Saaristoseikkailua mäyräkoira repussa

Kesäloman kunniaksi Team Voikkaa käänsi sekä katseet että pyörien keulat kohti Turun saaristoa ja Ahvenanmaata. Himopyöräilijä Martta Mäyräkoira pääsi mukaan. Tämä ei suinkaan ollut Martan ensimmäinen pitkä pyöräily. Takana on aikaisempina vuosina useita satasen lenkkejä, kuten Luonterin ympäriajo sekä Saimaan ja Puumalan saaristoreitit. Tänä kesänä monessa retkiliemessä keitetyn Martan sata kilometriä taittui kaveriporukan matkassa Tampereella. 

Rennosti luu ulkona

Pakkaaminen eteni modaamalla vanhaa pakkauslistaa, joka löytyy blogista puolentoista vuoden takaiselta Uuden-Seelannin reissulta. Pyörät on päivitetty uusiin viime keväänä ja ajamme nyt samanlaisilla Orbea Terra-graveleilla. Kameralle ostin sadesuojalla varustetun Evocin 6 litraisen Hip Pack Capture-vyölaukun, josta kamera oli helppo ottaa nopeasti käyttöön. Pehmustetun selkäosan ja leveän lantiovyön ansiosta laukku on mukavan tuntuinen pyöräillessä. Lisäksi siitä löytyy taskut vara-akuille ja muistikorteille. Pohjassa olevilla lisähihnoilla sai pienen jalustankin laukkuun kiinni. Laukussa oli mukana OM-1 runko, laajakulma, 40-150 mm objektiivi sekä mikrofoni.

Linkki: 

https://teamvoikkaa.blogspot.com/2022/12/pyoraseikkailun-varustelista.html

Pakkauslistalta löytyvät aurinkopaneeli, paperikartat, pistokesovitin ja In reach -hätälähetin jätettiin pois kyydistä kotimaan kamaralla. Tilalle otettiin Martta, joka tähysti tottuneesti repustaan valjaista kiinnitettynä. Harrin Evocin 20 litrainen pyöräilyreppu vaihtui Kurgo G train- koirankuljetusreppuun, eikä nelikiloinen kaniinimäyräkoira eväiden kanssakaan ollut mahdoton lisäpaino matkassa. Martan pakkauslistalla oli hihnan ja eväsnappuloiden lisäksi pomppa viileneviin iltoihin. Lämpimille vaatteille ei tällä retkellä tosin ollut tarvetta kenelläkään lämpötilan pysytellessä 20 asteen paikkeilla. Martan viilennyksen hoidimme jäätelöllä ja pitämällä riittävästi taukoja. Tarvittaessa olisimme saaneet haettua kaupan pakastealtaasta kylmäkallen viilentämään tummaa reppua. Ahvenanmaalla lämpötila pysyi onneksi siedettävissä lukemissa.

Tauoilla otetaan rennosti.

Reittiä ei oltu käsikirjoitettu valmiiksi eikä majoituksia varattu etukäteen. Ainoastaan alkumatkan nuotit oli sävelletty valmiiksi, jotta pääsimme ensimmäisenä lomapäivänä sen suuremmitta mutkitta matkaan. Pohdimme pitkään lähtisimmekö pyöräilemäan kotiovelta, mutta päätimme lopulta siirtyä Kouvolasta junalla Tikkurilaan. Näin pääsimme nopeammin saaristoreitille ja pois kotinurkkien tutuiksi tulleilta teiltä. Ensimmäisen päivän etappi vei 150 kilometriä Tikkurilan asemalta Saloon, josta oli varattu sisämajoitus ja aamupala pöydän ääressä. Tämän jälkeen reissu eteni sen mukaan minne milloinkin huvitti ajaa.

Aamupakkailut

Alkumatkan helteet pitivät kilometrit kurissa ja jäimme yöksi Nauvoon. Matkan varrella oli monta ilahduttavaa kesäkahvilaa, joista mainittakoon Glassbåten, joka tuli yllättäen  vastaan Paraisilla pyörätien vieressä olevalla metsäpalstalla. Kahvilaveneessä myytiin kotitekoista mehua, mustikoilla maustettua pehmistä ja todella hyvää pressokahvia. Tähän kahvilaan todellakin kannatti pysähtyä. 

