Uuden-Seelannin läpikävelyn jälkilöylyt

Te Araroa on Uuden-Seelannin pitkä vaellusreitti, joka on virallisesti avattu joulukuussa 2011. Kävelijämäärät ovat moninkertaistuneet vuosien mittaan. Kaudella 2018 / 2019 polulla oli jo 1200 läpikävelijää, kun 2016 kävelijöitä oli 500 ja vuotta aiemmin 350. Polusta on sanottu, että sen tulisi olla jokaisen kiivin (uusiseelantilaisen ) to do - listalla. Tapasimme polulla muutaman paikallisen kävelijän, mutta suurin osa vaeltajista tuli Euroopasta, Australiasta, Kanadasta ja Usasta. Muihin suomalaisiin emme polulla törmänneet. On monta erilaista tapaa kävellä Te Araroa. Sen voi kävellä kokonaan yhdellä kertaa tai lyhyempiin pätkiin jaettuna koko elämänsä aikana. Tapasimme vaeltajia, jotka kävelivät vain Eteläsaaren tai parhaita paloja sieltä täältä. Polun voi kävellä pohjoisesta etelään aloittaen Cape Reignasta päätyen Bluffiin tai päinvastaiseen suuntaan etelästä pohjoiseen. Ideologiaan kuuluu, että jokainen kävelee polun omalla tyylillään ja tekee matkasta oman Araroansa.

Team Voikkaa käveli reitin pohjoisesta etelään, Cape Reignasta Bluffiin. 

Saimme oman 3006 kilometrin Te Araroa - vaelluksen päätökseen kuukausi sitten. Toisaalta oli hienoa päästä maaliin ja samalla oli haikeaa, kun reissu oli ohi. Kun lopetimme päivittäisen kävelyurakan, niin molemmille iski suunnaton väsymys. 120 päivää olimme suunnitelleet askelmerkkejä ja ruokatäydennyksiä, tutkineet vuorovesiä ja sääennusteita, varanneet majoituspaikkoja ja vene- tai autokyytejä. Näin pitkän vaelluksen jälkeen paluu normaaliin arkeen ei käy käden käänteessä ja oli hyvä, että loma jatkui vielä kotimaassa. Olimme varanneet jo ennen lähtöä mökin lapista, jotta pääsemme nauttimaan talvesta ja hiihtämisestä, kun tulemme Suomeen. Täysin erilaista ja rentouttavaa liikuntaa, eikä kuitenkaan vielä normaalia arkea. Pari viikkoa polun rasituksista toivuttuamme aloimme mutustella, että mitä matkalla oikein tapahtui.

HAASTEET

Olimme valmistautuneet pitkään vaellukseen lukemalla polkukertomuksia ja seuranneet muiden matkoja Araroa - sivustolta. Olimme haastatelleet Suvia, joka oli kävellyt polun kolme vuotta aikaisemmin. Olimme kävelleet paljon. Teimme vaellus - ja testiretkiä Suomessa ja Norjassa.

Polulle kaatuneet puut hankaloittivat kävelyä. 

Haastavat ja mutaiset polut pääsivät silti yllättämään. Oli vetistä ja upottavaa mutaa, jähmeämpää semimutaa, tiilenpunaista mutaa ja kaikkein liukkainta savensekaista mutaa. Emme ole missään kävelleet näin vaikeakulkuisessa ja hitaassa maastossa. Hitaimmillaan matka eteni alle kilometrin tuntivauhtia. Tällaisessa maastossa GPS:n ja karttasovelluksen ero oli yllättävän suuri. Sovelluksen mukaan emme liikkuneet eteenpäin silloin, kun maastossa oli paljon nousua, laskua tai pienipiirteisiä mutkia. Se tuntui mittaavan karttaa viivottimella. Uuden-Seelannin kilometrit ovat pidempiä kuin omasi. Keskimäärin GPS mittasi matkat kymmenen prosenttia pidemmiksi. Epävirallisesti kävelty matka oli pitkälti yli 3000 kilometriä.

Longwoodin mutaa. 

Vaellus oli harvoin rentoa kävelyä reppu selässä. Jos oli, niin se oli maantiekävelyä tai laskuveden aikaista hiekkarantaa, jolloin nautti siitä, että sai kävellä ihan normaalisti. Yleensä katse oli jaloissa, jotta ei kompastunut juurakoihin tai liukastunut mutaan tai irtokiviin. Joulukuun tulvat olivat muovanneet polut paikoin uuteen uskoon ja välillä polku oli huuhtoutunut kokonaan pois.

Astetta jyrkempää vaelluspolkua. 

