen lähteä lenkille samalle pururadalle Silti on hauskaa käydä vaihtelun vuoksi tekemässä juoksutreenit eri metsässä ja iltarastit tarjoavat tähän hyvän mahdollisuuden. Juokseminenkin on näin paljon hauskempaa.

Pidä hauskaa halvalla tai ihan ilmaiseksi

Törmäsin jo yläaste- ja lukioaikana siihen, että innostun eri asioista kuin valtaosa ystävä- ja tuttavapiiristäni. Onnekseni minulla on aina ollut lähellä joku, jonka kanssa hauskoja ideoita toteuttaa. Meillä oli hyvän ystäväni Katin kanssa mottona: "Hulluilla on halvat huvit, idiooteilla ilmaiset." Viikonlopun mökkireissu Jaalasta Mäntyharjulle tehtiin polkupyörillä vitostien reunaa. Löysimme helposti itsemme polkemasta pyörillä räntäsateessa, hiihtämässä aamukuudelta hankikannolla, laskemassa mäkeä rattikelkalla ja uimassa avannossa. Tekemisessä tuntui usein olevan enemmän intoa kuin järkeä, mutta muistutettakoon, että aktiviteetit suuntautuivat aina ulkoilun ja liikunnan pariin.

Kasarimeininkiä.
Kuvaaja Kimmo Siltovuori.

Nykyään idioottien ilmaishuveja tulee harrastettua lähinnä parisuhdemeiningillä Harrin kanssa ja huvit tuntuvat menevän vuosi vuodelta hullummiksi. Kerron blogissa kävellen tehdyistä hupailuista joitakin tempauksia mainitakseni. Massatapahtumista olimme tehneet useamman kaukopartiomarssin ja - hiihdon, kun kesällä 2013 saimme idean juosta Kuusamossa ison Karhunkierroksen kertarykäyksellä.

Karhunkierros 82 km. 

Lähdimme matkaan Hautajärveltä ja maali oli Rukalla. Pikkureppu selkään ja toteuttamaan päähänpistoa. Saimme kerättyä mittariin 83 kilometriä, koska tarvitsimme matkalla lisää juomavettä ja teimme pienen lisälenkin. Maastossa oli niin paljon hyttysiä, että matkalla ei juurikaan tarvinnut pysähdellä. Reitin varrella olevat hienot maisemat olimme katselleet jo aikaisemmalla vaellusreissulla, joten niihin ei tarvinnut keskittyä. Matkaan kului aikaa 18 tuntia. Ensimmäinen ajatus maalissa oli kuitenkin harmi siitä, että sata kilometriä jäi niin vähän vajaaksi. Tämä jäi kaivertamaan mieltä pariksi vuodeksi.

Maalissa. Takana 83 kilometriä ja 18 tunnin urakka. 

Asia korjaantui viisi vuotta sitten, kun osallistuimme tapahtumaan nimeltä Sysimusta satku. Tällä huviretkellä oli 24 tuntia aikaa kävellä sata kilometriä vuoden pimeimpään aikaan. Tähän lystiin käytettiin aikaa reilut 19 tuntia. Tämän satasen jälkeen ajattelin, että kävelymaratonit on nyt nähty. Tavallaan olikin, kunnes syntyi ajatus kävellä Uuden-Seelannin halki 3006 kilometriä. Uuden-Seelannin läpikävely ei ollut ihan ilmainen huvi, mutta halpa tapa matkustaa se oli. Pitkät vaellukset eivät jäisi tähän, jos käytännössä olisi mahdollista olla uudestaan pois työelämästä neljän kuukauden ajan.

Sysimusta satku 31.10.-1.11.2015

Idioottimaisiin hupeihin lasken myös vappupäivän haasteen, jonka saimme kahdelta kovalta kestävyysurheilijalta, Antilta ja Simolta. Tapahtuman voittaja nimettiinkin Kouvolan hölmöimmäksi vuorijuoksijaksi ja palkittiin betoninharmaaseen harkkoon kiinnitetyllä "kultaisella" juoksutossulla. Mielakka Vertical Challenge oli kaikessa yksinkertaisuudessaan sauvarinteen tunkkausta vaihtoehtoisesti joko neljä tai kahdeksan tuntia putkeen. Pitikö tähän edes houkutella tai mietittiinkö edes kahta sekuntia ennen kuin lupauduttiin mukaan? Ei mietitty. Se kuulosti yksinkertaisesti niin hauskalle, että vastattiin yhteen ääneen: "Kyllä!" Lopulta toteutettiin haaste tietenkin pitkän kaavan mukaan kahdeksan tunnin suorituksena.