Glassbåten 

Ennen Kökariin menevää lauttaa poikkesimme Högsariin, jossa olisimme halunneet nähdä mufloneita. Tällä kertaa piti tyytyä kuvaamaan peuroja. Villilampaita ei näkynyt, vaikka lossin kuljettajan mukaan niitä käyskentelee lossin luonakin päivittäin. 

Kökar oli vilkas turistikohde, jossa ihmisiä oli tiiviisti pienellä alueella. Majoituimme telttaan Sandvikin leirintäalueelle, josta löytyi kyllä oma tontti, mutta teltat olivat vieri vieressä. Pieni saari oli seuraavana päivänä pyòräilty nopeasti läpi ja jatkoimme lautalla Långnäsin kautta Maarianhaminaan. Lauttamatkaan kului sen verran aikaa, että jäimme Gröna Uddenin leirintäalueelle suunnittelemaan seuraavan päivän retkikohteita. Olin jo tässä vaiheessa saanut lauttamatkoista tarpeekseni ja halusin mielummin ajaa maateitse kulkevia reittejä.

Sandvik

Kökar auringon laskiessa

Etäisyydet pääsaarella ovat lyhyitä ja ajoimme saaren parissa päivässä etelästä pohjoiseen ja lännestä itään. Mukavaa pyöräilystä teki hyvät pyörätiet ja kohteliaat autoilijat. Ajoimme pääosin päällystettyjä teitä. Emme voineet ohittaa hienoja luontokohteita. Getassa patikoimme Getabergenin luolapolun, jossa on upeita jääkauden aikaisia luolia, railoja ja rotkoja. Punainen graniitti ja liuskamaiset kalliot olivat houkutelleet paikalle myös joukon boulderoijia patjoineen. Näiden kiipeilijöiden vierailuista kertoi myös muissa lohkareissa näkyvät valkoiset magnesiumjäljet. 

Getabergen

Ahvenanmaan korkein kohta Orrdalsklint Saltvikissa, joka on 129,1 metriä merenpinnan yläpuolella, oli käymisen arvoinen paikka. Emme nähneet siellä yhtään ihmistä, joten suositulta turistikohteelta se ei vaikuttanut. Kalliolta oli kauniit näköalat ja maisema avautui vielä kauemmas, kun kiipesi näköalatorniin.

Poikkesimme myös vehreällä Nåtön luonnonsuojelualueella, joka sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä Maarianhaminasta. Lehdesniityn läpi kulkee merkitty luontopolku, jonka vehrein kukkaisaika oli jo ohi. Lintujakaan ei enää näkynyt eikä kuulunut. Ainoat näkemämme eläimet oli viereisestä pusikosta loikannut kauris ja laiduntavat lehmät. 

Paikallisten kivikirkkojen luona huomasimme St. Olavin pyhiinvaellusreitin kartan. Reitti kulkee Turusta Trondheimiin yli maiden ja merien. Oikeastaan olimme pyöräilleet juurikin tuon Suomen puolelta Eckeröhön kulkevan osuuden tästä reitistä. 

Pyhiinvaellusmatkalla

Koiran kanssa matkustaminen sujui luontevasti. Karvaisen kaverin sai ottaa pääosin jokaiselle terassille ja ravintoloissa rajoitetusti sisätiloihin. Haimme välipaloja kaupasta, mutta kahviloita kaipasimme Ahvenanmaan puolella enemmän. Omia eväitä ei näillä pakkaustavoilla saanut nuudelipakettia ja muutamaa patukkaa enempää otettua mukaan ja tukeuduimme mieluusti paikallisiin baareihin, joista sai kahvia ja kakkupalan.  

Ahvenanmaan pannukakku maistui
kerran jos toisenkin.

