Tour Aotearoan jälkimainingit

Pitkien vaellusreissujen jälkeen on aina vähän tyhjä olo. Tätä 26 päivän pyöräilymatkaa oli valmisteltu yli vuoden ajan ja siihen kuului lentolippujen tilaamisen lisäksi paljon harjoittelua, varusteiden testaamista, pakkaamista ja reitin suunnittelua. Nämä matkat eivät onnistuisi ilman luottopakkejamme, jotka huolehtivat jälleen kodistamme ja Martta Mäyräkoirasta. Kiitos heille! Tour Aotearoan toteuttaminen oli juhlaa ja matkasta nauttimista. Tällä kertaa pyrimme aktiivisesti unohtamaan kaiken suorittamisen ja reikäpäisen ajamisen. Kilometrejä ja korkeusmetrejä ei laskettu. Riitti, että päivän pyöräilymatka oli yli sata kilometriä, jotta ehdimme polkea reitin läpi suunnitellusti. Onnistuimme pääsääntöisesti pysymään peruskuntotasolla, pitämään riittävästi taukoja, palautumaan päivän lenkistä eikä kummallekaan tullut sellaisia rasitusvammoja, jotka olisivat estäneet ajamisen. Viime vuonna tällä reitillä oli kaksi pyöräilijää kuollut sydänkohtaukseen. Ajoimme Eteläsaaren lopussa samaa tahtia paikallisen miehen kanssa, jonka ajokaveri toinen näistä oli.  Vaikka olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että sama kohtalo saattaa kohdata kotisohvallakin, niin reitti ei korkeuseroineen ole helpoimmasta päästä eikä kuumaan ja kosteaan ilmanalaan sopeutuminen tapahdu hetkessä. Matkarasituksesta toipumisen ja aikaeroon tottumisen jälkeen ajaminen oli helpompaa. Tässä iässä kannattaa liikkua jo vähän löysemmin rantein. Maaliintulojuhlan jälkeen tulee helposti pieni arkikrapula, vaikka ilmassa leijuu aina hyviä reissuideoita. Tässä vaiheessa mitään ei  kuitenkaan ole vielä lyöty lukkoon. 

Von Hill 

Molempien pyörät kestivät hyvin matkan rasitukset, mutta tästä retkestä niihin jäi käytön jälkiä. Meillä oli mukana jarrupaloja, vaihdevaijeri, ketjulukkoja, varaventtiili, sisäkumit ja tubeless - korjaussarja sekä pahemman rikkoutumisen varalle hinausköysi. Onneksi niitä ei tarvittu. Ainoa isompi huoltotoimenpide oli renkaiden vaihtaminen uusiin Pohjoissaaren jälkeen ja lopulta ajoimme koko reitin läpi samoilla jarrupaloilla. Orbeasta irtosi satulan kuoriosa, joka pysyi paikoillaan sähköteipillä ja ketjut pomppasivat kerran pois paikoiltaan hiekkatiellä hieman järeämmälle karjan pysäyttävän ritilälle ajaessani. Kotona pyörillä on edessä vähän isommat huoltotoimenpiteet. Merivesi on ruostuttanut pyörää muutamasta kohtaa ja sekä renkaat että ketjut menevät todennäköisesti jarrupalojen ohella vaihtoon.

Uudet Kendat alla.

Pyörien kuljettaminen pahvilaatikoissa Uuteen-Seelantiin onnistui hyvin. Pyörät tulivat suunnitellusti perille ja olivat kolmen eri lennon jälkeen kohdemaassa ehjinä. Laitoimme sähköpostia Wensleyn pyöräliikkeeseen Invercargilliin jo alkumatkalta ja pyysimme varaamaan meille kaksi pyörälaatikkoa maaliskuun alkuun kotimatkaa varten. Paikallisissa pyöräliikkeissä ei ollut kovia pyörälaukkuja myynnissä ja reitin päättää samaan aikaan useita pyöräilijöitä. Me saimme pahvilaatikot sovitusti, mutta sen jälkeen niitä ei ollutkaan enää saatavilla.