Vappupäivän viettoa sauvarinteessä.
Kuvaaja Anniina Laaksonen. 

Vappurientojen jälkeen ajattelin, että nyt ei vähään aikaan tehdä mitään hölmöä. Tosi vähään aikaan ei tehtykään. Reilun viikon päästä ystävämme Suvi pyysi meitä uuteen haasteeseen. Seuraavaksi lupauduimme lähtemään 24 tunnin patikalle, joka suunniteltiin toteutettavaksi Uudellamaalla olevalla vaellus - ja maastopyöräreitillä, joka tunnetaan nimellä REITTI 2000. Vuorokaudessa oli tarkoitus kävellä niin pitkälle kuin ehditään. Tämä 24 tunnin haaste kaatui kuitenkin aikataulullisiin haasteisiin, joten jäämme odottamaan seuraavaa hassuttelua.

Jos tämä hölmöily ei nyt lopu, niin se saa jatkua. Jollakin tapaa olen yrittänyt tätä vapaa-ajanviettotapaa itselleni perustella, mutta ajatusmaailmani on yhtä yksinkertainen kuin asiat, joista innostun. Elämä on lyhyt. Riko rutiineja.

Martta Mäyräkoiran eläkepäivät

Martta Mäyräkoira ei ole vielä eläkkeellä. Kohta seitsemänvuotias maastomakkara on koira parhaassa iässä ja tässä tapauksessa isäntä on jäänyt kotoilemaan. Eläkepäivät ovat mullistaneet myös pienen koiran päivärytmin. Enää ei ehdi ottaa työpäivän mittaisia päiväunia vaan seuranpitoon on parhaimmillaan varauduttava koko päiväksi.

Testissä Voikkaan uusittu kävelysilta. 

Mäyräkoiran arkiaamu käynnistyy hitaasti. Emännän viideltä hälyttävä herätyskello ei saa aikaan minkäänlaista reaktiota. Peiton alla lämmöstä nautiskeleva otus ei liikahda vahingossakaan ettei joudu ulos kylmään ja pimeään. Ei edes postilaatikolle asti. Hakekoon aamulehden se, joka sitä lukee. Ruoalle perso mäyräkoira on oppinut erottamaan äänistä milloin keittiössä kannattaa kipaista varhaisaamupalan toivossa. Tuttuun tapaan emännän leivän päältä irtoaa joka aamu mäyräkoiralle siivu tuoretta kurkkua. Se pitää kipaista hakemassa, kun aamiaisvalmistelut ovat siinä vaiheessa, että keittiöstä kuuluu, kun margariinirasian kansi aukeaa. Kurkun rouskuttelun jälkeen mäyräkoira juoksee takaisin peiton alle.

Läheisyys lämmittää. 

Mäyräkoira on viimeinen, joka nousee sängystä. Tällä unikeolla on toiveissa, että sen olemassaolo unohdettaisiin. Se yrittää maastoutua ensin tyynyjen väliin ja makaa lopulta liikkumattomana möykkynä peittojen alla ja leikkii hetken luolakoiraa ennenkuin kömpii päivänvaloon peiton reunan alta.

Tyyny hyvin. 

Vaan ulos joutuu lähtemään mäyräkoirakin. Liian innokkaalta ei kuitenkaan kannata näyttää. On paljon vakuuttavampaa tuijottaa epäuskoisena sängyn laidalla ja kuunnella korvia lotkauttamatta luoksetulokehoituksia. Vasta siinä vaiheessa kun hihnanpää lähestyy päättäväisin askelin makuuhuoneen kynnystä, mäyräkoira hyppää alas ja kipittää leuka pystyssä kohti ulko-ovea. Maastonakki ei ole helppo nakki. Vaikka se olisikin ensimmäisenä ulko-ovella, niin ei mäyräkoiraa niin vaan lassota. Kun laittaa otsan lattiaan ja leuan rintaan, niin pujotapa siitä remmiä pään läpi.

Lenkille? Ne menee, jotka tahtoo. 