Majoituspaikoissa valikoimaa oli vähemmän, mutta yövyimme myös omassa teltassa, jossa koko lauma nukkuu loistavasti tutuissa  silkkilakanoissa ja makuupusseissa. Hilleberg Rogen II on osoittautunut hyväksi valinnaksi. Hankimme lisävarusteena merkkikohtaisen maavaatteen suojaamaan pohjaa ja estämään kondensiota. 

Team Voikkaa

Martta keräsi tuttuun tapaan paljon huomiota joka paikassa. Sitä kuvattiin liikkuvista autoista, lauttajonoissa, terasseilla ja losseilla. Ohi ajaneet autoilijat halusivat tulla tervehtimään repussa korvat lepattaen matkustavaa koiraa. Se on kieltämättä hauskan näköinen tähystellessään repusta menosuuntaan. Pienikokoisena koirana se venyttää itsensä poikittain ja nojailee reppuun luu ulkona kuin pintakaasulla ajava urheiluauton kuljettaja.

Lähetään jo!

Akut latingissa

Maarianhaminasta Helsinkiin matka taittui kätevästi 80-luvun lopulta tutulla trendikkäällä bilelaiva Cinderellalla. Laivan lähtöä olikin illan pimetessä odottamassa moni muukin saarta kiertänyt pyöräilijä. Ahvenanmaan kierrosta ja pyöräretkeilyä voimme lämpimästi suositella. Koiralla tai ilman. 

Maarianhamina

Tour Aotearoan jälkimainingit

Pitkien vaellusreissujen jälkeen on aina vähän tyhjä olo. Tätä 26 päivän pyöräilymatkaa oli valmisteltu yli vuoden ajan ja siihen kuului lentolippujen tilaamisen lisäksi paljon harjoittelua, varusteiden testaamista, pakkaamista ja reitin suunnittelua. Nämä matkat eivät onnistuisi ilman luottopakkejamme, jotka huolehtivat jälleen kodistamme ja Martta Mäyräkoirasta. Kiitos heille! Tour Aotearoan toteuttaminen oli juhlaa ja matkasta nauttimista. Tällä kertaa pyrimme aktiivisesti unohtamaan kaiken suorittamisen ja reikäpäisen ajamisen. Kilometrejä ja korkeusmetrejä ei laskettu. Riitti, että päivän pyöräilymatka oli yli sata kilometriä, jotta ehdimme polkea reitin läpi suunnitellusti. Onnistuimme pääsääntöisesti pysymään peruskuntotasolla, pitämään riittävästi taukoja, palautumaan päivän lenkistä eikä kummallekaan tullut sellaisia rasitusvammoja, jotka olisivat estäneet ajamisen. Viime vuonna tällä reitillä oli kaksi pyöräilijää kuollut sydänkohtaukseen. Ajoimme Eteläsaaren lopussa samaa tahtia paikallisen miehen kanssa, jonka ajokaveri toinen näistä oli.  Vaikka olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että sama kohtalo saattaa kohdata kotisohvallakin, niin reitti ei korkeuseroineen ole helpoimmasta päästä eikä kuumaan ja kosteaan ilmanalaan sopeutuminen tapahdu hetkessä. Matkarasituksesta toipumisen ja aikaeroon tottumisen jälkeen ajaminen oli helpompaa. Tässä iässä kannattaa liikkua jo vähän löysemmin rantein. Maaliintulojuhlan jälkeen tulee helposti pieni arkikrapula, vaikka ilmassa leijuu aina hyviä reissuideoita. Tässä vaiheessa mitään ei  kuitenkaan ole vielä lyöty lukkoon. 