Jyrkkäpiirteiset rinteet olivat oma lukunsa. Jyrkkä rinne tarkoitti sitä, että jouduit käyttämään käsiä kiivetessäsi ylöspäin ja ottamaan tukea laskeutuessasi alas, koska paikallaan ollessa kengät lähtivät liukumaan alaspäin. Usein tennarin levyisen polun vieressä oli monen sadan metrin pudotus pusikkoon. Tapaturman mahdollisuus oli koko ajan läsnä. Monesti mietimme matkan aikana, että Suomessa tämän kuntoisille poluille ei laskettaisi ihmisiä kävelemään.  Pohjoisen hangilla hiihdellesssä meitä alkoi hymyilyttämään, kun näimme kyltin, jossa kerrottiin, että polku on suljettu huonokuntoisten pitkospuiden takia. 

ONKO HUONO SÄÄ VAIN ASENNEKYSYMYS? 

Kotimaassa olemme tottuneet siihen, että ulkoilemaan voi lähteä kelillä kuin kelillä. Hyviä ja kestäviä varusteita tarvitaan kotonakin, mutta Uudessa-Seelannissa ne korostuivat. Puhelimella ei ollut kenttää läheskään aina asfalttitien reunassa, puhumattakaan siitä, että astuit pois päällystetyltä tieltä. Matkassa oli hätälähetin, jolla olisi saanut tarvittaessa kutsuttua apua. Huonon sään varalta mukana oli lämpimiä ja sateen pitäviä vaatteita. Lisäksi rinkassa oli ylimääräistä ruokaa siltä varalta, että joutuu odottamaan sään paranemista tai odottamaan tulvivan joen laskemista. Alueella on tupaverkosto, joihin voi majoittua tai pääsee tarvittaessa ainakin sääsuojaan. Vaeltajien määrän moninkertaistuttua petipaikkoja ei välttämättä riitä kaikille. Osa tuvista oli niin vanhoja ja huonokuntoisia, että nukuimme mielummin teltassa.

Blue Lake Hut 

Uuden-Seelannin sää on ennalta arvaamatonta eikä säätietoja ollut saatavilla kuin sivistyksessä. Vaikka aamulla olisi paistanut aurinko niin hetken päästä saattoi tulla myrsky tai säätila muuttui muutaman minuutin välein. Kun sääennusteessa luki "showers", niin se ei vaikuttanut päivän suunnitelmiin. Pienessä sateessa pärjäsi hyvin kuorivaatteissa ja useimmiten pelkällä kuoritakilla. Lämpötilat huitelivat parhaimmillaan kolmen kympin molemmin puolin ja vaatteet kuivuivat nopeasti päälle. Subtrooppisessa lämmössä oli varsin hikistä kävellä shortseissa ja t-paidassakin. Vaellukselle osui 18 sadepäivää.

Veden kestävät Mount Edenin huiputtajat. 

"Heavy rain" olikin sitten toinen juttu. Vettä tuli taivaalta sellaisella voimalla, että ulos ei kannattanut lähteä. Sademäärät olivat parhaimmillaan 500 mm vuorokaudessa ja mitä kaikkea se saikaan aikaan. Tulvavesien voima huuhtoi sillat mennessään, rikkoi teiltä asfaltin palasiksi ja aiheutti maanvyöryjä. Helmikuun tulva vei kolme ihmistä, mutta suurin osa vaeltajista selvisi onneksi ehjin nahoin pois maastosta. Arktisilla hiihtovaelluksilla olemme olleet maastossa kovissa tuulissa ja myrskyissä. Tällä kertaa olimme kovimpien puhureiden aikana sisätiloissa, mutta tuulenpuuskat kyllä tuntuivat talojen sisälläkin. Ne olivat niin voimakkaita, että saivat rakennukset heilumaan. Vuorilla vaeltajat joutuivat menemään maata vasten makaamaan etteivät olisi lähteneet tuulen mukaan. Maanjäristyksiä ei meidän kohdallemme osunut, vaikka niitä vuositasolla maassa on runsain mitoin. 

ELÄIMET 

Oli yllättävää kuinka yksipuolinen Uuden-Seelannin luonnonvarainen eläimistö on. Lehmiä ja lampaita näkyi sitäkin enemmän, onnellisina ja vapaina valtavilla laidunalueilla.

Tiesimme, että siellä ei ole mitään vaarallisia eläimiä. Ei käärmeitä, ei krokotiileja, ei petoja eikä kuolettavan vaarallisia hämähäkkejä. Lepakoita emme nähneet, mutta niitä on yleisesti ottaen paljon ja ne kuuluvat maan alkuperäislajeihin. Pieniä sisiliskoja ja sammakoita villisti satamäärin jaloissa.

Tuataraan, elävään fossiiliin tutustuimme Pictonissa. 