Mäyräkoira on kova suustaan. Varsinkin silloin, kun vastaan tulee jotain epäilyttävää. Eli melkein aina. Aina ei voi tietää mitä suuren egon omaava otus haukkuu, kun pihatiellä ei näy ketään eikä kuulu mitään. Pieni koira kuitenkin ilmoittaa koko lähiseudulle olemassaolostaan. Ai, nukkuiko täällä vielä joku? Toivottavasti ei. 

Kaikista uloslähtörituaaleista huolimatta pieni koira on koostaan huolimatta reipas ja väsymätön lenkkikaveri. Mutta vain silloin, kun sitä sattuu huvittamaan. Citylenkki ei huvita, sadekeli ei huvita ja onhan näitä tekosyitä, jonka varjolla olisi mukavampi kääriytyä vilttiin sohvalle.

Sohvaperuna. 

Reipas retkikoira odottaa evästä. Tässä 21 km metsäkävelyllä. 

Ota tässä nyt selvää mäyräkoiran sielunelämästä, mutta reippaasti on maastomakkara ollut hengessä mukana etsimässä uusista puskista geokätköjä, joita isäntäväki on keksinyt alkaa jäljittämään. Liikuntaa on pieni koira saanut nyt pitkin päivää, kun aina on joku kotona lähdössä lähimaastoon. Pitäähän kotikorttelin kevään merkitkin käydä tarkkailemassa. Verijälkeäkin aurinkoisen kelin metsästyskoira on päässyt nuuskuttamaan ja ylpeänä kantamaan "kaadolta" löytynyttä kauriin jalkaa pois metsästä.

Löytäjä saa pitää! 

Metsän eläimet saavat mäyräkoiran valpastumaan. Pikkulinnut, oravat ja rusakot järjestävät ohjelmaa valppaalle vahdille myös olohuoneeseen. Ikkunasta ei voi katsella ulos ilman mäyräkoiraa. Jos erehdyt itseksesi tarkkailemaan takapihan tapahtumia, niin jo yrittää pieni koira hätäisesti kiivetä reittä pitkin ylös.

Joskus on ärsyttävää olla pieni. 

Mäyräkoiralla on aina oltava tähystyspaikka ikkunan luona. Olohuoneeseen ostettiin monen vuoden tauon jälkeen sohva, jonka käsinojalta näkee pienikin koira pihalle, kun oikein itseään venyttää.

Mökin tähypaikka. Ihan kuin mäyräkoiralle tehty. 

Ilmeikäs Martta Mäyräkoira on viihdyttävä seuranpitäjä, jolla on aina uusia temppuja takataskussa.

Vaelluskoiran tarkastuskäynti. 

Uuden-Seelannin läpikävelyn jälkilöylyt

Te Araroa on Uuden-Seelannin pitkä vaellusreitti, joka on virallisesti avattu joulukuussa 2011. Kävelijämäärät ovat moninkertaistuneet vuosien mittaan. Kaudella 2018 / 2019 polulla oli jo 1200 läpikävelijää, kun 2016 kävelijöitä oli 500 ja vuotta aiemmin 350. Polusta on sanottu, että sen tulisi olla jokaisen kiivin (uusiseelantilaisen ) to do - listalla. Tapasimme polulla muutaman paikallisen kävelijän, mutta suurin osa vaeltajista tuli Euroopasta, Australiasta, Kanadasta ja Usasta. Muihin suomalaisiin emme polulla törmänneet. On monta erilaista tapaa kävellä Te Araroa. Sen voi kävellä kokonaan yhdellä kertaa tai lyhyempiin pätkiin jaettuna koko elämänsä aikana. Tapasimme vaeltajia, jotka kävelivät vain Eteläsaaren tai parhaita paloja sieltä täältä. Polun voi kävellä pohjoisesta etelään aloittaen Cape Reignasta päätyen Bluffiin tai päinvastaiseen suuntaan etelästä pohjoiseen. Ideologiaan kuuluu, että jokainen kävelee polun omalla tyylillään ja tekee matkasta oman Araroansa.

Team Voikkaa käveli reitin pohjoisesta etelään, Cape Reignasta Bluffiin. 