Von Hill 

Molempien pyörät kestivät hyvin matkan rasitukset, mutta tästä retkestä niihin jäi käytön jälkiä. Meillä oli mukana jarrupaloja, vaihdevaijeri, ketjulukkoja, varaventtiili, sisäkumit ja tubeless - korjaussarja sekä pahemman rikkoutumisen varalle hinausköysi. Onneksi niitä ei tarvittu. Ainoa isompi huoltotoimenpide oli renkaiden vaihtaminen uusiin Pohjoissaaren jälkeen ja lopulta ajoimme koko reitin läpi samoilla jarrupaloilla. Orbeasta irtosi satulan kuoriosa, joka pysyi paikoillaan sähköteipillä ja ketjut pomppasivat kerran pois paikoiltaan hiekkatiellä hieman järeämmälle karjan pysäyttävän ritilälle ajaessani. Kotona pyörillä on edessä vähän isommat huoltotoimenpiteet. Merivesi on ruostuttanut pyörää muutamasta kohtaa ja sekä renkaat että ketjut menevät todennäköisesti jarrupalojen ohella vaihtoon.

Uudet Kendat alla.

Pyörien kuljettaminen pahvilaatikoissa Uuteen-Seelantiin onnistui hyvin. Pyörät tulivat suunnitellusti perille ja olivat kolmen eri lennon jälkeen kohdemaassa ehjinä. Laitoimme sähköpostia Wensleyn pyöräliikkeeseen Invercargilliin jo alkumatkalta ja pyysimme varaamaan meille kaksi pyörälaatikkoa maaliskuun alkuun kotimatkaa varten. Paikallisissa pyöräliikkeissä ei ollut kovia pyörälaukkuja myynnissä ja reitin päättää samaan aikaan useita pyöräilijöitä. Me saimme pahvilaatikot sovitusti, mutta sen jälkeen niitä ei ollutkaan enää saatavilla.

Pyörälaatikot tarjosi Wensley's Cycles.

Kotoisaa sisustusta.

Valtaosa pyöräilijöistä ajaa reitin jäykkäperäisellä maastopyörällä. Lähellä ideaalisinta pyörävalintaa olisi 29 tuumainen maastopyörä oikeanlaisella rengaskuvioinnilla, joka rullaa kevyesti maantieajossa ja jonka välitykset riittävät Uuden-Seelannin ylämäkiin. Pyörän vuokraaminen kuukaudeksi olisi ollut sen verran kallista, että lähdimme mieluummin omilla pyörillä. Osa ajaa reitin myös gravelpyörällä, kuten me, mutta pahimmissa paikoissa välitykset loppuvat kesken ja maastossa ranteet ovat kovilla, kun pyörästä ei löydy minkäänlaista joustoa. Näkyipä matkalla myös jokunen tandem, sähköpyörä ja täysjoustomaastopyörä.

Totara Park Family Bushcamp.
Tänne ei ollut sähköpyörällä asiaa.

Kaikki pyörälaukut pysyivät ehjinä. Tiepöly jumitti ajoittain vetoketjuja, mutta asia korjaantui vesipesulla. Ortliebin etulaukku oli kaikkein positiivisin varuste. Se oli täysin vedenpitävä ja pysyi ehjänä kaikkien kovien maastorynkytysten jälkeenkin.

Tältä pyörät näyttivät soratieajon päätteeksi Mossburnissa.

Bikepacking-varusteemme olivat keveimmästä päästä.

Restrapin laukut ovat olleet kotimaan sateissa vedenpitäviä, mutta Uuden-Seelannin veden ne laskivat läpi. Siellä vettä vain tulee niin paljon ja kovalla voimalla. Nessupaketti muuttui runkolaukussa selluloosaksi ja irtohihat ja -lahkeet piti myös siirtää toiseen paikkaan. Takalaukku oli muuten hyvä, mutta kuivapussin sisältö tuntui sekin hieman nihkeälle sateen jälkeen. Siellä olevat majoitusvälineet, vaihtovaatteet ja untuvatakki oli varmuuden vuoksi tuplapakattu vedenpitäviin pusseihin. Restrapin laukkuja näkyi poluilla jonkun verran ja niitä oli myös myynnissä paikallisissa pyöräkaupoissa.

Merinovillaiset irtohihat
olivat kovassa käytössä. 