Maassa ei ole yhtään alkuperäistä maanisäkäslajia. Ainoastaan ihmisen mukanaan tuomia haittaeläimiä, joista halutaan päästä eroon. Hiiriä ja rottia autiotuvilla tuntui riittävän. Kärppiä näimme sekä elävinä että loukutettuna. Opossumien mekkalointia kuulimme tuvan ulkopuolella, mutta niitä näimme vain maantielle litistyneinä. Tiellä oli paljon myös yli ajettuja siilejä. Kuulimme, että niistä ei pidetä, koska ne levittävät karjaan tauteja. Näimme ylipäätään enemmän kuolleita kuin eläviä eläimiä. Eläinten raatoja oli muuallakin kuin maantiellä. Joessa kellui vastaan villika, vuohi ja opossumi, laitumelta löytyi kuollut lehmä ja vuoripolulla oli peuran ruho. Uusi-Seelanti aikoo hävittää vieraslajeista rotat ja kärpät vuoteen 2050 mennessä. Loukkuja ja myrkkysyötteä näkyikin olevan joka paikassa.

Metsästettävää riistaa riittää vuoden ympäri. Tapasimme metkalla metsästäjiä, mutta pidimme kävellessämme sellaista meteliä, että emme nähneet yhtään peuraa tai villisikaa. Paitsi kaksi pientä porsasta. Kaneja maassa tuntui olevan riittävästi. Niiden koloja ja onkaloita oli paikoin valtavan laajoilla alueilla.

Delfiinejä oli paljon. 

Merinisäkkäistä tutustuimme delfiineihin matkalla Pictonista Ship Coveen. Pingviinejä, turkishylkeitä ja merileijonia kävimme bongailemassa erikseen polkukävelyn jälkeen.

Erittäin uhanalainen keltasilmäpingviini. 

Turkishylje ottaa rennosti. 

Linnut ovat Uudessa-Seelannissa kärsineet vieraslajitaisteluissa, mutta tapasimme silti monia erikoisia siivekkäitä. Komein näky oli valtavan kokoiset albatrossit. Pohjoissaarella tutuiksi tulivat muun muassa tui, robin, pukeko ja fantail.

Fantail eli viuhkamonarkki uteliaana teltan vieressä. 

Papukaijoja lenteli siellä täällä ja meren rannalla oli valtava määrä erilaisia kahlaajia. Haukkoja näimme vaelluksen aikana paljon ja läheltä. Maassa on kaksi eri lajia, joista toinen on kotoperäinen laji, uudenseelanninhaukka. Kansallislintu kiivin onnistuimme näkemään aamuvarhaisen lähdön jälkeen polulla. Muista lentokyvyttömistä linnuista vekaa ei tarvinnut erikseen etsiä. Se hakeutui kaiken kiiltävän toivossa vähän liiankin lähelle. 

POHJOISSAAREN PLUSSAT

Vaikka Pohjoissaarelta jäi päällimmäisenä mieleen muta, paha haju ja liukkaat juurakot, niin loppujen lopuksi sieltä löytyi paljon enemmän positiivisia muistoja. Jo ennen ensimmäistäkään mutarallia saimme kävellä Tyynen valtameren rannalla, joka tällä polulla osoittautuikin yhdeksi helpoimmista kävelymaastoista. Yksi hienoimmista hetkistä oli kävellä rannalla ennen auringonnousua.

Te Arai Beach walk

Suurin osa Pohjoissaaren metsistä saa aikaan kylmiä väreitä, mutta matkalle mahtui myös tarunhohtoisia ja sammaleisia satumetsiä sekä maastopyöräreitteinäkin suosittuja helppokulkuisempia metsiä.

Viiden kympin paalu Timber Traililla. 

Lintujen laulu herätti lempeästi Pohjoissaaren lämpimiin aamuihin. Kun muutama liperikaulainen tui avasi lauluääntään teltan ulkopuolella heti auringon noustessa, niin Team Voikkaa oli valmis heräämään aamukahville. Näitä aamuherätyksiä oli viileässä etelässä joskus ikävä.

Tararua

Jokikävelyt, Tararua - vuoristo ja Mt Crawford nousivat myös esiin hienoina kokemuksina. Whanganui - joen melontaviikko ja kosket kuuluvat ehdottomasti Pohjoissaaren ja koko reissun tähtihetkiin. Uuden-Seelannin kolmanneksi suurimman joen koskien melominen oli unohtumaton kokemus.