Saimme oman 3006 kilometrin Te Araroa - vaelluksen päätökseen kuukausi sitten. Toisaalta oli hienoa päästä maaliin ja samalla oli haikeaa, kun reissu oli ohi. Kun lopetimme päivittäisen kävelyurakan, niin molemmille iski suunnaton väsymys. 120 päivää olimme suunnitelleet askelmerkkejä ja ruokatäydennyksiä, tutkineet vuorovesiä ja sääennusteita, varanneet majoituspaikkoja ja vene- tai autokyytejä. Näin pitkän vaelluksen jälkeen paluu normaaliin arkeen ei käy käden käänteessä ja oli hyvä, että loma jatkui vielä kotimaassa. Olimme varanneet jo ennen lähtöä mökin lapista, jotta pääsemme nauttimaan talvesta ja hiihtämisestä, kun tulemme Suomeen. Täysin erilaista ja rentouttavaa liikuntaa, eikä kuitenkaan vielä normaalia arkea. Pari viikkoa polun rasituksista toivuttuamme aloimme mutustella, että mitä matkalla oikein tapahtui.

HAASTEET

Olimme valmistautuneet pitkään vaellukseen lukemalla polkukertomuksia ja seuranneet muiden matkoja Araroa - sivustolta. Olimme haastatelleet Suvia, joka oli kävellyt polun kolme vuotta aikaisemmin. Olimme kävelleet paljon. Teimme vaellus - ja testiretkiä Suomessa ja Norjassa.

Polulle kaatuneet puut hankaloittivat kävelyä. 

Haastavat ja mutaiset polut pääsivät silti yllättämään. Oli vetistä ja upottavaa mutaa, jähmeämpää semimutaa, tiilenpunaista mutaa ja kaikkein liukkainta savensekaista mutaa. Emme ole missään kävelleet näin vaikeakulkuisessa ja hitaassa maastossa. Hitaimmillaan matka eteni alle kilometrin tuntivauhtia. Tällaisessa maastossa GPS:n ja karttasovelluksen ero oli yllättävän suuri. Sovelluksen mukaan emme liikkuneet eteenpäin silloin, kun maastossa oli paljon nousua, laskua tai pienipiirteisiä mutkia. Se tuntui mittaavan karttaa viivottimella. Uuden-Seelannin kilometrit ovat pidempiä kuin omasi. Keskimäärin GPS mittasi matkat kymmenen prosenttia pidemmiksi. Epävirallisesti kävelty matka oli pitkälti yli 3000 kilometriä.

Longwoodin mutaa. 

Vaellus oli harvoin rentoa kävelyä reppu selässä. Jos oli, niin se oli maantiekävelyä tai laskuveden aikaista hiekkarantaa, jolloin nautti siitä, että sai kävellä ihan normaalisti. Yleensä katse oli jaloissa, jotta ei kompastunut juurakoihin tai liukastunut mutaan tai irtokiviin. Joulukuun tulvat olivat muovanneet polut paikoin uuteen uskoon ja välillä polku oli huuhtoutunut kokonaan pois.

Astetta jyrkempää vaelluspolkua. 

Jyrkkäpiirteiset rinteet olivat oma lukunsa. Jyrkkä rinne tarkoitti sitä, että jouduit käyttämään käsiä kiivetessäsi ylöspäin ja ottamaan tukea laskeutuessasi alas, koska paikallaan ollessa kengät lähtivät liukumaan alaspäin. Usein tennarin levyisen polun vieressä oli monen sadan metrin pudotus pusikkoon. Tapaturman mahdollisuus oli koko ajan läsnä. Monesti mietimme matkan aikana, että Suomessa tämän kuntoisille poluille ei laskettaisi ihmisiä kävelemään.  Pohjoisen hangilla hiihdellesssä meitä alkoi hymyilyttämään, kun näimme kyltin, jossa kerrottiin, että polku on suljettu huonokuntoisten pitkospuiden takia. 

ONKO HUONO SÄÄ VAIN ASENNEKYSYMYS? 