Mahdollisimman ohuet ja nopeasti kuivuvat vaatteet olivat toimivia Uudessa-Seelannissa. Kosteusprosentti on varsinkin Pohjoissaarella sitä luokkaa, että parhaiten vaatteet saa kuivaksi kuumassa auringonpaisteessa tai kuivausrummussa. Hyvän pyykinkuivaussään näkee aina MetServicen sääennusteesta. Paksumpaa pyöräilytakkia ei saanut kuivaksi millään. Merinovillaiset irtohihat olivat superhyvät sekä käsien lämmittäjinä että UV- säteilyltä suojautumisessa. Ohuet vedenpitävät vaatteet pitivät jonkin verran vettä, mutta kovemmassa sateessa hyvä kuoritakki oli parempi. Minulla oli erityisesti juoksuun ja seikkailu - urheiluun suunniteltu Montane Podium - sadeasu, jonka vesipilariarvo on 15 000, mutta sekään ei kovin kauaa pitänyt kuivana.

Hinausköysi pyykkinaruksi ja patteri päälle.

Olimme säiden suhteen todella onnekkaita. Pohjoissaaren hellejaksolla saimme pari sadekuuroa niskaamme, mutta muuten oli lämmintä ja poutaista. Loppumatkan jouduimme kilpailemaan Gabrielle -syklonin kanssa teiden ja polkujen mennessä perässämme kiinni. Pohjoissaaren loppuosan polkemattomille kilometreille emme mahtaneet mitään, mutta Eteläsaari sen sijaan näytti parastaan. Vain yksi sadepäivä ja saimme ajaa suunnitelman mukaan. 

Tiesulku jossain matkan varrella.

Kiertotie Waikato River Trailillä

Kiertotie Timber Trailillä 

Pyöräilypäivien jälkeen tarkoituksemme oli hakeutua sisämajoitukseen ja pääsääntöisesti se onnistuikin. Ilman telttaa emme kuitenkaan olisi uskaltaneet reissuun lähteä. Nukuimme viisi yötä teltassa, joista neljä ensimmäistä heti reitin alussa ja yhden Eteläsaarella. Pohjoissaaren ollessa edelleen luonnonkatastrofien jälkeen kaaoksessa, ihmiset hakeutuivat Eteläsaarelle ja kaikki majoitukset olivat täyteen varattuja, kuten myös lauttayhteydet ja lennot saarten välillä. Toisen operaattorin lautat olivat kokonaan pois käytöstä ja toinenkin liikennöi vain yhdellä lautalla. 

Tapotupotu Bay 

Meillä oli hyvä teltta. Jämäkkä Hilleberg Rogen meni nopeasti pystyyn ja telttapohjana käytimme kotoa löytynyttä paksua folioitua avaruuslakanaa. Telttaan ei kondensoitunut vettä ja varusteet pysyivät sisällä kuivina. Rogen ei vielä kuitenkaan saavuttanut samaa luottamusta kuin edellisen pitkän retken loistokaveri Jack Wolfskin. 

Lake Hawea Holiday Park

Oliko mukana jotain turhaa? Keitintä ja kaasua emme käyttäneet kertaakaan. Hädän tullen siitä olisi ollut hyötyä, mutta ruokia emme juurikaan halunneet ottaa pyörään lisäpainoksi. Repuissa oli pieneksi härävaraksi korkeintaan pari pakettia nuudeleita, keksejä ja Nutellaa. Lisäksi joka päivälle löytyi irtokarkkeja, elektrolyytti poretabletteja ja pähkinöitä. Aurinkopaneelia käytimme edellisellä kerralla Uudessa-Seelannissa paljonkin, mutta nyt se oli käytössä vain kerran. Olisimme pärjänneet virtapankilla. Vaatteita oli sopivasti. Parit sukat, uimapuku ja toiset pehmustehousut jäivät käyttämättä, mutta ne eivät vieneet pakkauksissa paljoa tilaa.

West Coast Wilderness Trail 

Mt Nicholas Station 

Cattle stop. 

Timber Trail

Pyörälaatikot tulivat takaisin kotiin vielä vähän kätevämmin kuin menomatkalla. Yhden välilaskun taktiikalla pyörät lensivät suoraan Aucklandista Helsinkiin ilman erillisiä toimenpiteitä ja yhtä kätevästi pujottelimme ne vielä laatikoissaan junalla Kouvolaan. Alunperin olimme ajatelleet kasaavamme pyörät jo lentokentällä, mutta pahvilaatikoiden hylkääminen lentokentälle ei onnistunut.