ETELÄSAAREN PLUSSAT

Eteläsaarella ei ollut odotettavissakaan mitään negatiivista. Eteläsaaren erämaat ja vuoristoiset polut olivat vähemmän mutaisia, mutta eivät ne helppokulkuisiksi muuttuneet. Alppipoluilla kuljit omalla vastuullasi ja jokien ylitykset toivat omat haasteensa. Maisemat avautuivat heti alkuunsa erilaisina kuin pohjoisessa. Meri, jonka aikaisemmin näimme vain hiekkarantoina, avautui täällä kauniin sinisinä vuonoina vuorten kupeessa. Joet olivat kirkasvetisiä ja upean värisiä. Lumihuippuisia vuoria näkyi siellä täällä ja maisemat sen kun paranivat matkan edetessä.

Richmond Range 

PAIKALLISVÄESTÖ 

Matkan parasta antia oli superystävälliset paikalliset ihmiset. Tällaiseen avoimuuteen ja ystävällisyyteen ei ole kotimaassa päässyt liikaa tottumaan. Rinkka selässä kulkevien vaeltajien hyvinvoinnista oltiin aidosti kiinnostuneita ja meitä tervehdittiin hymy huulilla. Ihmiset pysähtyivät kadulla juttelemaan ja kysymään kuulumisia. Aidan yli tuotiin leivokset ja toisaalla pyydettiin teelle. Autoilijat pysähtyivät tarjoamaan kyytiä, vaikka olivat menossa aivan päinvastaiseen suuntaan. Majoituksista mieleen painuvin oli Tidesong, jonka isäntä Hugh saattoi meidät mutaisen joen yli jalanpesuämpärillä ja pyyhkeellä varustautuneena.

Matkalla vapaapäivän viettoon Westportiin. 

Lepopäivistä uskomattomin seikkailu oli paikallisen pariskunnan vieraina  matkailuauton kyydissä länsirannikolle, joka poikkesi kokonaan suunnitelmistamme, mutta oli lopulta aivan huippupäivä. Lämmöllä muistelemme myös Koitiatan pikkukylän joulupäivällisiä, jonne saimme kutsun kahlattuamme joen pohjalta paikalliselle leirintäalueelle. 

SUMMA SUMMARUM

Pitkä vaellus ja vuorotteluvapaa meni juuri niin kuin etukäteen oli ajateltu. Oli mahtavaa kävellä rinkka selässä päivästä toiseen ja olla ulkona. Kaikki tarvittavat vaatteet ja varusteet kulkivat mukana rinkassa. Aika vähän sitä ihminen loppujen lopuksi tarvitsee. Vaikka reitti oli valmiiksi suunniteltu, niin muu käsikirjoitus meni sen mukaan miten itse sen kirjoitimme päivä kerrallaan. Ei ollut muiden määrittämiä aikatauluja eikä kalenteria. Aamulla et tiennyt mitä kaikkea päivä tuo tullessaan ja se oli omalla tavallaan vapauttavaa.

Malboroughin viinitilavierailu tapaninpäivänä. 

Oli mukava huomata, että kävely ei  ole niin kuormittavaa, että pysyimme toimintakykyisinä päivästä toiseen. Meillä ei ollut mitään sellaisia vaivoja jotka olisivat estäneet jatkamasta matkaa. Pidimme 13 lepopäivää, joista kolme päivää oli suunnittelematonta pakkolepoa Queenstownissa tulvan takia. Olimme lopulta kymmenen päivää nopeampia kuin olimme alunperin suunnitelleet.

32 kilometrin rantakävely. 

Paikallisten ihmisten lisäksi tapasimme monia vaeltajia, joiden kanssa olemme edelleen tekemisissä. Polkuperhe vaihtui matkan varrella useaan otteeseen, mutta osa ihmisistä tupsahti esiin jostain aina uudestaan.

Tiivis vaellusperhe. 

Koko reitin käveltyämme saimme maasta paremman kokonaiskuvan kuin, että olisimme poimineet rusinat pullasta. Ennalta vaaleanpunainen kuva Uudesta-Seelannista vehreänä luontokohteena muuttui hieman erilaiseksi.

Tähän mennessä pisin vaellusreissu on ollut kaksi vuotta sitten Perun ja Bolivian kiertue. Yhteisiä luontokokemuksia tuli tällä kertaa 120 päivän verran. Lähtökohtaisesti halusimme vaeltaa kahdestaan ja viihdyimme paremmin omassa teltassa kuin autiotuvassa. Oli ihan yhtä helppo vaeltaa 120 päivää tällä tiimillä kuin aiemmin 30 päivää. Yli kymmenen vuoden yhteisellä vaelluskokemuksella elämä polulla on helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin polun ulkopuolella. Neljä kuukautta sujui samoilla hiotuilla kuvioilla kuin kuukaudenkin parisuhdepatikka, mutta tämän reissun jälkeen Team Voikkaalla on ainakin rinkallinen uusia ja tyhmiä vitsejä, joita kukaan muu ei tajua.