Kotimaassa olemme tottuneet siihen, että ulkoilemaan voi lähteä kelillä kuin kelillä. Hyviä ja kestäviä varusteita tarvitaan kotonakin, mutta Uudessa-Seelannissa ne korostuivat. Puhelimella ei ollut kenttää läheskään aina asfalttitien reunassa, puhumattakaan siitä, että astuit pois päällystetyltä tieltä. Matkassa oli hätälähetin, jolla olisi saanut tarvittaessa kutsuttua apua. Huonon sään varalta mukana oli lämpimiä ja sateen pitäviä vaatteita. Lisäksi rinkassa oli ylimääräistä ruokaa siltä varalta, että joutuu odottamaan sään paranemista tai odottamaan tulvivan joen laskemista. Alueella on tupaverkosto, joihin voi majoittua tai pääsee tarvittaessa ainakin sääsuojaan. Vaeltajien määrän moninkertaistuttua petipaikkoja ei välttämättä riitä kaikille. Osa tuvista oli niin vanhoja ja huonokuntoisia, että nukuimme mielummin teltassa.

Blue Lake Hut 

Uuden-Seelannin sää on ennalta arvaamatonta eikä säätietoja ollut saatavilla kuin sivistyksessä. Vaikka aamulla olisi paistanut aurinko niin hetken päästä saattoi tulla myrsky tai säätila muuttui muutaman minuutin välein. Kun sääennusteessa luki "showers", niin se ei vaikuttanut päivän suunnitelmiin. Pienessä sateessa pärjäsi hyvin kuorivaatteissa ja useimmiten pelkällä kuoritakilla. Lämpötilat huitelivat parhaimmillaan kolmen kympin molemmin puolin ja vaatteet kuivuivat nopeasti päälle. Subtrooppisessa lämmössä oli varsin hikistä kävellä shortseissa ja t-paidassakin. Vaellukselle osui 18 sadepäivää.

Veden kestävät Mount Edenin huiputtajat. 

"Heavy rain" olikin sitten toinen juttu. Vettä tuli taivaalta sellaisella voimalla, että ulos ei kannattanut lähteä. Sademäärät olivat parhaimmillaan 500 mm vuorokaudessa ja mitä kaikkea se saikaan aikaan. Tulvavesien voima huuhtoi sillat mennessään, rikkoi teiltä asfaltin palasiksi ja aiheutti maanvyöryjä. Helmikuun tulva vei kolme ihmistä, mutta suurin osa vaeltajista selvisi onneksi ehjin nahoin pois maastosta. Arktisilla hiihtovaelluksilla olemme olleet maastossa kovissa tuulissa ja myrskyissä. Tällä kertaa olimme kovimpien puhureiden aikana sisätiloissa, mutta tuulenpuuskat kyllä tuntuivat talojen sisälläkin. Ne olivat niin voimakkaita, että saivat rakennukset heilumaan. Vuorilla vaeltajat joutuivat menemään maata vasten makaamaan etteivät olisi lähteneet tuulen mukaan. Maanjäristyksiä ei meidän kohdallemme osunut, vaikka niitä vuositasolla maassa on runsain mitoin. 

ELÄIMET 

Oli yllättävää kuinka yksipuolinen Uuden-Seelannin luonnonvarainen eläimistö on. Lehmiä ja lampaita näkyi sitäkin enemmän, onnellisina ja vapaina valtavilla laidunalueilla.

Tiesimme, että siellä ei ole mitään vaarallisia eläimiä. Ei käärmeitä, ei krokotiileja, ei petoja eikä kuolettavan vaarallisia hämähäkkejä. Lepakoita emme nähneet, mutta niitä on yleisesti ottaen paljon ja ne kuuluvat maan alkuperäislajeihin. Pieniä sisiliskoja ja sammakoita villisti satamäärin jaloissa.

Tuataraan, elävään fossiiliin tutustuimme Pictonissa. 

Maassa ei ole yhtään alkuperäistä maanisäkäslajia. Ainoastaan ihmisen mukanaan tuomia haittaeläimiä, joista halutaan päästä eroon. Hiiriä ja rottia autiotuvilla tuntui riittävän. Kärppiä näimme sekä elävinä että loukutettuna. Opossumien mekkalointia kuulimme tuvan ulkopuolella, mutta niitä näimme vain maantielle litistyneinä. Tiellä oli paljon myös yli ajettuja siilejä. Kuulimme, että niistä ei pidetä, koska ne levittävät karjaan tauteja. Näimme ylipäätään enemmän kuolleita kuin eläviä eläimiä. Eläinten raatoja oli muuallakin kuin maantiellä. Joessa kellui vastaan villika, vuohi ja opossumi, laitumelta löytyi kuollut lehmä ja vuoripolulla oli peuran ruho. Uusi-Seelanti aikoo hävittää vieraslajeista rotat ja kärpät vuoteen 2050 mennessä. Loukkuja ja myrkkysyötteä näkyikin olevan joka paikassa.