Pyörät perillä!

Matka jatkui kätevästi junalla kohti kotia.

Pyörät mahtuivat melko hyvin myös laatikoissa junan pyöräpaikoille.

Jos joskus tuntuu siltä, että 24 tuntia vuorokaudessa ei riitä, niin voi kokeilla matkustamista aikavyöhykkeeltä toiselle. Se antaa mukavasti lisätunteja. Lähdimme Aucklandista lauantaina puolenpäivän aikaan ja olimme Helsingissä sunnuntaiaamuna viideltä. Siihen väliin mahtui kaksi kaukolentoa ja neljän tunnin odotus Soulissa, yhteensä 28 tuntia lentomatkustamista.

Team Voikkaa tavoitteessa

Sunnuntai 26.2.

McMäkinen on ollut vaelluksillamme luottokaveri, mutta Queenstownissa se oli karvas pettymys. Pienimmässäkin kylässä McCafe on auennut seitsemältä ja netin mukaan tämän hieman isomman kylän McCafe oli auki 24/7. Oven taakse keräytyi useita ihmisiä kahvikupin toivossa, mutta ovet pysyivät kiinni. Sisällä oli henkilökuntaa työskentelemässä ja siistijä viittoi, että ihan kohta avataan. Odotimme ovien aukeavan seitsemältä, mutta mitään ei tapahtunut, kunnes sisällä oleva nainen tuli ilmoittamaan, että paikka aukeaa puoli kahdeksalta. Olimme jäämässä ilman aamupalaa ja päivän reitillä ei olisi mitään kauppoja tai kahviloita, koska olimme menossa erämaahan. Onneksi kadun varrelta löytyi leipomo, josta sai ostettua myös kahvit.

Pyörät kyytiin ja menoksi.

Sunnuntaiaamu jatkui kuitenkin paremmissa merkeissä. Vesitaksissa oli vastassa hyväntuulinen kuljettaja ja saimme pyörät veneeseen heti, kun kävelimme laiturille. Veneeseen tuli muitakin aamuvirkkuja pyöräilijöitä. Kuljettaja lastasi vielä elitarvikelaatikoita kyytiin ja taksi lähti aikataulun mukaan kahdeksalta. Parasta Queenstownissa on se, kun sieltä pääsee pois. Tämä liian eläväinen kaupunki ei ole meidän mieleemme. Se tuli todettua nyt jo toistamiseen.

Walter Peak Station.

Lisää painetta renkaisiin. 

Venematka Wakatipu-järven yli kesti vain puoli tuntia. Pääsimme hyvissä ajoin matkaan, sää oli mukavan pilvinen ja oli silti paljon lämpimämpää kuin eilen aamulla. Mt Nicholas on yksi Uuden-Seelannin laajimmista ja historiallisimmista maaseutualueista. Reitin nimi oli tänään Around The Mountains ja tätä herkkua oli luvassa aina Mossburniin saakka. Julkiset wc:t ja telttailualueet oli merkitty karttaan. Hiekkatie oli alussa leppoisaa ajettavaa ja oli mukava päästä rauhalliseen ympäristöön. Tie muuttui muutaman kilometrin jälkeen kuitenkin kiharaisemmaksi ja kivisemmäksi ollen jossain kohtaa jo ikävän pomppuista ajettavaa. 

Hiekkatiesatanen.

Maisema-wc. 

Koko reitin viimeinen pitkä ylämäki Von Hill oli selätetty 30 kilometrin kohdalla. Paikalta oli upea näkymä yli 2000 metristen vuorten huipuille ja näiden korkeiden huippujen ympäröimänä tunsi itsensä kovin pieneksi. Alaspäin lähdettäessä maisema muuttui pikkuhiljaa selvästi tasaisemmaksi. Vuoret vaihtuivat laidunalueisiin.

Päivän varoitusarsenaali.