Pyörälaatikot tarjosi Wensley's Cycles.

Kotoisaa sisustusta.

Valtaosa pyöräilijöistä ajaa reitin jäykkäperäisellä maastopyörällä. Lähellä ideaalisinta pyörävalintaa olisi 29 tuumainen maastopyörä oikeanlaisella rengaskuvioinnilla, joka rullaa kevyesti maantieajossa ja jonka välitykset riittävät Uuden-Seelannin ylämäkiin. Pyörän vuokraaminen kuukaudeksi olisi ollut sen verran kallista, että lähdimme mieluummin omilla pyörillä. Osa ajaa reitin myös gravelpyörällä, kuten me, mutta pahimmissa paikoissa välitykset loppuvat kesken ja maastossa ranteet ovat kovilla, kun pyörästä ei löydy minkäänlaista joustoa. Näkyipä matkalla myös jokunen tandem, sähköpyörä ja täysjoustomaastopyörä.

Totara Park Family Bushcamp.
Tänne ei ollut sähköpyörällä asiaa.

Kaikki pyörälaukut pysyivät ehjinä. Tiepöly jumitti ajoittain vetoketjuja, mutta asia korjaantui vesipesulla. Ortliebin etulaukku oli kaikkein positiivisin varuste. Se oli täysin vedenpitävä ja pysyi ehjänä kaikkien kovien maastorynkytysten jälkeenkin.

Tältä pyörät näyttivät soratieajon päätteeksi Mossburnissa.

Bikepacking-varusteemme olivat keveimmästä päästä.

Restrapin laukut ovat olleet kotimaan sateissa vedenpitäviä, mutta Uuden-Seelannin veden ne laskivat läpi. Siellä vettä vain tulee niin paljon ja kovalla voimalla. Nessupaketti muuttui runkolaukussa selluloosaksi ja irtohihat ja -lahkeet piti myös siirtää toiseen paikkaan. Takalaukku oli muuten hyvä, mutta kuivapussin sisältö tuntui sekin hieman nihkeälle sateen jälkeen. Siellä olevat majoitusvälineet, vaihtovaatteet ja untuvatakki oli varmuuden vuoksi tuplapakattu vedenpitäviin pusseihin. Restrapin laukkuja näkyi poluilla jonkun verran ja niitä oli myös myynnissä paikallisissa pyöräkaupoissa.

Merinovillaiset irtohihat
olivat kovassa käytössä. 

Mahdollisimman ohuet ja nopeasti kuivuvat vaatteet olivat toimivia Uudessa-Seelannissa. Kosteusprosentti on varsinkin Pohjoissaarella sitä luokkaa, että parhaiten vaatteet saa kuivaksi kuumassa auringonpaisteessa tai kuivausrummussa. Hyvän pyykinkuivaussään näkee aina MetServicen sääennusteesta. Paksumpaa pyöräilytakkia ei saanut kuivaksi millään. Merinovillaiset irtohihat olivat superhyvät sekä käsien lämmittäjinä että UV- säteilyltä suojautumisessa. Ohuet vedenpitävät vaatteet pitivät jonkin verran vettä, mutta kovemmassa sateessa hyvä kuoritakki oli parempi. Minulla oli erityisesti juoksuun ja seikkailu - urheiluun suunniteltu Montane Podium - sadeasu, jonka vesipilariarvo on 15 000, mutta sekään ei kovin kauaa pitänyt kuivana.

Hinausköysi pyykkinaruksi ja patteri päälle.