Metsästettävää riistaa riittää vuoden ympäri. Tapasimme metkalla metsästäjiä, mutta pidimme kävellessämme sellaista meteliä, että emme nähneet yhtään peuraa tai villisikaa. Paitsi kaksi pientä porsasta. Kaneja maassa tuntui olevan riittävästi. Niiden koloja ja onkaloita oli paikoin valtavan laajoilla alueilla.

Delfiinejä oli paljon. 

Merinisäkkäistä tutustuimme delfiineihin matkalla Pictonista Ship Coveen. Pingviinejä, turkishylkeitä ja merileijonia kävimme bongailemassa erikseen polkukävelyn jälkeen.

Erittäin uhanalainen keltasilmäpingviini. 

Turkishylje ottaa rennosti. 

Linnut ovat Uudessa-Seelannissa kärsineet vieraslajitaisteluissa, mutta tapasimme silti monia erikoisia siivekkäitä. Komein näky oli valtavan kokoiset albatrossit. Pohjoissaarella tutuiksi tulivat muun muassa tui, robin, pukeko ja fantail.

Fantail eli viuhkamonarkki uteliaana teltan vieressä. 

Papukaijoja lenteli siellä täällä ja meren rannalla oli valtava määrä erilaisia kahlaajia. Haukkoja näimme vaelluksen aikana paljon ja läheltä. Maassa on kaksi eri lajia, joista toinen on kotoperäinen laji, uudenseelanninhaukka. Kansallislintu kiivin onnistuimme näkemään aamuvarhaisen lähdön jälkeen polulla. Muista lentokyvyttömistä linnuista vekaa ei tarvinnut erikseen etsiä. Se hakeutui kaiken kiiltävän toivossa vähän liiankin lähelle. 

POHJOISSAAREN PLUSSAT

Vaikka Pohjoissaarelta jäi päällimmäisenä mieleen muta, paha haju ja liukkaat juurakot, niin loppujen lopuksi sieltä löytyi paljon enemmän positiivisia muistoja. Jo ennen ensimmäistäkään mutarallia saimme kävellä Tyynen valtameren rannalla, joka tällä polulla osoittautuikin yhdeksi helpoimmista kävelymaastoista. Yksi hienoimmista hetkistä oli kävellä rannalla ennen auringonnousua.

Te Arai Beach walk

Suurin osa Pohjoissaaren metsistä saa aikaan kylmiä väreitä, mutta matkalle mahtui myös tarunhohtoisia ja sammaleisia satumetsiä sekä maastopyöräreitteinäkin suosittuja helppokulkuisempia metsiä.

Viiden kympin paalu Timber Traililla. 

Lintujen laulu herätti lempeästi Pohjoissaaren lämpimiin aamuihin. Kun muutama liperikaulainen tui avasi lauluääntään teltan ulkopuolella heti auringon noustessa, niin Team Voikkaa oli valmis heräämään aamukahville. Näitä aamuherätyksiä oli viileässä etelässä joskus ikävä.

Tararua

Jokikävelyt, Tararua - vuoristo ja Mt Crawford nousivat myös esiin hienoina kokemuksina. Whanganui - joen melontaviikko ja kosket kuuluvat ehdottomasti Pohjoissaaren ja koko reissun tähtihetkiin. Uuden-Seelannin kolmanneksi suurimman joen koskien melominen oli unohtumaton kokemus.

ETELÄSAAREN PLUSSAT

Eteläsaarella ei ollut odotettavissakaan mitään negatiivista. Eteläsaaren erämaat ja vuoristoiset polut olivat vähemmän mutaisia, mutta eivät ne helppokulkuisiksi muuttuneet. Alppipoluilla kuljit omalla vastuullasi ja jokien ylitykset toivat omat haasteensa. Maisemat avautuivat heti alkuunsa erilaisina kuin pohjoisessa. Meri, jonka aikaisemmin näimme vain hiekkarantoina, avautui täällä kauniin sinisinä vuonoina vuorten kupeessa. Joet olivat kirkasvetisiä ja upean värisiä. Lumihuippuisia vuoria näkyi siellä täällä ja maisemat sen kun paranivat matkan edetessä.