Kaunista!!!

Taas huipulla!

Liikenne pysyi rauhallisena aina puolimatkaan asti, mutta Lake Mavoran kohdalla alkoi takaa suihkia jonossa autoja, joilla kaikilla oli trailerin päällä vene tai moottoripyöriä. Pöllyävän hiekan määrä oli valtaisa. Olimme hetkessä aivan vaalean pölyn peitossa ja hiekkaa riitti silmät ja suu täyteen. Onneksi viimeisen 25 kilometrin matkalle reitti kääntyi hiekkatieltä pyöräilyreitille. Se oli ihan yhtä hauska pyöräpolku kuin kaikki muutkin tähän asti.

Mossburn Railway Hotel.

Päivän profiili.

Majoituimme Mossburn Railway Hotelliin, jonka isäntä oli varsin humoristinen veikko. Hän esitteli meille huoneen, aamupalahuoneen, pyörienpesupaikan ja pyörävajan omintakeiseen tyyliin. Vasta tämän jälkeen baari oli auki. Hän halusi ruokailun yhteydessä myydä meille oluen kannussa, koska se tuli halvemmaksi kuin kaksi tuoppia. Ja koska valitsimme väärän merkin, pöytään tuotiin maistiaiset paremmasta oluesta.  

Maanantai 27.2.

Viimeinen pyöräräilypäivä! Hotelliaamiainen oli itsepalveluperiaatteella ja aamiaishuone seinän takana. Kello soi kuudelta ja tänään ajaisimme Bluffiin, joten lähdimme heti aamulla puoli kahdeksalta liikkeelle. Eilinen pyöräilyreitti jatkui vielä 13 kilometriä ennen kuin siirryimme päällysteelle. Pyöräväylä oli tasainen, suora hiekoitettu ura ja päällystetie jatkui samanlaisilla linjoilla. Southland Traverse - reitti oli pitkiä suoria toisensa perään. Maisemissa ei ollut enää mitään erikoista. Reitti laskeutui 300 metristä meren pinnan tasalle eli pääosin ajaisimme loivasti alamäkeen koko päivän. Ei ollut varsinaisesti mikään kiire, mutta alkumatkalla ei ollut liikennettä, ei vastatuulta, ei kahviloita eikä oikein mitään kuvattavaakaan. Ensimmäiset 50 kilometriä taittui kahteen tuntiin ja vauhti kiihtyi vielä seuraavat parikymmentä kilometriä Wintoniin asti, josta löytyi leipomokahvila. Aamun Weetabixit ja paahtoleivät pitivät nälkää hetken, mutta olimme vasta puolimatkassa.

Käänny oikealle! 

Reitti muuttui vähän hitaammaksi käyden välillä hiekkateillä ja siirtyen Invercargillista kävelypolulle, mutta reissun pisin pyöräilypäivä oli myös nopein. Invercargillista Bluffiin on viime näkemän rakennettu yhdistetty kävely- ja pyörätie, eikä siellä onneksi tarvinnut ajaa pientareella rekkojen seassa. Kävelykin tien reunassa oli reilu kolme vuotta sitten melko ruuhkaista. Nyt oli lähinnä mukava lasketetella kohti Eteläsaaren eteläkärkeä. 

Pari kilometriä ennen maalia.

Päivän profiili. 

Oli hienoa päästä maaliin, vaikka samalla se oli hieman haikeaa. Matkanteko loppui ja edessä olisi pyörän pakkaamiseen ja logistiikkaan liittyvät selvittelyt. Majoituksemme oli 50 metriä saaren kärjestä ja pääsimme heti kirjautumaan sisään. Olimme varanneet huoneen, jonka ikkunat olivat puutarhaan päin. Vastaanottovirkailija halusi esitellä meille eri vaihtoehtoja ja tarjosi sviittiä merinäköalalla 30 dollarin lisähintaan. Kiinni veti. Meillä oli koko ilta aikaa tuijotella merelle kuohuviinilasit kädessä.

Koordinaatit.

MAALISSA!

Lands End merinäköalalla.