Olimme säiden suhteen todella onnekkaita. Pohjoissaaren hellejaksolla saimme pari sadekuuroa niskaamme, mutta muuten oli lämmintä ja poutaista. Loppumatkan jouduimme kilpailemaan Gabrielle -syklonin kanssa teiden ja polkujen mennessä perässämme kiinni. Pohjoissaaren loppuosan polkemattomille kilometreille emme mahtaneet mitään, mutta Eteläsaari sen sijaan näytti parastaan. Vain yksi sadepäivä ja saimme ajaa suunnitelman mukaan. 

Tiesulku jossain matkan varrella.

Kiertotie Waikato River Trailillä

Kiertotie Timber Trailillä 

Pyöräilypäivien jälkeen tarkoituksemme oli hakeutua sisämajoitukseen ja pääsääntöisesti se onnistuikin. Ilman telttaa emme kuitenkaan olisi uskaltaneet reissuun lähteä. Nukuimme viisi yötä teltassa, joista neljä ensimmäistä heti reitin alussa ja yhden Eteläsaarella. Pohjoissaaren ollessa edelleen luonnonkatastrofien jälkeen kaaoksessa, ihmiset hakeutuivat Eteläsaarelle ja kaikki majoitukset olivat täyteen varattuja, kuten myös lauttayhteydet ja lennot saarten välillä. Toisen operaattorin lautat olivat kokonaan pois käytöstä ja toinenkin liikennöi vain yhdellä lautalla. 

Tapotupotu Bay 

Meillä oli hyvä teltta. Jämäkkä Hilleberg Rogen meni nopeasti pystyyn ja telttapohjana käytimme kotoa löytynyttä paksua folioitua avaruuslakanaa. Telttaan ei kondensoitunut vettä ja varusteet pysyivät sisällä kuivina. Rogen ei vielä kuitenkaan saavuttanut samaa luottamusta kuin edellisen pitkän retken loistokaveri Jack Wolfskin. 

Lake Hawea Holiday Park

Oliko mukana jotain turhaa? Keitintä ja kaasua emme käyttäneet kertaakaan. Hädän tullen siitä olisi ollut hyötyä, mutta ruokia emme juurikaan halunneet ottaa pyörään lisäpainoksi. Repuissa oli pieneksi härävaraksi korkeintaan pari pakettia nuudeleita, keksejä ja Nutellaa. Lisäksi joka päivälle löytyi irtokarkkeja, elektrolyytti poretabletteja ja pähkinöitä. Aurinkopaneelia käytimme edellisellä kerralla Uudessa-Seelannissa paljonkin, mutta nyt se oli käytössä vain kerran. Olisimme pärjänneet virtapankilla. Vaatteita oli sopivasti. Parit sukat, uimapuku ja toiset pehmustehousut jäivät käyttämättä, mutta ne eivät vieneet pakkauksissa paljoa tilaa.

West Coast Wilderness Trail 

Mt Nicholas Station 

Cattle stop. 

Timber Trail

Pyörälaatikot tulivat takaisin kotiin vielä vähän kätevämmin kuin menomatkalla. Yhden välilaskun taktiikalla pyörät lensivät suoraan Aucklandista Helsinkiin ilman erillisiä toimenpiteitä ja yhtä kätevästi pujottelimme ne vielä laatikoissaan junalla Kouvolaan. Alunperin olimme ajatelleet kasaavamme pyörät jo lentokentällä, mutta pahvilaatikoiden hylkääminen lentokentälle ei onnistunut.

Pyörät perillä!

Matka jatkui kätevästi junalla kohti kotia.

Pyörät mahtuivat melko hyvin myös laatikoissa junan pyöräpaikoille.

Jos joskus tuntuu siltä, että 24 tuntia vuorokaudessa ei riitä, niin voi kokeilla matkustamista aikavyöhykkeeltä toiselle. Se antaa mukavasti lisätunteja. Lähdimme Aucklandista lauantaina puolenpäivän aikaan ja olimme Helsingissä sunnuntaiaamuna viideltä. Siihen väliin mahtui kaksi kaukolentoa ja neljän tunnin odotus Soulissa, yhteensä 28 tuntia lentomatkustamista.