Richmond Range 

PAIKALLISVÄESTÖ 

Matkan parasta antia oli superystävälliset paikalliset ihmiset. Tällaiseen avoimuuteen ja ystävällisyyteen ei ole kotimaassa päässyt liikaa tottumaan. Rinkka selässä kulkevien vaeltajien hyvinvoinnista oltiin aidosti kiinnostuneita ja meitä tervehdittiin hymy huulilla. Ihmiset pysähtyivät kadulla juttelemaan ja kysymään kuulumisia. Aidan yli tuotiin leivokset ja toisaalla pyydettiin teelle. Autoilijat pysähtyivät tarjoamaan kyytiä, vaikka olivat menossa aivan päinvastaiseen suuntaan. Majoituksista mieleen painuvin oli Tidesong, jonka isäntä Hugh saattoi meidät mutaisen joen yli jalanpesuämpärillä ja pyyhkeellä varustautuneena.

Matkalla vapaapäivän viettoon Westportiin. 

Lepopäivistä uskomattomin seikkailu oli paikallisen pariskunnan vieraina  matkailuauton kyydissä länsirannikolle, joka poikkesi kokonaan suunnitelmistamme, mutta oli lopulta aivan huippupäivä. Lämmöllä muistelemme myös Koitiatan pikkukylän joulupäivällisiä, jonne saimme kutsun kahlattuamme joen pohjalta paikalliselle leirintäalueelle. 

SUMMA SUMMARUM

Pitkä vaellus ja vuorotteluvapaa meni juuri niin kuin etukäteen oli ajateltu. Oli mahtavaa kävellä rinkka selässä päivästä toiseen ja olla ulkona. Kaikki tarvittavat vaatteet ja varusteet kulkivat mukana rinkassa. Aika vähän sitä ihminen loppujen lopuksi tarvitsee. Vaikka reitti oli valmiiksi suunniteltu, niin muu käsikirjoitus meni sen mukaan miten itse sen kirjoitimme päivä kerrallaan. Ei ollut muiden määrittämiä aikatauluja eikä kalenteria. Aamulla et tiennyt mitä kaikkea päivä tuo tullessaan ja se oli omalla tavallaan vapauttavaa.

Malboroughin viinitilavierailu tapaninpäivänä. 

Oli mukava huomata, että kävely ei  ole niin kuormittavaa, että pysyimme toimintakykyisinä päivästä toiseen. Meillä ei ollut mitään sellaisia vaivoja jotka olisivat estäneet jatkamasta matkaa. Pidimme 13 lepopäivää, joista kolme päivää oli suunnittelematonta pakkolepoa Queenstownissa tulvan takia. Olimme lopulta kymmenen päivää nopeampia kuin olimme alunperin suunnitelleet.

32 kilometrin rantakävely. 

Paikallisten ihmisten lisäksi tapasimme monia vaeltajia, joiden kanssa olemme edelleen tekemisissä. Polkuperhe vaihtui matkan varrella useaan otteeseen, mutta osa ihmisistä tupsahti esiin jostain aina uudestaan.

Tiivis vaellusperhe. 

Koko reitin käveltyämme saimme maasta paremman kokonaiskuvan kuin, että olisimme poimineet rusinat pullasta. Ennalta vaaleanpunainen kuva Uudesta-Seelannista vehreänä luontokohteena muuttui hieman erilaiseksi.

Tähän mennessä pisin vaellusreissu on ollut kaksi vuotta sitten Perun ja Bolivian kiertue. Yhteisiä luontokokemuksia tuli tällä kertaa 120 päivän verran. Lähtökohtaisesti halusimme vaeltaa kahdestaan ja viihdyimme paremmin omassa teltassa kuin autiotuvassa. Oli ihan yhtä helppo vaeltaa 120 päivää tällä tiimillä kuin aiemmin 30 päivää. Yli kymmenen vuoden yhteisellä vaelluskokemuksella elämä polulla on helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin polun ulkopuolella. Neljä kuukautta sujui samoilla hiotuilla kuvioilla kuin kuukaudenkin parisuhdepatikka, mutta tämän reissun jälkeen Team Voikkaalla on ainakin rinkallinen uusia ja tyhmiä vitsejä, joita kukaan muu ei tajua.